Arvot

(Ryöstetty Europa)

Aiheena Helsingissä 8.6.

Kuvitelkaa, että joku kysyy itseltään: ”Miten minun pitäisi elää?” Sellaista sattuu. Tämä ei välttämättä ole huono kysymys, mutta monet vastaukset ovat huonoja. Joskus kysymykset ovat ihan hyviä, mutta vastaukset niihin kohtalokkaan huonoja – varsinkin jos vastauksen ajatellaan olevan lopullinen. Olisi syytä estää vastauksen tukahduttavuus.

Ennen kuin vastaa, kannattaa ajatella, mitä on kysymässä ja mitä vastaaminen implikoi, siis millaisia päätöksiä, valintoja vastaus sisältää. Sillä vastaaminen tähän kysymykseen pitää sisällään päätöksen; siinä ei ole kyse vain tiedosta. Jos kysyy, miten pitäisi elää, kysyy aivan toisenlaista asiaa kuin jos kysyy: ”Mitä on neljä  jaettuna kahdella?” Ennen kuin on edes vastannut kysymykseen, on ihminen joutunut pulaan, vienyt itsensä tilanteeseen, jossa joutuu elämään kysymyksen kanssa.

Jos kokee, että eläminen kysymyksen kanssa on sietämätöntä, voi sen heittää syrjään, sen unohtaa. Sellainenkin voi olla päätös eikä se välttämättä ole kohtalokas, mutta silloin laiminlyö mahdollisuuden; elämä otetaan annettuna.

Kyse ei ole vain tiedosta, vaan arvoista. Tietokin on pelissä mukana. Se on aina. Mitä ovat arvot? Ne ovat jotain, jonka ansiosta elämä on elämisen arvoista. Jos sanoo näin, jos määrittelee näin, se on merkityksellisesti eri asia kuin sanoa, että arvot ovat toiminnan päämäärä. Arvo voi olla joskus toiminnan päämäärä, mutta on muutakin, enemmän: on jotain joka syntyy teoissa ja toiminnassa. Ystävyys voi olla päämäärä, mutta se on myös jotain, joka syntyy ihmisten välillä, jotain joka luodaan.

Arvot tekevät elämän elämisen arvoiseksi. Siksi estetiikka ja etiikka ovat yhtä; molemmissa on kyse siitä, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi. Esteettisetkin arvot ovat eksistentialisia niin kuin sanoi Milan Kundera. Kauneus ei ole vain jonkun esineen ominaisuus; se parantaa elämän. Huumori ei tee vain arvokkaaksi jotain teosta, sillä se pelastaa elämässä. Arvot ovat jotain, jotka syntyvät toiminnassa. Arvot luodaan. Myös tällä on omat seurauksensa. Nyt näemme, etteivät ne ole pudonneet taivaasta. Ne eivät ole ikuisia. Ne eivät ole aina olleet.

Myös arvot kuolevat ja monesti ne tapetaan. Usein ne tapetaan, joskus syystäkin. Ne osaavat tehdä myös itsemurhan niin kuin eurooppalaisuus tekee itsemurhaa. Nykypäivän hämmennys, yleinen suunnan puute, lisääntyvä vihan kylväminen. Mistä siinä on kyse? Onko kyse arvojen kuolemasta? Ehkä osittain, mutta myös pelkuruudesta ja laiskuudesta, jotka tekevät kyvyttömäksi omiin arvoihin.

Jos heittää kysymyksen syrjään, ottaa elämän annettuna ja silloin arvot ovat niitä, jotka on vastaanottanut, ympäristöstään imenyt, kasvatuksessa sisäistänyt. Kysyminen, ajattelu, filosofia tekevät elämästä jotain muuta, seikkailun – siinä niiden merkitys ja arvo. Filosofit ovat monesti ihmetelleet, miten lähestyä arvoja: on puhuttu siitä mitkä ovat välinearvoja ja mitkä itseisarvoja, on puhuttu niiden ehdottomuudesta tai suhteellisuudesta.  Silti merkityksellisempi, elämän näkökulmasta hedelmällisempi huomio voisi olla se minkä esitti Nietzsche:  ”Kaikki arvioinnit ovat... joko omia tai saatuja.”

Nyt palaan alkuun ja kysyn taas: ”Miten minun pitäisi elää?” Moraalifilosofit ovat pistäneet painon sanalle pitää. Se on vaarallinen painotus, sillä se on vaarallinen sana. Minun näkökulmani, painotukseni, ehdotukseni on tämä: Pistetään vaikka hetkeksi paino sanalle miten. Silloin kysymys ei merkitse vain sitä, että kysyisin mitä minun pitää tehdä. Ongelma ei ole se, teenkö sitä tai tätä, vaan se teenkö noin tai näin. Kiinnostuksen kohde on tapa. Silloin etiikan kiinnostuksen kohteena ei ole yksinkertaisesti normi, sääntö ja sen sisältö, vaan myös suhde tuohon sääntöön ja tapa miten toimii, tyyli. Etiikka tunnustaa jälleen estetiikan, ei aja sitä luotaan.

Minulle etiikkani, siis vapauden ajateltu käyttö, ei ole vain kylmää analyysiä eikä sitä voi palauttaa kysymykseksi sääntöjen seuraamisesta. Tässä ajattelussa ei ole vain tiedollisen vastauksen etsimistä; siinä on mukana inspiroituminen.

https://www.google.es/maps/place/Kymintie+51,+00560+Helsinki,+Finlandia/@60.2094265,24.9582811,15.67z/data=!4m5!3m4!1s0x469209a2464e0edf:0x1e50a7d000ab0b8b!8m2!3d60.2090795!4d24.9620189?hl=es

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kauneus

Kauneutta on aina pohdittu filosofiassa. Mutta oireellisesti – koska filosofialla on omat paheensa – siitä on tullut kategoria, siis luokka. Sana kategoria tarkoitti alunperin ”julkista syytöstä”.

Kalos, kaunis-hyvä, tai kauneus, kalon, sanottiin Kreikassa. Kalon oli hyvin erilainen kuin nykyaikainen kauneuden käsite. Kreikkalaiset kyllä arvostivat kauneutta, siitä ei ole epäilystä, mutta heille se oli kokonaisvaltaisempi käsite kuin meille ja myös tärkeämpi. Kaunis ei ollut vain jotain miellyttävää katseltavaa; myös elämästä haluttiin tehdä kaunis, siis hyvä. Sokrates argumentoi jopa, että hänen oma perunanenänsä oli käytännöllinen, siis sovelias ja siis kaunis.

Kauneuden filosofia, estetiikka, syntyi 1700-luvulla, oman aikansa ilmiönä. Tiede ja rationaalinen ajattelu kehittyi, ja estetiikka syntyi vastapainoksi, täydentäjäksi, tuomaan esiin ”aistilliseen” liittyvää merkitystä, sen arvoa. Mutta tässä vaiheessa, varsinkin 1700-luvun lopusta lähtien, Immanuel Kantista eteenpäin, kauneus on ”kontemplaation”, katseen kohde; se on jotain joka vastaanotetaan.

En usko, että voimme palata ajassa taaksepäin ja tulla uudelleen kreikkalaisiksi. Se ei silti tarkoita, ettemme voisi muuttua: Se että kerran on ajateltu toisin, todistaa, että muutumme ja voimme muuttua.

Kysyn, mietin, millä tavalla kauneuden kokeminen voisi muuttua ja millä tavalla kauneuden käsite voisi muuttua? En ajattele tätä miettiessäni Kreikkaa, vaan itää: Japania, Kiinaa... Itä ei tule vain muuttamaan maailmanjärjestystä, vaan väistämättä tulee vaikuttamaan myös länsimaiseen ajatteluun, joka on lähtenyt liikkeelle toisista lähtökohdista, tosin luultavasti idän vaikutuspiirissä. Länsimainen ajattelu on edennyt kauas idästä, varsinkin luomalla äärimmäisen dualistista ajattelua. Mutta ajan myötä, monien kultttuurimuutosten myötä, yhä useammat katsovat itään: harrastetaan joogaa, tai chi´tä, meditaatiota jne. Yksi yksinkertainen syy on tämä: idässä filosofia on myös käytäntöä, se on elämäntapa, ei pelkästään akateeminen aine.

Olen lukenut japanilaisen filosofin tekstin, joka puhuu kauneudesta, kauneuden kokemisesta käsitteen mu-ga kautta. Mu-ga on ei-minä; se on ekstaasia, itsensä ulkopuolelle joutumista. Kirjoittaja viittaa mm. Minamoto Akimotoon, 1000-luvulla eläneeseen kirjailijaan, joka kuvaa kuun katsomisen nautintoa ”maanpakolaisuuden” käsitteen avulla. Kauneus ei näiden tulkintojen mukaan ole kotona olemista, oman itsenä olemista, vaan irtaantumista. Yhtä mielenkiintoista kuin pohtia ekstaasin ja kauneuden yhteyttä, olisi tutkia ruumiillisia tapoja kokea kauneus – siis sellaisia tapoja, joissa vastaanottava aisti ei ole silmät tai korvat (jotka nekin kuuluvat ruumiiseen). Esimerkiksi tai chi´n kautta tavoitellaan harmoniaa, siis kauneutta, mutta sitä ei vastaanoteta silmillä; se tuotetaan kehon ja mielen avulla ja se myös vastaanotetaan kokonaisvaltaisesti, ruumiillisesti.

Kaikki pohdinnat kauneudesta liittyvät yleensä pohdintaan vastaanottamisesta, aistimisesta (sana estetiikka tulee sanasta aisthesis, joka merkitsee aistimista, vastaanottamista). Mutta kiinnittäisin huomiota johonkin muuhun, ihan huvittelun ja hauskanpidon takia. Niin kuin on eri asia olla surullinen ja ”tehdä elämästä surullista”, niin on eri asia nähdä jotain kaunista ja tehdä elämästään kaunista. On mielenkiintoista huomata, että monilla ihmisillä on esteettisiä kokemuksia, kauneuskokemuksia, mutta niiden heijastusvaikutus tekemiseen, toimintaan, on pieni. Onko tässä kyse vastaanottavan ja aktiivisen puolen epäsymmetriasta, epätasapainosta? Miten kauneuskokemukset voisivat muuttua teoiksi?