Väsymys

(Henri Michaux)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 24.10. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. AIHE: Mikä on poliittinen vanki/ Espanjan tilanteen päivitys 

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

On monenlaista väsymystä. Hakattuani kasan halkoja ja käytyäni saunassa olen väsynyt. Se on hyvää väsymystä; olo on hyvä. Minulla on mielessäni huono ja ikävä väsymys. Inspiraation lähteeni on Henri Michaux´n proosaruno Väsymys.

Tekstin alussa joku kulkee hitaasti, on levoton. Hän on levoton siksi, että hänellä on mukana kolme neljännestä sielustaan. Runo siirtyy pois tästä kulkijasta, alkaa puhua monista ihmisistä täysihoitolassa. Nämä ihmiset herättää kellonsoitto, heidät pakotetaan peseytymään ja pukeutumaan. He ovat väsyneitä, osa heidän sieluistaan jatkaa kiertokulkuaan avainten ja muiden rautaesineiden keskellä. Ensimmäisen vuosineljänneksen jälkeen heissä on jäljellä niin vähän sielua, ettei se riitä edes imbesillin tekemiseen.

Ensimmäinen havainto on se, että väsymys samastuu hajoamiseen: ihminen ei ole enää kokonainen, vain osa ”sielusta” on mukana. Tekstin toinen osa siirtyy pois yksinäisestä hahmosta, menee kokonaisen kollektiivin pariin, laitokseen. Laitos nimetään täysihoitolaksi, mutta se voisi olla myös yritys. Kysymys väsymyksestä tulee kollektiiviseksi, sosiaaliseksi, yhteiskunnalliseksi. Tekstin voi lukea kriittisenä, siinä on mukana huuto: ”Sillä ei ole liikaa olla aivan kokonainen, kun on kasvotusten elämän sattumusten kanssa.”

Minulla on sellainen tunne, että Michaux´n proosaruno on aivofysiologisesti oikeaanosuva. Väsymys kuluttaa, rasittaa aivoja, tekee imbesilliksi. Se myös näyttää, että väsymys on seurausta tietynlaisista järjestelyistä, käytännöistä. Ihmiset herätetään kesken levon, heidät pakotetaan johonkin, heidän elämänsä ohjelmoidaan ulkopuolelta.

Tämän tekstin kauhistuttavan uskottavuuden, tunnistettavan maailman edessä, haluan nostaa esiin kysymyksen väsymyksestä. Kuka määrää tahdin, rytmin, aikataulun? Mitä siitä seuraa? Ihminen hajotetaan väsymyksessä. Miten hän siis voisi pyrkiä parempaan elämään? Miten hän pystyisi rakentaa sitä mikä tekee elämästä elämisen arvoisen? Väsymys on jotain, joka erottaa ihmisen kyvykkyydestä potentiaaliseen onneen ja kauneuteen. Ilkeältä tuntuu huomata, että tämä potentiaalinen onni ei ole koskaan ollut ihmisen omissa käsissä. Ulkopuolelta määräytynyt järjestys, normit, ovat alusta lähtien tehneet esteitä.

Sanomme väsyneelle: ”Lepää.” Entä jos ei anneta levätä? Entä jos itse estämme itseämme, hajotamme itseämme? Michaux kirjoittaa: ”Nuo lapset, jotka joka yö paloittelevat itseään...” Miten paeta tai miten kapinoida?

Mikä siis lääkkeeksi? Unilääke? Vastaus ei ole valmiina eikä ole vain yhtä vastausta. Jokainen yksilö on omassa tilanteessaan, taistelee siinä, keksii välineitä omasta ympäristöstään ja kykyjä itsestään. Jos tahdomme tehdä tai luoda jotain, tartumme omasta kulttuuristamme, omasta ympäristössämme löytämiimme asioihin ja rakennamme sen pohjalle.

Jos ymmärrämme arvon joksikin joka tekee elämän elämisen arvoiseksi, ei riitä, että uskomme siihen tai pidämme sen mielessä. Meidän on tehtävä töitä itsemme kanssa, jotta voisimme elää tuon arvon mukaan, jotta voisimme toteuttaa sen. Kuvitelkaamme, että tuo arvo olisi kauneus. Jos olemme väsyneitä, me vain kaipaamme sitä, emme luo sitä, emme tuo sitä maailmaan. Arvot tarvitsevat kapinaamme.

Michaux´n tekstissä on yksi arvoituksellinen ja mielenkiintoinen vihje. ”Sillä ei ole liikaa olla aivan kokonainen, kun on kasvotusten elämän sattumusten kanssa.” Tulla kokonaiseksi, jollain lailla ehjäksi, saattaa olla kapinaa. Mutta mitä se on? Mitä on olla kokonainen?

Sam Sandqvist luennoi aiheesta TILASTO: TARUA VAI TOTTA? Con Corazonmari, Torre del Mar. 28.10. Klo 16.30.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Väsymys eli selitys hyppelylle

Ajallamme on erikoinen ja monimutkainen suhde väsymykseen. Ihmisiä juoksutetaan, heitä kilpailutetaan – katsotaan kuka väsyy ensin. Siksi ihmisellä tässä koneessa on tarve peittää väsymyksen merkit; ne olisivat merkki heikkoudesta, häviöstä. Toisaalta tämä on kääntynyt ylösalaisin, ja väsymys on samalla todiste siitä, että ihminen on tehnyt paljon, työskennellyt paljon, juossut kovaa.

Väsymystä ei ajatella ja se nostaa esiin kysymyksiä vasta sitten, kun väsymys on kaatanut ja sille voidaan antaa joku muu nimi, esimerkiksi burn out. Harva kysyy – esimerkiksi – miksi väsyy tai missä väsyy. Ei väsymyksen tunne ole pelkästään huono. Joskus ihminen on illalla raukeassa väsymyksen tilassa, joka ei ole epämiellyttävä tunne ja siihen voi liittyä myös henkinen ulottuvuus, eräänlainen ”hyvä omatunto”: ihminen sanoo itselleen tehneensä mitä on voinut. Tämän ”hyvän omantunnon” edellytys on, että ihminen tuntee riittävyyden eikä koe taakkana tekemätöntä työtä.

Joskus ihminen väsyy, koska hän tuntee tekemistensä ja töidensä olevan vieraita, mielettömiä. Joskus ihminen tuntee vierauden, mielettömyyden, koska on väsynyt. Väsymys on kuin rakkaus: se on jotain joka tapahtuu meille ja monesti on epäselvää mitä se merkitsee.

En väitä, että väsymyksen ajatteleminen olisi kielletty, mutta on kuin se olisi. Johtunee aikamme hallitsevasta moraalisesta suuntauksesta, jaksamisen moraalista. Jaksaminen on velvollisuutemme. Eikä saa olla negatiivinen, ei saa sanoa: ”En jaksa.” Silti on tämä salainen nautinto, kaikkia erotiikan muotoja kielletympi, piiloteltu syntinen hetki, kun ihminen sanoo: ”En jaksa.”

Eikä näitä sanoja sanota vain suuren työtaakan edessä. En puhu suuren kiven siirtelemisestä. Työtä ei tee taakaksi aina kiven suuruus, vaan edessä olevan ajan pitkäveteisyys, systemaattisuuden vaatima hidas eteneminen – niin hidas, että tietää kaiken olennaisen katoavan pedanttisuuden takia ja tietää tulevansa vain pedanttiseksi. Filosofoimisen tarkoitus voi olla jollekin tuleminen viisaaksi tai onnelliseksi. En tiedä, voinko pitää kiinni noista päämääristä, mutta ”systeemin” (tai pedanttisuuden) avulla niihin ei päästä. Koska pelkkä ajatus väsyttää minua, hyppelen.

Hyppelen, en pysy myöskään aina asiassa tai jätän asian sikseen, siirryn muualle, toiseen kysymykseen. Monta kertaa – siltä tuntuu – filosofinen ”ratkaisu” ei ole vastaus annettuun kysymykseen, vaan siirtyminen toiseen kysymykseen. Halu hypätä ei ole minussa halua hypätä viimeiseen maaliin, lopulliseen päämäärään, lopulliseen ja pysyvään rauhaan eikä ehdottomaan totuuteen. Se on vain halua hypätä sivuun, toisaalle, viereen.

Istun monta kertaa työkseni juomassa kahvia ja filosofoimassa ihmisten kanssa. Kunhan nyt jaksaa kahvikupin huulilleen nostaa. Samalla silti hyppelen. Joskus ne ovat silmille näkymättömiä hyppyjä. Väsymys pistää minut siis hyppelemään ja tämän hyppelevän filosofian tarkoitus on tehdä energisemmäksi. Joskus se onnistuu paremmin, joskus huonommin. Joskus sitten joudun sanomaan: ”En jaksa.” Ja teen uuden hypyn.

Ei se aina tanssilta näytä. Koko ajan minulla on tunne filosofian koomisuudesta. Mutta se ei haittaa, se vaan huvittaa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila