Väsymys

(Henri Michaux)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 24.10. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. AIHE: Mikä on poliittinen vanki/ Espanjan tilanteen päivitys 

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

On monenlaista väsymystä. Hakattuani kasan halkoja ja käytyäni saunassa olen väsynyt. Se on hyvää väsymystä; olo on hyvä. Minulla on mielessäni huono ja ikävä väsymys. Inspiraation lähteeni on Henri Michaux´n proosaruno Väsymys.

Tekstin alussa joku kulkee hitaasti, on levoton. Hän on levoton siksi, että hänellä on mukana kolme neljännestä sielustaan. Runo siirtyy pois tästä kulkijasta, alkaa puhua monista ihmisistä täysihoitolassa. Nämä ihmiset herättää kellonsoitto, heidät pakotetaan peseytymään ja pukeutumaan. He ovat väsyneitä, osa heidän sieluistaan jatkaa kiertokulkuaan avainten ja muiden rautaesineiden keskellä. Ensimmäisen vuosineljänneksen jälkeen heissä on jäljellä niin vähän sielua, ettei se riitä edes imbesillin tekemiseen.

Ensimmäinen havainto on se, että väsymys samastuu hajoamiseen: ihminen ei ole enää kokonainen, vain osa ”sielusta” on mukana. Tekstin toinen osa siirtyy pois yksinäisestä hahmosta, menee kokonaisen kollektiivin pariin, laitokseen. Laitos nimetään täysihoitolaksi, mutta se voisi olla myös yritys. Kysymys väsymyksestä tulee kollektiiviseksi, sosiaaliseksi, yhteiskunnalliseksi. Tekstin voi lukea kriittisenä, siinä on mukana huuto: ”Sillä ei ole liikaa olla aivan kokonainen, kun on kasvotusten elämän sattumusten kanssa.”

Minulla on sellainen tunne, että Michaux´n proosaruno on aivofysiologisesti oikeaanosuva. Väsymys kuluttaa, rasittaa aivoja, tekee imbesilliksi. Se myös näyttää, että väsymys on seurausta tietynlaisista järjestelyistä, käytännöistä. Ihmiset herätetään kesken levon, heidät pakotetaan johonkin, heidän elämänsä ohjelmoidaan ulkopuolelta.

Tämän tekstin kauhistuttavan uskottavuuden, tunnistettavan maailman edessä, haluan nostaa esiin kysymyksen väsymyksestä. Kuka määrää tahdin, rytmin, aikataulun? Mitä siitä seuraa? Ihminen hajotetaan väsymyksessä. Miten hän siis voisi pyrkiä parempaan elämään? Miten hän pystyisi rakentaa sitä mikä tekee elämästä elämisen arvoisen? Väsymys on jotain, joka erottaa ihmisen kyvykkyydestä potentiaaliseen onneen ja kauneuteen. Ilkeältä tuntuu huomata, että tämä potentiaalinen onni ei ole koskaan ollut ihmisen omissa käsissä. Ulkopuolelta määräytynyt järjestys, normit, ovat alusta lähtien tehneet esteitä.

Sanomme väsyneelle: ”Lepää.” Entä jos ei anneta levätä? Entä jos itse estämme itseämme, hajotamme itseämme? Michaux kirjoittaa: ”Nuo lapset, jotka joka yö paloittelevat itseään...” Miten paeta tai miten kapinoida?

Mikä siis lääkkeeksi? Unilääke? Vastaus ei ole valmiina eikä ole vain yhtä vastausta. Jokainen yksilö on omassa tilanteessaan, taistelee siinä, keksii välineitä omasta ympäristöstään ja kykyjä itsestään. Jos tahdomme tehdä tai luoda jotain, tartumme omasta kulttuuristamme, omasta ympäristössämme löytämiimme asioihin ja rakennamme sen pohjalle.

Jos ymmärrämme arvon joksikin joka tekee elämän elämisen arvoiseksi, ei riitä, että uskomme siihen tai pidämme sen mielessä. Meidän on tehtävä töitä itsemme kanssa, jotta voisimme elää tuon arvon mukaan, jotta voisimme toteuttaa sen. Kuvitelkaamme, että tuo arvo olisi kauneus. Jos olemme väsyneitä, me vain kaipaamme sitä, emme luo sitä, emme tuo sitä maailmaan. Arvot tarvitsevat kapinaamme.

Michaux´n tekstissä on yksi arvoituksellinen ja mielenkiintoinen vihje. ”Sillä ei ole liikaa olla aivan kokonainen, kun on kasvotusten elämän sattumusten kanssa.” Tulla kokonaiseksi, jollain lailla ehjäksi, saattaa olla kapinaa. Mutta mitä se on? Mitä on olla kokonainen?

Sam Sandqvist luennoi aiheesta TILASTO: TARUA VAI TOTTA? Con Corazonmari, Torre del Mar. 28.10. Klo 16.30.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ei enää ajattelua

Jotkut tilanteet ja tarkemmin sanottuna jotkut voimat noissa tilanteissa tekevät meidät aseettomiksi. Muistot eivätkä tavat anna meille vastauksia. Me emme tiedä miten toimia ja mitä ajatella. Henri Michaux viittasi tällaisiin kokemuksiin ja mahdollisuuteemme ”löytää itsemme” todeten, että meitä ei auta metafyysikkojen korrekti ajattelu, vaan ennakkoaavistukset, unet, ekstaasi ja tuska, se ettemme enää osaa ajatella.

Kun emme enää osaa ajatella, kun menemme sellaiselle alueelle, missä ei ole enää ajattelua, vaan tuskaa, ekstaasia, aavistuksia, me olemme menossa jonnekin muualle, uuteen paikkaan. Minua kiinnostaa filosofiassa elämäntapana juuri tämä meneminen. Se voi olla vaikeaa, koska se edellyttää luopumista turvallisesta satamasta, hienoista ajatuksista ja hyvistä neuvoista. Filosofiaan liittyy tällainen paradoksi, jota ei haluta kohdata: ajattelua syntyy siellä, missä se on muuttunut mahdottomaksi tai ainakin epäortodoksiseksi.

Me tulemme yllätetyiksi, alamme ihmetellä. Vasta sitten ajattelemme. Vasta sitten ajattelu alkaa olla muutakin kuin metafyysikkojen korrektia ajattelua, abstraktia pohdintaa... Mutta minua kiinnostaa nyt tämä piste, jossa emme osaa enää ajatella eikä se mitä teemme ole enää ajattelua. Mitä tämä tarkoittaa? Mitä meille tapahtuu?

Gilles Deleuze puhui ajattelun kuvasta ja sen muuttumisesta. Perinteisen – mm. Aristoteleen tai Kantin – ajattelu perustuu ajattelun kuvaan, jonka mukaan ajattelu on ongelmatonta, systemaattista ja metodista laskentaa. Deleuze ajatteli, että tämä ajattelun kuva on rikottava, paljastettava aitoon ajatteluun liittyvä väkivaltaisuus: väkivaltaisessa kohtaamisessa todellisuuden kanssa meidän vakiintuneet kategoriat särkyvät.

Ajattelun kuva on ennakko-oletuksia ja –edellytyksiä, sellaisia kategorioita kuin identiteetti tai sellaisia käsitteitä kuin ”terve järki” tai ”hyvä tahto”, usko vastakkaisuuksiin jne. Mutta voiko olla ajattelua ilman ajattelun kuvaa, esifilosofista tasoa? Deleuze ilmeisesti halusi ensin luoda ajattelua ilman ajattelun kuvaa, alkoi sitten ajatella, että kuvaa pitää muuttaa... Millaiseksi hän halusi sitä muuttaa? Sellaiseksi, että ajattelu tavoittaa asioiden ja identiteettien epävakauden...

Takertumatta enempää tähän, voimme sanoa käyttäen tätä käsitettä, että tuossa kriisissä, missä emme enää ajattele, meidän ajattelun kuva murtuu. Nimenomaan siksi se on niin hyödyllinen kriisi. En voi toivoa vetäväni teitä tällaiseen kriisiin, mutta tämä tekee ymmärrettävämmäksi, miksi ajattelen kokemuksen käsitteen olevan merkityksellinen. Tarkoitan transformaatiokokemusta, kokemusta, jonka jälkeen emme ole enää samoja. Kokemuksen käsitteen kautta pääsen hahmottamaan ehkä toisenlaista ajattelun kuvaa. Sellaista jossa elämä ja ajattelu käyvät enemmän käsi kädessä.

Ilmaisen siis lopuksi oman lähtökohtani. Ihmettely, yllätys, on ajatuksen liikkeellepanija, mutta se on myös intohimo, joka yhdistää elämän ja ajattelun. Kaunista on vain tämä yhteys, side, harmonia joka syntyy.

Lopetan René Charin sanoihin (viittasin Chariin jo syksyn ensimmäisellä kerralla): ”Vapaus suojelee hiljaisuutta, sanaa ja rakkautta. Kun ne himmentyvät, vapaus sytyttää ne uudelleen eikä koskaan niitä likaa.”

Mitä teille tulee mieleen? Millaiset kokemukset ovat jotain särkeneet ja samalla jotain luoneet? Mihin suuntaan pitäisi mennä?