Mielikuvitus ja uusi elämä

Syksyllä tulen puhumaan tahdosta. Yritän selittää, miksi käytän näin vaikeaa sanaa. Siteeraan varmasti Gaston Bachelardia, joka puhui mielikuvituksen ja tahdon yhteydestä.

Bachelard kirjoitti teoksessaan L'Air et les Songes. Essai sur l'imagination du mouvement (1943): "Kuvitteleminen... on heittäytymistä uuteen elämään." Lause todistaa, että pitäisi varmaan joskus puhua mielikuvituksesta - varsinkin siitä, mitä Bachelard siitä toi esiin...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tahto ja mielikuvitus

 

 Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Päivät/ajat ovat:

Keskiviikkoisin Espanjan aikaa klo 11.00 (Suomen aikaa klo 12.00)

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 11.marraskuuta ja 13.marraskuuta:

Luultavasti nykyisten tiedemiesten halu käsitellä kysymystä vapaasta tahdosta – heidän valmiutensa kumota idea vapaasta tahdosta – on kiinnittynyt  teologiseen ja moraaliseen kysymykseen. Tieteilijöiden perusväite on, että aivot tekevät päätöksen ennen kuin tiedostamme sen. Vapaa tahto, tietoinen päätös, näyttää harhalta. Kysymyksenasettelu on kiinni teologiassa ja oletuksissa tietoisuudesta.

Onko kysymystä pakko lähestyä näin? Onko välttämätöntä liittää tahto kysymykseen tietoisuudesta, määritellä tahto tietoisuuden kautta? Gaston Bachelard yritti jotain muuta. Hän liitti sen mielikuvitukseen, ei tietoisuuteen. Bachelard kirjoittaa teoksessaan L’air et  les songes (1934): ”Mielikuvitus ja Tahto ovat saman syvän voiman kaksi aspektia. Se joka pystyy kuvittelemaan, pystyy tahtomaan. Mielikuvitukseen joka elähdyttää tahtoamme kytkeytyy tahto kuvitella, tahto elää se minkä on kuvitellut.”

Mielikuvitus ja tahto eivät vain liity yhteen; ne melkein samastuvat. Mielikuvituksen rooli on paljon keskeisempi kuin yleensä filosofiassa tai psykologiassa. Mielikuvitus on uudistava, luova voima. Sillä on erityinen ja vahva eettinen merkitys.  Se muuttaa oneirisen energian moraaliseksi energiaksi.

Jos ja kun tahdon liittää mielikuvitukseen, kysymys on toisenlainen. Kun tahdosta ja sen toiminnasta puhutaan tietoisuuden toimintana, puhutaan kontrollista; ihmisen ajatellaan kontrolloivan toimiaan ja tekojaan. Tahto ymmärrettynä mielikuvitukseen liittyväksi näyttää, että kyse on enemmän luomisesta, maailman muokkaamisesta.

Joku voi yllättyä, mutta Bachelardin hahmottelema mielikuvitus on luovempaa ja siihen liittyvä tahto vähemmän abstraktia kuin monilla filosofeilla, esimerkiksi Schopenhauerilla. Tahto tulee esiin lihaksen (tai älyn tai mielikuvituksen) ponnistuksessa materian kanssa.

Bachelardin kuvaamalla tahdolla – joka melkein samastuu mielikuvitukseen – on suuri eettinen merkitys. Oma lisäykseni on tämä: Sillä on myös poliittinen merkitys. Bachelardin hahmotteleman kuvan kautta saamme näkökulman siihen, mikä on tai voisi olla tahdon rooli politiikassa. Me emme vain reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin, emme vain vastaa todellisuuden haasteisiin. Muokkaamme todellisuutta, teemme tulevaisuutta. Tulevaisuus on jo läsnä; kuvittelemamme kautta reagoimme tähän päivään, sen tapahtumiin, muutamme liikkeeksi ja teoiksi päidemme päällä olevat kysymykset ja epäilyt.

Bachelardilla on hyvä syy puhua hyvistä, halutuista, unista, vapauttavasta mielikuvituksesta. Hänelle mielikuvitus on energisoivaa: oneirinen muuttuu moraaliseksi energiaksi. On silti muistettava – varsinkin kun ajattelemme poliittista maailmaa: voimme kuvitella hirveyksiä, kuolleita maisemia, joukkohautoja. Näilläkin kuvitelmilla voi olla positiivinen merkitys. Tahdomme kävellä toiseen suuntaan, tehdä muuta kuin sitä joka johtaa noihin maisemiin.

En sano, ettei kysymystä voi liittää tietoisuuteen. Niin on faktisesti tehty. Siihen on erityinen syy. On haluttu puhua ihmisen vastuullisuudesta tai jopa syyntakeisuudesta. Kun liitämme tahdon mielikuvitukseen, kysymme jotain muuta. Puhumme ihmisen luovuudesta. Tässäkin on mukana eettinen ja moraalifilosofinen kysymys, mutta se on eri lajin kysymys. Tässä tähdätään muualle kuin tuomioistuimeen tai viimeiselle tuomiolle. Tässä tähdätään onnellisuuteen, hyvinvointiin, ihmisen mahdollisuuksiin...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Etiikka runossa, runous moraalissa

(Gaston Bachelard)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 31.10. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. AIHE: Pakkopalautuksista 

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Gaston Bachelard puhui mielikuvituksesta eettisten ja muiden arvojen lähteenä. Runo voi synnyttää hurmion tai ekstaasin. Silloin kokee ajan toisin, elää sen toisin. Bachelardin mukaan silloin ihmisen ”arvot joko nousevat tai laskevat”. Kuvittelen, että tämä tarkoittaa suunnilleen samaa kuin se mitä sanoi Nietzsche: taide vahvistaa tai heikentää arvoja. Bachelard käyttää kuitenkin toisenlaista kuvaa, koska hän korostaa toisenlaista ajan kokemista, hetken kokemista, ajan muuttumista vertikaaliseksi. Hän analysoi esimerkiksi sellaisia runokuvia kuin puu ja vuori; ne ovat vertikaalisuuteen, ilmaan, liittyviä kuvia, joiden merkitys on erityisesti eettinen. Olla on olla enemmän, mahdollisesti parempi. ”Vertikaalisuuden kuvat vievät meidän arvojen maailmaan”, Bachelard kirjoitti.

Bachelardia lukiessa voi ajatella, että jossakin konkreettisessa runossa on mukana eettinen ajattelu, vaikkei siinä olisi sanan tavanomaisessa mielessä moraalia, opetusta ja dogmia. Voi myös ajatella, melkein nähdä, että moraalissa – jonkun konkreettisen ihmisen käytöksessä – on mukana runous, runollinen mielikuvitus. Tässä on jotain antikantilaista; Kant ajatteli, että moraalisessa toiminnassa käytetään ennen kaikkea järkeä, ei mielikuvitusta. Bachelardin ajattelussa ne liittyvät yhteen, koska mielikuvitus ja tahto kytkeytyvät toisiinsa: ”Kuka tahansa joka osaa kuvitella, osaa tahtoa. Mielikuvitus joka elähdyttää tahtoamme on yhdistynyt tahtoon kuvitella, tahtoon elää se mitä on kuviteltu.”

Kosketus runolliseen kuvaan voi muuttaa arvoja. Bachelard puhuu tulen kuvasta Novaliksen fragmentissa. Kuvassa on jotain, joka ”kohottaa”. Elämä ikään kuin kurottautuu itsensä yli. Hän käyttää jopa ilmaisua élan vital, vaikka Bachelard oli tunnetusti aika vähän uskollinen Bergsonin opeille. Runollinen kuva antaa siis energiaa, myös moraalista energiaa. Se ei anna ohjetta eikä lakia; se inspiroi.

Ajattelen Miguel Hernándezin runoutta.

Lihaasyövä veitsi

jolla on makea ja murhaava siipi,

lentää ja sädehtii

elämäni ympärillä.

Peruskuva ovat veitsi, joka leikkaa lihaa. Tällaista on elämä Hernándezin runoissa. Se on todellista, kivuliasta elämää, lihallista ja konkreettista. Sellaisena sitä myös rakastetaan. Hernándezin runoudessa ja hänen tavassaan nähdä runous on jotain lihallista, ruumiillista. Monesti hänen teksteissään toistuu kuva vartalosta, silmistä, käsistä, jotka annetaan elämän ja vapauden palvelukseen. Keho on kuin puu ja hedelmät; ne ovat läheisessä yhteydessä ja sukulaisuudessa maahan, myös taivaankappaleisiin: kuuhun, aurinkoon. Hänen runoissaan on elämää ja elävyyttä, eläviä, liikkuvia, kasvavia elementtejä. Kuolema on läsnä, tietenkin; se on siinä sisällä. Maailma on kokonainen. Siitä ei ole otettu osia pois täydellisemmän, harmonisemman kuvan luomiseksi ja näin runoilija luo täydellisemmän, kirkkaamman kuvan – ottaen mukaan myös rosoisen ja karhean.

Etiikka runossa ei ole siis sen opetuksessa, vaan kuvassa, joka antaa energiaa. Entä sitten runous moraalissa, ihmisen toiminnassa? Bachelardin ajattelua seuraten voi sanoa, että arvottaessamme päätämme mitä elämä ja olemassaolo on, ja mielikuvitus kytkeytyy tähän prosessiin. Kun esimerkiksi kaksi ihmistä kohtaavat (lähtökohtaisesti tilanne, jossa moraali toimii ja vaikuttaa), mitään ei ole päätetty etukäteen, ja molemmat ovat alttiina jollekin radikaalisti uudelle. Runous, poiesis (tekeminen, valmistaminen) ovat siinä mukana, ja moraalissa on siis runoutta, ei vain säännönseuraamista.

En tiedä, riittääkö Bachelardin mielikuvitusta käsittelevät kirjoitukset selventämään tätä asiaa, auttavatko ne tuomaan tyhjentävää vastausta kysymykseen moraalin ja runouden suhteesta. Epäilen, että tarvittaisiin toisenlaista kuvausta tai esimerkkiä: esimerkiksi sellaista esimerkkiä, jossa nähtäisiin, että moraalisen toimijan tai eettisen subjektin toiminnassa olisi mukana jokin esteettinen arvo, esimerkiksi eleganssi.

Epäilemättä Bachelardin ajattelu tuo uuden valotuksen kysymykseen arvoista. Ensimmäinen syy tähän on, että hän näkee mielikuvituksen arvojen lähteenä. Toinen syy on hänen näkemyksensä runon mahdollisuudesta vaikuttaa arvoihimme. Kolmas syy on siinä, että meidän on nyt mahdollista ajatella moraalista toimintaa jonakin, jota teemme, luomme; se ei enää näyttäydy valmiiden kaavojen sisäistämisenä eikä valmiin vastauksen soveltamisena.

Runous – varsinkin moderni – on usein metarunoutta: se puhuu runoudesta. On yksi Eeva-Liisa Mannerin runo, joka sanoo enemmän kuin minä ikinä pystyn tästä aiheesta:

Teen elämästäni runon, runosta elämän,/runo on tapa elää ja ainoa tapa kuolla/haltioituneen välinpitämättömästi...

Toinen kohta samasta runosta paljastaa, mitä siihen tarvitaan:

tunnustaa yhtä uskontoa: Uteliaisuutta

(Miguel Hernández)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mielikuvitus ja maailma

(Hieronymus Bosch)

(Olen aikaisemmin käsitellyt mielikuvitusteemaa: otsikko oli silloin Mielikuvitus hyveenä)

René Char sanoi, ettei hänen mielikuvituksensa pakene todellisuutta; se päinvastoin mahdollistaa pääsyn siihen. Runoilijan sanat implikoivat sen ajatuksen, että joskus mielikuvitusta käytetään huonosti: pakenemiseen. Herää myös kysymys, miten paljon positiivista merkitystä ja arvoa voisi mielikuvituksella olla, jos osaisimme sitä toisin käyttää.

Gaston Bachelard ei hyväksynyt tavanomaista, jo Aristoteleeltä perittyä tapaa ajatella mielikuvitus kyvyksi tuottaa kuvia mielessään, tuoda mieleen esimerkiksi kuva läsnäolemattomasta esineestä. Bachelardille se oli jotain paljon dynaamisempaa, transformoivampaa. Mielikuvitus muuttaa kuvia, panee ne liikkeelle, laittaa ne leikkimään; Bachelardin mukaan se on luova kyky. Hän siteeraa William Blakea, joka sanoi, ettei mielikuvitus ole tila, se on itse inhimillinen olemassaolo.

Mielikuvitus ei ole tämän mukaan vain jotain, joka tapahtuu meille tai jokin kyky: se on toimintaa ja se on luovaa, muokkaavaa toimintaa. Siinä on mukana koko ihminen, ennen kaikkea se mikä kurottautuu kauemmaksi: ihmisen halu, ei vain tarve.  Sekä Charin sanat että Bachelardin ajatukset panevat minut ihmettelemään, missä määrin maailma on riippuvainen mielikuvituksesta. Käytän tässä sanaa maailma niin kuin filosofit monesti tekevät: maailma ihmisen asuttamana paikkana. Toisin sanoen maailma erotetaan ympäristöstä. Eläin elää aina ympäristössä, reagoi sen antamiin impulsseihin. Ihminen voi sen sijaan ottaa etäisyyttä ympäristössä oleviin asioihin, sisällyttää maailmaan myös sellaisia elementtejä, jotka eivät ole välittömästi läsnä, myös sellaisia asioita joilla ei ole mitään tekemistä meidän kanssamme. Tällaisen erottelun ympäristön ja maailman välillä tekee muun muassa Max Scheler.

Tietenkin ihmisen asuttama maailma – erotettuna ympäristöstä – on mahdollinen kielen ja käsitteellisen ajattelun ansiosta. Bachelardin hahmottelema mielikuvitus vaikuttaa silti yhtä merkitykselliseltä, erityisellä tavalla olennaiselta; maailma ei sisällä vain sitä mitä on, se sisältää myös mahdollisuuksia. Maailma ei ole vain annettu – ympäristön impulssit ja kielessä annetut käsitteet.

Maailma, jota asutamme ja jota ihmettelemme, on meille olemassa vain kurottautumisen, halun ja kaipuun, mielikuvituksen kautta. Tässä liikkeessä ei ole olennaista kuvan luominen maailmasta. Ihminen itse muokkautuu tässä kurottautumisessa enemmän kuin kuva maailmasta; ihmisestä tulee epälopullinen, laajeneva. Ihminen maailmassa, ihminen kurottautuvana olentona, mahdollistaa oman eettisyytensä ja poliittisuutensa – ja hän mahdollistaa nämä asiat poeettisuutensa ansiosta.

Ihmisen voima, mielikuvitus, tekee ihmisen olemassaolosta erityisen; hänen tilanteensa on sellainen, että maailma ei ole annettuna hänen edessään, vaan hän tekee jotain, toimii, ottaa asiakseen jonkun tehtävän. Tämä edellyttää sitä, että hänellä on suhde itseensä, hänellä kuva itsestään. On tietenkin vaara, että tämä kuva, kun se muuttuu vankilaksi, vääristää maailman. Char varoitti tästä: ”Kuinka tämä maailma kärsiikään muuntumisestaan ihmisen mukaiseksi, olemaan muokattu kirjan neljän muurin sisälle!”

Paul Éluard kirjoitti: ”Toinen maailma on mahdollinen, mutta se on tässä maailmassa.” Ehkä tämä varoittaa siitä myös, miten mielikuvitus voi heittää meidät väärään paikkaan: toiseen maailmaan, joka ei ole tässä, toisin sanoen tuonpuoleiseen.

Jos mielikuvitus luo tuonpuoleisen maailman, se tappaa itsensä, sillä tuonpuoleinen maailma alkaa hallita; se jähmettää kuvat. Tuonpuoleista maailmaa ei tuhoa mikään tieto. Pitäisi saada kuvat muuttumaan, täytyisi löytää uudestaan mielikuvitus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mielikuvitus ja arvojen luominen

(Gustave Doré. Rabelais´n Gargantuan ja Pantagruelin kuvitusta.)

Arvot ovat luotuja – silloinkin kun ne ovat perittyjä. Ne eivät ole pudonneet taivaasta, ne eivät olleet valmiina odottamassa ihmisen ilmestymistä maan kamaralle. Joku synnytti ne. Ne ilmaantuivat erityisenlaisissa olosuhteissa, eivät silti välttämättä kadonneet, vaikka olosuhteet muuttuivat, mutta muuttuivat toisenlaisiksi, joskus puolikuolleiksi.

Arvo on jotain jonka ajattelemme tekevän elämän elämisen arvoiseksi. Se voi olla jotain mitä tavoittelemme tai jonka haluamme säilyttää. Ihmisten välisisissä suhteissa – ystävien tai puolisoiden – voidaan nähdä arvona uskollisuus. En näe silti mitään syytä pitää uskollisuuttakaan itsestään selvänä arvona. Ainakaan intellektuaalisessa mielessä ei ole hyvä olla monogaaminen. Tietenkin se voi suojella suhdetta, tuoda siihen intensiteettiä, tehdä yhteydestä tiiviimmän. Uskollisuus on sekin arvo, joka luodaan; se synnytetään, tehdään.

Monta kertaa osaamme olla vain realisteja, nähdä vain sen mikä on; emme osaa nähdä mahdollisuuksia. Tarvittaisiin mielikuvitusta. Mielikuvitusta ollaan pidetty pidetty illuusion ja erehdyksen lähteenä, mutta se voi olla muuta kuin pakoa todellisuudesta, sillä se voi lähentää meitä todellisuuteen, vapauden todellisuuteen. Silloin voi nähdä enemmän.  

On vaikea kuvitella, koska olemme kuvan vankeja, kiinnittyneet kuvaan. Täytyisi osata tyhjentää kangas; vasta sitten kuvat lähtevät liikkeelle ja kuvittelemme toisin. Kuvitteleminen on liike ja liikkeellepaneva voima. Se pistää kuvat virtaamaan, lakkauttaa fiksoitumisen. Kuvitteleminen ylittää annetun, käsilläolevan ja kurkottautuu yli ja ohi. Se saattaa mahdollisestaa hypyn uuteen elämään (käyttääkseni Bachelardin sanoja).

Kun poliittista ajattelua ja sen synnyttämää pilveä hallitsee esim. Karl Marx tai Adam Smith (ja Smithin seuraajat), poliittinen mielikuvitus köyhtyy. Molemmissa tapauksissa politiikan kenttää hallitsee talous, kysymys työläisten asemasta tai markkinoista. Uusien kysymyksien tuleminen yhteisiksi, siis poliittisiksi, on hidasta; ne marginalisoituvat ellei niihin ala liittyä jokin taloudellinen kysymys. Toinen esimerkki poliittisen mielikuvituksen köyhyydestä: ajatteleminen oikeuksien kautta. Kansalaisella ajatellaan olevan oikeuksia, hän on niin sanotusti oikeussubjekti, ei eettinen subjekti. Tästä syystä kansalaisella – tai poliitikolla – on vaikea kuvitella olevan moraalia. Nämä esimerkit osoittavat, miten käsitteet ohjaavat kuvittelua, suuntaavat sitä ja sulkevat pois todellisuuden alueita.

Mielikuvituksettomuus näkyy myös siinä, millaiseksi hahmotetaan hyvä elämä niin yhteiskunnallisella kuin henkilökohtaisella tasolla. Elämä on hyvä, kun on hyvinvointia, siis voidaan kuluttaa, mieluummin merkkituotteita; se on ostamista ostoskeskuksessa. Tämä on tietenkin poliittisen ajattelun, poliittisen ohjauksen ja markkinoinnin tulosta.

Kun kuvittelu kurkottautuu yli ja ohi, minne se vie meidät? Mielikuvitus menee jo tiedetyn, valmiiksi tiedetyn, yli. Kun ajattelemme, emme vain tutki todellisuutta, vaan myös mahdollisuutta panna asioita liikkeeseen, muuttaa todellisuutta, keksiä uusia mahdollisuuksia. Luominen on muuttamista ja se merkitsee, että se on myös tuhoavaa. Arvojen luominen on myös vanhojen arvojen tuhoamista.

Toisenlaisen kuvitteleminen on vaikeaa, koska meille opetetaan kaavoja. Elämme kaavoja päissämme. Monta kertaa olen huomannut, että mielikuvituksen panee liikkeelle esimerkki – se että yksi lentää yli käenpesän. Esimerkkejä, inspiroijia, mielikuvituksen käyttäjiä, rohkeita, on kaikesta huolimatta ollut: François Rabelais, William Blake, Henry David Thoreau, Lenny Bruce...

Narkissoksesta ja nymfeistä

(John William Waterhouse: Narkissos ja Eco 1903)

Jäämme helposti kuvan vangiksi. Se kidnappaa meidät, muuttuu kummitukseksi. Meissä kummittelee. Tämä ei ole vastalause mielikuvitusta vastaan. Päinvastoin. Kun kuva muuttuu pysähtyneeksi ja kiinnittää meidät itseensä, mielikuvitus haihtuu.

Mielikuvitus ei Gaston Bachelardin mukaan ollut turha ylijäämä, vaan kyky, joka tekee meistä ihmisiä, mahdollistaa inhimillisen olemassaolon. Meistä tulee ihmisiä kun kurottaudumme toista kohti, toisaalle, ja tämä kurottautuminen on mahdollista vain mielikuvituksen avulla. Mielikuvitusta ei ruoki tarve, vaan halu. Halu, ranskaksi désir, tulee latinan sanasta sidus, tähti, tähtikuvio. Mielikuvituksen avulla kurottautumme tähtiin, avaudumme ulos maailmaan, joka on totutun (kausaalisen, lineaarisen) ulkopuolella.

Jos mielikuvitus on edes puoliksi niin merkittävä kuin Bachelard ajattelee, kuvan vangiksi jääminen on suuri vaara. Voi joutua myös oman kuvansa vangiksi niin kuin Narkissos. Kaunis nuorukainen, joka katsoi omaa peilikuvaansa vedessä ja jäi sitä ihailemaan, pysähtyi paikalleen ja kuihtui.

Hän ei ole psykologian tai psykiatrian kuvaaman narsismin mukainen. Jotain tunnistettavaa, yhä ajankohtaista tässä myytissä silti on. Narkissoksessa on nähtävissä turhamaisuutta ja hänessä on nähtävissä yritys säilyttää itsensä, pyrkimys pysyä. Näin tulkitsen myyttiä. Nuorukaisen muuttuminen kauniiksi kukaksi on ironinen päätös. Jos tahdot pysyä, olla ikuisesti oma itsesi, sen saat: olet kaunis kukka.

Narkissostakin selvempi myyttinen hahmo, jonka kautta kuvan vangiksi jäämistä voi lähestyä, on nymfi. Mikä on nymfi? Nymfi on maanpaossa oleva pakanallinen jumalatar, joka ei ole elossa, jos ei onnistu valloittamaan elävän sielua. Se on siis sielun valtaava voima ja kuva.

Tarvitaan henkistä moniavioisuutta - irtaantumista kuvasta, joka pysäyttää meidät. Jos emme enää kykene kuvittelemaan muuta ja mielikuvituksemme kuihtuu, me pysähdymme, emme enää osaa kurottautua toisaalle. Ovidiuksen versiossa Narkissos-myytistä esiintyy myös toinen hahmo, nymfi Eco, joka Hera-jumalattaren rankaisemana on tuomittu toistamaan viimeiset kuulemansa sanat. Kun Narkissos torjuu hänet, nymfi katoaa luolaan, mutta jää ääni, joka toistaa viimeiset sanat. Kaiku synnyttää tunteen etäisyydestä, avaruudesta, mutta samalla se palauttaa meidät paikkaan, josta huudamme: olemme yksin, kuulemme vain omien sanojemme heijastuksen.

Mitä merkitsee pysähtyminen ja kyvyttömyys kurkottautua? Sulkeudumme itseemme ja suljemme kaiken muunkin itseemme. Narkissos on nielijä. Hän ei juo vettä, mutta kaikki muu kuin hän itse haihtuu, koska hänen kuvansa voi säilyä vain, jos kaikki tulee osaksi häntä, sulautuu häneen, lakkaa olemasta toiseutta. Sielun vallannut nymfi estää näkemästä muuta kuin itsensä. Vallattu sielu estyy ja köyhtyy. Vallattu on siis uskollinen. Joka hetki ja kuolemaansa saakka.

Lakatkaamme siis ylistämästä uskollisuutta, luomasta sellaista uskollisuutta, joka on todellisuudessa maailman haihduttamista ja itsemme köyhdyttämistä. Uskollisuus voi olla muutakin: toisen luotettavuutta, koska hän seuraa omaa ”lakiaan” (ranskan sanan loyal ja espanjan leal tulevat latinan sanasta legalis, lakia noudattava, luotettava).

Uskollisuus merkitsee tässä tapauksessa sitä, että tekee mitä sanoo... Kuka tuntee tällaisen uskollisuuden? Missä sille luodaan olemassaolon edellytyksiä? Kuullaanko jossain muutakin kuin kaikuja?

Mielikuvitus ja moraali

Mielikuvitus on tuomittu moraalisesti vaarallisena. Näin oli 1800-luvun alussa, kun psykiatria kehittyi. Hulluuden, mielisairauden syynä saatettiin pitää romaanien lukemista. Tämä ei ollut uutta todellisuudessa. Jo Rooman aikana oli lääkäreitä ja filosofeja, jotka varoittivat mielikuvien, varsinkin eroottisten mielikuvien, vaikutuksista, niiden voiman ajateltiin saavan ihmisen tolaltaan, tasapainosta. Näissä stoalaisissa käsityksissä on tiettyä sukulaisuutta nykyaikaiseen ajatteluun. Stoalaisten käsitys siitä, että meitä häiritsee käsitys asiasta, ei itse asia, on hyvin samantapainen kuin nykyaikaisen kognitiivisen psykologian kuva ihmismielen tilanteesta.

Mielikuvitus on siis tuomittu; se on ollut moraalin vihollinen. Kaikki eivät ole samaa mieltä. Yksi esimerkki Percy Shelley (1792-1822, Englanti): A Defense of Poetry - Runouden puolustus. Shelleyn tekstissä runous määritellään aluksi (väljästi) ”mielikuvituksen ilmaukseksi”. Ja mielikuvitus ei ole mitään moraalitonta, vaan pikemminkin moraalin tae: runoilija voi sen avulla tehdä ihmisten iloista ja suruista omiaan.

Toinen esimerkki William Blake (1757-1827 Englanti). Hänelle mielikuvitus oli kaikki: se oli oli muotoaluovaa energiaa, ja energia oli ”ikuista nautintoa”. Nämä ovat kiehtovia näkymiä mielikuvituksen historiaan. Tämähän oli se kulturaalinen mielikuvituksen kliimaksi, joka vieläkin vaikuttaa heijastusvaikutuksina, mutta jota vielä myös hävetään: huipennuksen nimi on Romantiikka.

Oma moraalini - jos sellaisesta voi puhua - on kysymisen ja uteliaisuuden moraalia. Kysyn mitä tapahtuu. Olen utelias, ja uteliaisuus tekee elämästä elämisen arvoista. Ja kysymys siitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista, on etiikan kysymys. Miten tämä suhtautuu kysymykseen mielikuvituksesta?

Tahtoisin, että mielikuvitus olisi laajempi, mutta sen takia, että näkisin paremmin, hahmottaisin todellisuuden paremmin, pääsisin käsiksi siihen. Realistin, ei romantikon moraali. Lopulta kysymys on myös siitä, minne mielikuvitus vie. Se voi viedä pois todellisuudesta tai se voi viedä sitä lähemmäksi.

Eli näin monimutkaisen ja kiemurtelevan johdannon jälkeen pääsen ongelmaan, joka ihmetyttää minua välillä. On ihmisiä, jotka pakenevat todellisuutta, tekevät kaikkensa paetakseen sitä. Tunnen jopa ihmisen, joka sanoo olevansa eskapismin harjoittaja. (Termi syntyi 1930-luvulla Englannissa viitaten arkitodellisuudesta pakenemiseen)

Kysymys on hankala tai monimutkainen. Se ei ilmene vain elokuvien ja videopelien harrastamisena. Kaikessa, kaikkialla, näkee jonkunasteista todellisuuspakoa, todellisuuden aspektien ignoroimista: yritetään olla välittämättä, väistetään, vältellään, torjutaan luota, yritetään unohtaa. Mielikuvitus voi auttaa tässä paossa. Mutta mielikuvitus voi päästää minut toisen kenkiin, auttaa näkemään todellisuuden paremmin. Kyse ei ole koskaan mielikuvituksen hyvyydestä tai pahuudesta, vaan siitä, miten käytämme sitä. Kysymys kuuluu, miten tehdä mielikuvituksesta hyve.