Kosminen pelko ja voimattomuus

 

Filosofiakahvila 8.4./9.4./FUENGIROLASSA EI ENÄÄ TÄNÄ KEVÄÄNÄ

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kerrotaan, että keskiajalla ihminen koki ainakin aika ajoin kosmista kauhua. Sen herättivät luonnonkatastrofit ja kirkon eskatologiset puheet eli opit viimeisistä ajoista. Tarinan mukaan kosminen kauhu katosi; meistä tuli tietäväisiä, valistuneita, meitä eivät kummitusjutut säikäytä. Viimeisen vuosisadan aikana meillä on ollut kuitenkin oma tapamme kokea pienuus maailman suuruuden edessä. Tunnemme voimattomuutta.

Vallanpitäjät haluavat ruokkia tällaisia tunteita. Ne lamaannuttavat, tekevät meistä passiivisia. Meille ei enää saarnata maailmanlopusta. Jokaisesta tuutista tulee silti katastrofeja, sotia, pandemioita ja ilmastonmuutosta. Ne ovat pahempia kuin pappien profetiat; ne ovat totta.

Mihail Bahtin kertoo, miten F.Rabelais kehitti lääkkeitä kosmista pelkoa vastaan käyttäen populaarikulttuurin ja karnevaalin aseita. Gargantua ja Pantagruel olivat iloinen vastaus luonnonvoimien herättämälle kosmiselle kauhulle ja eskatalogian synyttämälle mielialalle. Rabelais loi erityisen kuvan ruumiista, joka sai kosmiset mittasuhteet. Kosmiset elementit muuttuvat kasvavan ja uutta luovan ruumiin elementeiksi. Pieni kokemus vieraasta ja mielettömästä maailmasta muuttui suureksi kokemukseksi ikuisesti muuttuvasta kosmoksesta.

Bahtinin analyysin mielenkiintoisuus on siinä, ettei se katso asiaa hyvän ja pahan näkökulmasta; se tuo esiin strategian. Mekin voimme ehkä olla fatalistisesti alistumatta voimattomuuden tunteeseen. Voimme ehkä etsiä strategiaa.

Tarvitsemme siihen ehkä Rabelaisin mielikuvitusta, mutta meidän täytyy myös hahmottaa tilanteemme. Jos keskiaikaisen ihmisen kauhuun liittyi tietynlainen tapa kokea aika ja ajallisuus, niin se saattaa olla myös nykyaikaisen voimattomuuden kohdalla.

Jussi Vähämäki puhuu artikkelissaan Historiasairaus (joka on tulkintaa Nietzsche varhaisista historia koskevista kirjoituksista) modernin ihmisen eräänlaisesta déjà vu –kokemuksesta tapahtumien edessä. Tapahtuma vastaanotetaan ikään kuin jo tunnettuna ja tiedettynä. Ihminen sanoo: “Tämän olen jo nähnyt.”

Kerrotaan, että keskiajalla ihminen koki ainakin aika ajoin kosmista kauhua. Sen herättivät luonnonkatastrofit ja kirkon eskatologiset puheet eli opit viimeisistä ajoista. Tarinan mukaan kosminen kauhu katosi; meistä tuli tietäväisiä, valistuneita, meitä eivät kummitusjutut säikäytä. Viimeisen vuosisadan aikana meillä on ollut kuitenkin oma tapamme kokea pienuus maailman suuruuden edessä. Tunnemme voimattomuutta.

Vallanpitäjät haluavat ruokkia tällaisia tunteita. Ne lamaannuttavat, tekevät meistä passiivisia. Meille ei enää saarnata maailmanlopusta. Jokaisesta tuutista tulee silti katastrofeja, sotia, pandemioita ja ilmastonmuutosta. Ne ovat pahempia kuin pappien profetiat; ne ovat totta.

Kun kaikki on jo nähty ja tästä jo nähdystä tulee ikään kuin kategoria päähämme, meidän on helpompi irrottautua tapahtumasta. Minun haukankatseeni rekisteröi tämän joka paikassa. Ihmiset haluavat poistaa tapahtumalta sen tapahtumallisuuden. Keinot ovat monet. Kun jotain sattuu, aletaan puhua tilastoista, sattuneen  tavallisuudesta tai epätavallisuudesta. Jos joku murhaa, sanotaan ikään kuin varmuuden vuoksi: “Tekijällä on mielenterveydellisiä ongelmia.” Tämä lause pyyhkii monta häiritsevää kysymystä mielestä.

Tällaisella tapahtuman tapahtumallisuuden poispyyhkimisellä on vaikutus tietoon, mutta silla on myös poliittisa seurauksia. Vähämäki toteaa, että déjà vu lamaannuttaa kapinan ja vaihtoehtoisen elämän impulssin.

Jos Vähämäen ideoita voisi käyttää valaisemaan tilannettamme, voisimme sanoa, että meidän täytyy löytää toisenlainen tapa käyttää historiaa ja toisenlainen tapa kohdata tapahtumat – ennen kaikkea sellainen, joka ei pyyhi pois tapahtuman tapahtumallisuutta, sen esille nostamia kysymyksiä. Uuden voimattomuuden vastaisen strategiamme lähtökohta on kysyminen.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kosminen pelko ja voimattomuus

 

Gustave Doré: Gargantuan syntymä

Kerrotaan, että keskiajalla ihminen koki ainakin aika ajoin kosmista kauhua. Sen herättivät luonnonkatastrofit ja kirkon eskatologiset puheet eli opit viimeisistä ajoista. Tarinan mukaan kosminen kauhu katosi; meistä tuli tietäväisiä, valistuneita, meitä eivät kummitusjutut säikäytä. Viimeisen vuosisadan aikana meillä on ollut kuitenkin oma tapamme kokea pienuus maailman suuruuden edessä. Tunnemme voimattomuutta.

Vallanpitäjät haluavat ruokkia tällaisia tunteita. Ne lamaannuttavat, tekevät meistä passiivisia. Meille ei enää saarnata maailmanlopusta. Jokaisesta tuutista tulee silti katastrofeja, sotia, pandemioita ja ilmastonmuutosta. Ne ovat pahempia kuin pappien profetiat; ne ovat totta.

Mihail Bahtin kertoo, miten F.Rabelais kehitti lääkkeitä kosmista pelkoa vastaan käyttäen populaarikulttuurin ja karnevaalin aseita. Gargantua ja Pantagruel olivat iloinen vastaus luonnonvoimien herättämälle kosmiselle kauhulle ja eskatalogian synyttämälle mielialalle. Rabelais loi erityisen kuvan ruumiista, joka sai kosmiset mittasuhteet. Kosmiset elementit muuttuvat kasvavan ja uutta luovan ruumiin elementeiksi. Pieni kokemus vieraasta ja mielettömästä maailmasta muuttui suureksi kokemukseksi ikuisesti muuttuvasta kosmoksesta.

Bahtinin analyysin mielenkiintoisuus on siinä, ettei se katso asiaa hyvän ja pahan näkökulmasta; se tuo esiin strategian. Mekin voimme ehkä olla fatalistisesti alistumatta voimattomuuden tunteeseen. Voimme ehkä etsiä strategiaa…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kiitos, ei saarnaa

Kiitos kaikille filosofiakahvilan osallistujille sekä Torre del Marissa että Fuengirolassa. En tiedä, opimmeko mitään, mutta hauskaa oli!

Filosofiakahvila menee tauolle. Jatkamme tammikuun toisella viikolla. Torre del Marissa aloitamme 8. tammikuuta ja Fuengirolassa 9. tammikuuta.

Julkaisen piakkoin kevätkauden ensimmäiset aiheet.

Anteeksi, ettei syyskausi päättynyt perinteelliseen saarnaan. Minulla oli aihekin olemassa, mutta en pystynyt pitämään sitä. Päivä päivältä huonompi saarnamies.

Kiitos ja kippis! Eikä saa unohtaa tärkeää lääkärin (Rabelais) neuvoa: "Älkää koskaan luottako ihmisiin, jotka katsovat maailmaa kaavunreiästä."

Jos olet kiinnostunut luovasta kirjoittamisesta, ota yhteyttä pasifarm@yahoo.es

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Onko tyylillä väliä?

Rabelais lukee. Anonyymin muotokuva 1700-luvun alusta.

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU 
Filosofiakahvila  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Onko tyylillä väliä? Kirjallisuudentutkimuksessa tyylillä tarkoitetaan usein ja yksinkertaisesti esitystapaa, joko yksittäisen tekijän tai aikakauden. Tyyli ei kuitenkaan rajoitu vain sanavalintoihin eikä tyyliopin pitäisi palauttaa sitä pelkästään joihinkin persoonallisiin ominaisuuksiin esityksessä tai edes tutkia sitä pelkästään filologisesti. Esimerkiksi Erich Auerbach (1892-1957) ymmärsi tämän.

Auerbachin klassikkoteoksen Mimesiksen 11.luku on nimeltään Maailma Pantagruelin suussa. Se käsittelee tietenkin Rabelais'n romaania ja monessa kohdassa erityisesti sen tyyliä.  Hän vertaa Rabelais'n tyyliä Montaignen tyyliin ja toteaa, että molemmat vetoavat Sokrateen hahmoon, hänen vapaaseen ja kansaomaiseen tyyliinsä, joka oli kosketuksissa jokapäiväiseen elämään. Rabelais'n tapauksessa korostuu vielä erityinen narrimaisuus, joka kantaa salaisesti mukanaan viisautta ja hyvellisyyttä. Auerbach kirjoittaa: ”Kyse on elämäntyylistä yhtä paljon kuin kirjallisesta tyylistä...”

Voi olla, että tyylillä on väliä, vaikkei se olisi muuta kuin tapa ilmaista. Voi olla merkityksellistä ja arvokasta, ettei tyyli esimerkiksi ole koristeellinen ja epäsuora. Wittgenstein kommentoi erästä kirjailijaa yhdessä monista postuumisti julkaistuissa muistiinpanoissaan: ”Tekee mieli sanoa: Elehdi vähemmän ja sano mitä sinun pitää sanoa.” Tämä on hyvä neuvo kirjoittajalle. Myös erittäin vaativa, koska se edellyttää kirjoittajalta, että hänen pitäisi tietää, mitä hänen pitää sanoa. Todellisuudessa tämäkin neuvo – vaikka Wittgenstein ei sitä sano tai muista -  palautuu Sokrateen sanoihin. Sokrateen puolustuspuheessa hän ilmaisee oman lähtökohtansa tavalle sanoa, oman tyylinsä periaatteen (17c): ”...ilman sanaston koristeita.”

Jos tyyli on enemmän kuin tapa sanoa ja se on myös elämäntyyli, voi se olla erityisen merkityksellinen ja tärkeä asia - ei vain kirjoittajan tai filosofin, vaan kenen tahansa elämässä. Kuvitelkaamme tapaus, ihminen, joka ottaa tosissaan tämän ajatuksen. Hänen eteensä avautuu aivan uudenlaisia kysymyksiä. Hän ei kysy vain, mitä hänen on sanottava, vaan hän kysyy, miten se täytyy sanoa. Hän ei kysy vain, mitä pitää tehdä, hän kysyy, miten hänen täytyy se tehdä. Eikä kyse ole vain älyllisestä asenteesta; siinä on sydän mukana. Tyyli on uskottavuutta. Uskomme kirjailijan sanovan mitä hän ajattelee, kun hänellä on tyyli. Se ei voi olla imitointia, pastissia, koristelua.

Emme voi päättää toisen puolesta, millaista tyyliä hänen pitäisi omassa ilmaisussaan ja elämässään kehittää. Tyylinluomisen, tyylittämisen, merkitys on siinä, että olemassaolon eri puoliin – puheeseen, erotiikkaan, urheiluun – tulee taidetta. Katsomme toisin; arvioimme esteettisesti, emme vain mittaa nopeutta tai voimaa.

Jos tyyli on enemmän kuin joitakin luokiteltavia olevia piirteitä sanojan tai kirjoittajan ilmaisussa ja se on asenne, voimme kysyä, voiko kritiikki, kriittinen asenne, olla tyyli? Voisiko kritiikkiä tarkastella tyylinä ja mitä se toisi esiin? Olisiko tyylitöntä vastata näihin kysymyksiin, jos kriittinen asenne merkitsee sitä, että on valmis luopumaan helpoista vastauksista ja haluaa pyyhkiä pois tutut kategoriat?

Kuvitelkaamme tutkija, joka haluaisi arvioida filosofien (tai muiden kirjoittajien) tyylejä luopuen retoriikan tutkijoiden tai kirjallisuudentutkijoiden oletuksesta, että tyyli on valmiin persoonan ilmauksia? Mitä se merkitsisi? Tyylin käsite olisi toinen. Se merkitsisi enemmän itsen luomista kuin itsen ilmaisemista.

Tutkija joutuisi varmaan kysymään, mistä (aineksista) itse luodaan. Se voisi olla ihan hyvä kysymys. Hän voisi myös kysyä, missä se luodaan. Tähän voisi antaa luonnostelevan, hypoteettisen, ainakin mahdollisesti mielenkiintoisen vastauksen. Se luodaan suhteissa (itseen, toisiin, maailmaan). Ajatelkaamme vaikka ironiaa. Se on tietynlainen asenne, tietynlainen suhde; siinä joku ottaa etäisyyttä, katsoo ehkä vinosti. Eteen avautuisi mahdollisesti mielenkiintoinen alue, jossa tutkija ei voisi enää olla filologi; hänestä saattaisi tulla jopa filosofi. Onnettomuus, joka sattui eräälle klassisen filologian professorille Baselissa...

TULOSSA SEMINAARI TORRE DEL MARIIN: TULEVAISUUS EI OLE ENTISELLÄÄN (luennoitsijoina Marjatta Jabe, Sam Sandqvist, Jenni Spännäri, Pasi Färm). 16.3. klo 13.00.-17.00, paikka. La Sorrentina  C/Paseo Maritimo de Poniente (Camping Laguna Playa)

Lisätietoja, ilmoittautumisia (olisi mukava, jos ilmoittaisi myös, aikooko syödä, niin osaavat ravintolassa pistää työkalut ja pöytäliinat sen mukaan) otetaan vastaan pasifarm@yahoo.es

http://koetinkivet.blogspot.com/2019/02/tulevaisuus-ei-ole-entisellaan-torre.html

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Syvällinen filosofia

(Bohumil Hrabal)

Bohumil Hrabal (1914-1997) on vuosien ajan ollut yksi suosikkejani. En ole filosofisten romaanien ystävä, mutta joskus sattuu, että kirjailijalla on syvällinen suhde filosofiaan, vaikka kirjoitukset eivät olisi suoranaisesti filosofisia. Hrabalin teoksissa näkee ja tuntee Senecan ja Laotseen; he ovat osa kirjailijan verenkiertoa. Merkityksellinen ja vakava suhde filosofiaan voi saada ilmauksensa myös arkisissa, joskus jopa skatologisissa kuvissa - samalla tavalla kuin Rabelais´n teoksissa.

"...runoilija Bondy, miesparka, kun hän kääri ravintolassa lapsensa kapaloihin, haisteli sormiaan ja sanoi, täällä jossakin alkaa syvällinen filosofia." (Bohumil Hrabal: Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kiitos, kippistä, näkemiin

(kuvassa erään koiranleukaystäväni vitsi)

Filosofiakahvila on taas päässyt päätökseen, ainakin tavallaan.

Kuluneiden syys- ja kevätkausien aikana eksyimme taas aiheesta. Kukaan ei saa päästötodistusta. Se tarkoittaa: on jatkettava. Tavalla tai toisella.

En aio olla julma. Eksyimme aiheesta, kaikista aiheista. En voi olla julma, koska ymmärrän pakkomielteitä. En siis rankaise ketään, en anna ehtoja. Kiitän vain.

Kiitos kaikille filosofiakahvilaan osallistuneille! Kippistä ja näkemiin! Olkaa kunnon pantagruelisteja! Siihen kehotti viisas lääkäri, mies joka tahtoi filosofiaa lääketieteeseen ja lääketiedettä filosofiaan, herra nimeltä F.Rabelais:

"...ja jos tahdotte olla hyviä pantagruelisteja (tahdotte siis elää rauhassa, iloisina, terveinä ja syödä ja juoda aina yllin kyllin), älkää koskaan luottako ihmisiin, jotka katsovat maailmaa kaavunreiästä."

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuka oli George Canguilhem?

(George Canguilhem tulee olemaan esimerkkinä ajattelijasta, joka ajatteli toisin erehdyksestä, kun aiheena ensi syksynä on Elämä, erehdys)

George Canguilhem (1904-1995) oli ranskalainen filosofi ja lääkäri. Järjestys oli tämä: ensin filosofi, sitten lääkäri. Filosofisen koulutuksen saanut monsieur Canguilhem kiinnostui lääketieteestä, koska kaipasi jotain konkreettista. Nietzsche aikanaan kaipasi lääkäreitä, jotka olisivat filosofeja tai päinvastoin. Haave ei ollut täysin uusi; jo Rabelais, lääkäri, oli puhunut siitä, että filosofiaan pitäisi tuoda lääketiedettä ja lääketieteeseen filosofiaa. Jossain mielessä Canguilhem toteutti tämän unelman käsinkosketeltavalla tavalla.

Lopulta Canguilhem oli filosofina erityisesti epistelomogiaan ja tieteen historiaan erikoistunut ajattelija ja tutkija. Se ei ollut myöskään sattumaa, sillä hän oli yhden merkittävän epistemologin ja tieteen historian uudistajan, Gaston Bachelardin, oppilas. Canguilhem julkaisi lääketieteen tohtorinväitöskirjansa Essai sur quelques problèmes concernant le normal et lo patologique vuonna 1943. Se on filosofinen teos lääketieteen käsitteistä ja niiden historiasta.

Toisen maailmansodan aikana hän toimi lääkärinä ja salassa vastarintaliikkeessä (hänen peitenimensä oli Lafont). Myöhemmin hän oli professorina muun muassa Strasburgissa ja Sorbonnen yliopistossa. Monet tunnetut -60-luvulla mainetta saavuttaneet filosofit kuten Louis Althusser, Gilles Deleuze, Michel Foucault ja Jacques Derrida ovat olleet hänen oppilaitaan tai saaneet vaikutteita häneltä. Monet heistä puhuivat hänestä hellästi, vaikka kerrotaankin tarinoita, että Canguilhem ei ollut aina helppo. Väitetään, että hän yritti opettaa professoreille filosofiaa huutamalla.

Bachelardin tutkimushaiheet liittyivät tieto-opillisesti vahvalla pohjalla oleviin luonnontieteisiin, fysiikkaan ja kemiaan; Canguilhem kehitti samantapaista, historiallista menetelmää ja analyysitapaa soveltaen sitä lääketieteeseen ja biologiaan. Hänen työnsä ovat monella tavalla opettavaisia. Esimerkiksi La formation du concept de réflexe aux XVII^e et XVIII^e siècles (1955) osoittaa, että biologiassa merkittävä refleksin (reflex) käsite, joka on vaikuttanut mekanistisiin käsityksiin biologiassa, ei ollut sattumanvarainen; se oli yhteydessä arvoihin ja ideologioihin.

Vaikka Canguilhem kiinnostaa minua erityisesti siksi, että hän voi toimia esimerkkinä ajattelijasta, joka näkee erehdyksen radikaalisti eri tavalla kuin skolastikot tai Descartes, hänen kauttaan ja hänen avullaan voi päästä käsiksi moniin mielenkiintoisiin, monien filosofien tavoittamattomiin ongelmiin, esimerkiksi kysymykseen terveydestä ja sairaudesta...

Ajattelen, että terveydestä ja sairaudesta – niihin liittyvässä kysymyksessä – on jotain filosofisesti ongelmallista ( Olen käsitellyt aihetta aikaisemmin http://koetinkivet.blogspot.com.es/2013/03/sairaus-terveys-ja-yhteiskunta.html ). Sairauden – sen miten siihen suhtaudumme – voi nähdä laajemmin kulturaalisena ja yhteiskunnallisena kysymyksenä, joka on esimerkillinen tai ”etuoikeutettu” ongelma, toisin sanoen sellainen, että se paljastaa, näyttää meille jotain. Silti sanon omana, vaatimattomana näkemyksenäni, että Canguilhem on vielä erityisen hedelmällinen ja opastava oman metodinsa ja siihen liittyvän selkeyden ansiosta. Käsitteiden luonne ja niiden yhteys ongelmiin tulee paljon selvemmin esiin kuin lukiessa ”tavanomaista” filosofista artikkelia...

Olen tehnyt tämän merkinnän Canguilhemista myös siksi, että olen ottanut ensi syksyn ohjelman motoksi nämä sanat filosofi-lääkärin väitöskirjan johdannosta:

”Filosofia on ajattelua, jolle mikä tahansa outo materiaali on hyvää. Lisäksi voisimme sanoa: minkä tahansa hyvän materiaalin pitää olla sille outoa.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kiitos ja kippis

(Johannes Moreelse: Demokritos)

Kiitokset syksyn filosofiakahvilan osallistujille! Vieläkään en tiedä mitään, mutta ehkä alan filosofoida joskus tulevaisuudessa, kun tämä seikkailu etenee... Ensi kevään aiheita muun muassa hallitsijat ja hallitut, nautinto, rakkaus ja yllätys.

Ohjeita en anna, niitä melkein vihaan. Mutta on tietenkin nämä Rabelais´n sanat, jotka syytä pitää mukanaan:

”...älkää koskaan luottako ihmisiin, jotka katsovat maailmaa kaavunreiästä.” (suom.Erkki Salo)


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mielikuvitus ja arvojen luominen

(Gustave Doré. Rabelais´n Gargantuan ja Pantagruelin kuvitusta.)

Arvot ovat luotuja – silloinkin kun ne ovat perittyjä. Ne eivät ole pudonneet taivaasta, ne eivät olleet valmiina odottamassa ihmisen ilmestymistä maan kamaralle. Joku synnytti ne. Ne ilmaantuivat erityisenlaisissa olosuhteissa, eivät silti välttämättä kadonneet, vaikka olosuhteet muuttuivat, mutta muuttuivat toisenlaisiksi, joskus puolikuolleiksi.

Arvo on jotain jonka ajattelemme tekevän elämän elämisen arvoiseksi. Se voi olla jotain mitä tavoittelemme tai jonka haluamme säilyttää. Ihmisten välisisissä suhteissa – ystävien tai puolisoiden – voidaan nähdä arvona uskollisuus. En näe silti mitään syytä pitää uskollisuuttakaan itsestään selvänä arvona. Ainakaan intellektuaalisessa mielessä ei ole hyvä olla monogaaminen. Tietenkin se voi suojella suhdetta, tuoda siihen intensiteettiä, tehdä yhteydestä tiiviimmän. Uskollisuus on sekin arvo, joka luodaan; se synnytetään, tehdään.

Monta kertaa osaamme olla vain realisteja, nähdä vain sen mikä on; emme osaa nähdä mahdollisuuksia. Tarvittaisiin mielikuvitusta. Mielikuvitusta ollaan pidetty pidetty illuusion ja erehdyksen lähteenä, mutta se voi olla muuta kuin pakoa todellisuudesta, sillä se voi lähentää meitä todellisuuteen, vapauden todellisuuteen. Silloin voi nähdä enemmän.  

On vaikea kuvitella, koska olemme kuvan vankeja, kiinnittyneet kuvaan. Täytyisi osata tyhjentää kangas; vasta sitten kuvat lähtevät liikkeelle ja kuvittelemme toisin. Kuvitteleminen on liike ja liikkeellepaneva voima. Se pistää kuvat virtaamaan, lakkauttaa fiksoitumisen. Kuvitteleminen ylittää annetun, käsilläolevan ja kurkottautuu yli ja ohi. Se saattaa mahdollisestaa hypyn uuteen elämään (käyttääkseni Bachelardin sanoja).

Kun poliittista ajattelua ja sen synnyttämää pilveä hallitsee esim. Karl Marx tai Adam Smith (ja Smithin seuraajat), poliittinen mielikuvitus köyhtyy. Molemmissa tapauksissa politiikan kenttää hallitsee talous, kysymys työläisten asemasta tai markkinoista. Uusien kysymyksien tuleminen yhteisiksi, siis poliittisiksi, on hidasta; ne marginalisoituvat ellei niihin ala liittyä jokin taloudellinen kysymys. Toinen esimerkki poliittisen mielikuvituksen köyhyydestä: ajatteleminen oikeuksien kautta. Kansalaisella ajatellaan olevan oikeuksia, hän on niin sanotusti oikeussubjekti, ei eettinen subjekti. Tästä syystä kansalaisella – tai poliitikolla – on vaikea kuvitella olevan moraalia. Nämä esimerkit osoittavat, miten käsitteet ohjaavat kuvittelua, suuntaavat sitä ja sulkevat pois todellisuuden alueita.

Mielikuvituksettomuus näkyy myös siinä, millaiseksi hahmotetaan hyvä elämä niin yhteiskunnallisella kuin henkilökohtaisella tasolla. Elämä on hyvä, kun on hyvinvointia, siis voidaan kuluttaa, mieluummin merkkituotteita; se on ostamista ostoskeskuksessa. Tämä on tietenkin poliittisen ajattelun, poliittisen ohjauksen ja markkinoinnin tulosta.

Kun kuvittelu kurkottautuu yli ja ohi, minne se vie meidät? Mielikuvitus menee jo tiedetyn, valmiiksi tiedetyn, yli. Kun ajattelemme, emme vain tutki todellisuutta, vaan myös mahdollisuutta panna asioita liikkeeseen, muuttaa todellisuutta, keksiä uusia mahdollisuuksia. Luominen on muuttamista ja se merkitsee, että se on myös tuhoavaa. Arvojen luominen on myös vanhojen arvojen tuhoamista.

Toisenlaisen kuvitteleminen on vaikeaa, koska meille opetetaan kaavoja. Elämme kaavoja päissämme. Monta kertaa olen huomannut, että mielikuvituksen panee liikkeelle esimerkki – se että yksi lentää yli käenpesän. Esimerkkejä, inspiroijia, mielikuvituksen käyttäjiä, rohkeita, on kaikesta huolimatta ollut: François Rabelais, William Blake, Henry David Thoreau, Lenny Bruce...

Veijareista II: Näkijä

Mikä on se Espanja, johon tämä ensimmäinen pícaro ilmestyy katsomaan maailmaa rävähtämättömin silmin? Ernesto Porras Collantes korostaa, että Espanjassa eli myytti tai myyttejä, jotka liittyivät vereen, perimään, uskontoon ja kunniaan (honra). Espanjasta oli karkotettu ja tai käännytetty muslimit ja juutalaiset. Espanjan yhtenäisyys oli uskonnollista yhtenäisyyttä ja se johti korostamaan syntyperää, ”veren puhtautta”, ”uskonnollista puhtautta”. Pärjätäkseen tässä maailmassa ihmisellä piti olla hyvä syntyperä ja elää honran vaatimalla tavalla.

Talouskriisi oli johtanut kuitenkin jopa aatelisten rappioon. Honra ei ollut sitä mitä ihminen on sydämessään, vaan sitä miltä ihminen vaikutti. Honra ei ollut riippuvainen vain omasta toiminnasta tai asenteesta; siinä oli kyse muiden mielipiteestä, siitä miltä ihminen vaikuttaa, minkälaisen mielikuvan synnyttää. Honra on kunniallisuutta, siveyttä, hyvää mainetta. Jos sen menetti, menetti mahdollisuuksia toimia. Tällainen maailma oli petkuttamisen, petoksen maailma. Kaikki petkuttivat synnyttääkseen tietynlaisen kuvan itsestään. Tekopyhyyden maaperä ja kasvualusta.

Pícaro ilmestyy tähän maailmaan matkustaakseen sen läpi, kulkeakseen kaikkien yhteiskuntakerrosten sisällä ja nähdäkseen kaiken tämän.

El Lazarillo de Tormes (anonyymin kirjoittajan teoksen päähenkilö, veijareiden esikuva) huijaa ja petkuttaa, käyttää naamioita. Mikä hänet sitten erottaa muista petkuttajista ja tekopyhistä? Tietoisuus. Hän on tietoinen naamioista ja niiden tehtävästä. Tietoisuus merkitsee sitä, että Lazarillo petkuttaa, muttei petkuta itseään. Tämä on merkittävä ero.

Veijari on siis näkijä. Hän näkee valheiden läpi. Hän kokee asioita, oppii asioita, siis kehittyy. Vaikkei jalostuisi, tulisi pyhimykseksi, hän tulee tietoisemmaksi ja välttää itsensä petkuttamisen. Hänen suhde itseensä on siis toisenlainen: hän ei elä valheessa.

Tämä tietoisuus ja selvänäköisyys on mahdollista, koska pícaro elää yhteiskunnan reunalla, hän ulkopuolinen eikä osallistu teatteriin koko sydämellään.

Tällä totuudellisuudella on syvät juuret keskiajan ja renessanssin kansankulttuurissa, naurukulttuurissa. Ainakin jos on Mihail Bahtiniin uskominen. Bahtin kirjoittaa iloisesta totuudesta Rabelais´ta ja naurukulttuuria käsittelevässä teoksessaan.