Veijareista II: Näkijä

Mikä on se Espanja, johon tämä ensimmäinen pícaro ilmestyy katsomaan maailmaa rävähtämättömin silmin? Ernesto Porras Collantes korostaa, että Espanjassa eli myytti tai myyttejä, jotka liittyivät vereen, perimään, uskontoon ja kunniaan (honra). Espanjasta oli karkotettu ja tai käännytetty muslimit ja juutalaiset. Espanjan yhtenäisyys oli uskonnollista yhtenäisyyttä ja se johti korostamaan syntyperää, ”veren puhtautta”, ”uskonnollista puhtautta”. Pärjätäkseen tässä maailmassa ihmisellä piti olla hyvä syntyperä ja elää honran vaatimalla tavalla.

Talouskriisi oli johtanut kuitenkin jopa aatelisten rappioon. Honra ei ollut sitä mitä ihminen on sydämessään, vaan sitä miltä ihminen vaikutti. Honra ei ollut riippuvainen vain omasta toiminnasta tai asenteesta; siinä oli kyse muiden mielipiteestä, siitä miltä ihminen vaikuttaa, minkälaisen mielikuvan synnyttää. Honra on kunniallisuutta, siveyttä, hyvää mainetta. Jos sen menetti, menetti mahdollisuuksia toimia. Tällainen maailma oli petkuttamisen, petoksen maailma. Kaikki petkuttivat synnyttääkseen tietynlaisen kuvan itsestään. Tekopyhyyden maaperä ja kasvualusta.

Pícaro ilmestyy tähän maailmaan matkustaakseen sen läpi, kulkeakseen kaikkien yhteiskuntakerrosten sisällä ja nähdäkseen kaiken tämän.

El Lazarillo de Tormes (anonyymin kirjoittajan teoksen päähenkilö, veijareiden esikuva) huijaa ja petkuttaa, käyttää naamioita. Mikä hänet sitten erottaa muista petkuttajista ja tekopyhistä? Tietoisuus. Hän on tietoinen naamioista ja niiden tehtävästä. Tietoisuus merkitsee sitä, että Lazarillo petkuttaa, muttei petkuta itseään. Tämä on merkittävä ero.

Veijari on siis näkijä. Hän näkee valheiden läpi. Hän kokee asioita, oppii asioita, siis kehittyy. Vaikkei jalostuisi, tulisi pyhimykseksi, hän tulee tietoisemmaksi ja välttää itsensä petkuttamisen. Hänen suhde itseensä on siis toisenlainen: hän ei elä valheessa.

Tämä tietoisuus ja selvänäköisyys on mahdollista, koska pícaro elää yhteiskunnan reunalla, hän ulkopuolinen eikä osallistu teatteriin koko sydämellään.

Tällä totuudellisuudella on syvät juuret keskiajan ja renessanssin kansankulttuurissa, naurukulttuurissa. Ainakin jos on Mihail Bahtiniin uskominen. Bahtin kirjoittaa iloisesta totuudesta Rabelais´ta ja naurukulttuuria käsittelevässä teoksessaan.

Veijareista I: Viekkauden arkeologiaa

Mikä on veijari? Sana on käännös espanjan sanasta pícaro? Feminiinimuoto sanasta on picara, veijarinna. Adjektiivi pícaro Ahti Hytösen ja Jyrki K.Talvitien sanakirjan mukaan 1.konnamaista, roistomaista 2.halpaa, alhaista, katalaa 3.ilkeää, pahansuopaa, pahanilkistä, häijyä 4.viekasta, ovelaa, kavalaa. Substantiivi pícaro merkitsee veijaria, konnaa, lurjusta.

Laroussen espanja-espanja-sanakirja kertoo, että pícaro sanotaan henkilöstä, joka petkuttaa taitavasti ja viekkaasti oman edun saamiseksi ja joka yleensä herättää sympatiaa. Laroussen sanakirja muistuttaa myös, että sanalla on eroottisia konnotaatioita; pícaro on kevyesti eroottinen. Epäilemättä joitakin kulttuurieroja on nähtävissä sanakirjan tekijöiden painotuksissa.

Millaiseen ”sanaperheeseen” pícaro kuuluu? Ensinnäkin espanjassa on sana picardía, joka on veijarin laatuun viittava sana, se tarkoittaa tapaa toimia petollisesti. Tähänkin sanaan liittyy mahdollisesti eroottisia ulottuvuuksia, sillä picardía on myös naisten yöasu, johon kuuluu hyvin lyhyt leninki ja housut. On myös verbi picardear, pahojen tai huonojen tapojen harjoittaminen, jolle tahtoisin antaa tässä käännöksen veijaaminen.

Tärkeä sana, johon pícara liittyy kiinteästi, on adjektiivi picaresco/picaresca, jota näkee usein termissä novela picaresca (veijariromaani).

Mikä on sanan etymologia eli mikä on sanan alkuperä? En ole alan asiantuntija, mutta aavistan ja arvaan, että sana juontuu verbistä picar. Sanalla on äärimmäisen paljon merkityksiä. Se tarkoittaa pistämistä. Mehiläinen pistää. Mutta se tarkoittaa myös pistelyä. Se tarkoittaa myös pienimistä. Kun espanjalainen tekee jauhelihaa, hän käyttäisi toiminnastaan sanaa picar. Kun lintu nokkii ruokaa, se on myös picar. Kun espanjalaiset menevät syömään tapaksia (tapas), siitä voi voi myös sanoa picar algo eli se tarkoittaa pientä syömistä (vaikkei se olisikaan niin pientä). Eli väittäisin, että sanan alkuperässä on pieneen, pikkuiseen, mutta satuttavaan liittyvä merkitys. Sanotaan myös, että picar on tarkoittanut alempiarvoisten töiden harjoittamista ja se tuntuu loogiselta, kun ajattelemme veijarin asemaa ja roolia maailmassa.

Novela picaresca – veijariromaani tai pikareskiromaani– on espanjalainen keksintö, perinne, jonka voi sanoa alkaneen 1500-luvulla. Mutta tietenkin veijariromaanilla oli myös edeltäjiä, myös kaukaisia. Keisari Neron aikaisen Petroniuksen Satyricon on yksi kuuluisimpia edeltäjiä. Teoksesta on suomennettu katkelma Trimalkion pidot. Vähän myöhemmin, toisella vuosisadalla, elänyt roomalainen retorikko ja kirjailija Lucius Apuleius julkaisi teoksen Kultainen aasi, jossa on paljon veijariromaanin piirteitä.

Millainen sitten on päähenkilö, pícaro eli veijari? Veijari on alhaista syntyperää. Hänen vanhemmillaan ei ollut sitä, mistä käytettiin sanaa honra, kunnia, maine, arvonanto. Honra ei ollut pelkästään tiettyä kunnioitettavuutta, vaan myös koodisto, normisto, jota vaadittiin, ja veijari elää tämän koodiston ulkopuolella tai ainakin sen reunalla. Veijari on huijari, petturi, varas, lurjus, mutta tämä kielteinen, musta puoli ei ole ainoa. Veijari on ambivalentti, kaksinainen hahmo; hän herättää sympatiaa ja hänen ulkopuolisuutensa on suurta vapautta yhteiskunnan kahleista, honran vaatimien normien kahleista ja siksi hän myös näkee muita selvemmin.

Veijariromaanien veijari on fiktiivinen hahmo, mutta sillä oli oma historiallinen, todellinen tausta. 1500-luvun Espanjassa kärsittiin valtavista taloudellisista ongelmista, ja kaduilla ja toreilla kulki omaisuutensa menettäneitä aatelisia, sotilaita, lakimiehiä ja erilaisia lääkäreitä tai lääkitsijöitä, näyttelijäseurueita. Tämän värikkään seurueen joukossa alkoi kehittyä uudenlaisia vapauden muotoja, picardíaa, veijariutta, joka oli irti sekä kauppiaiden että aatelisten elämäntavasta ja noiden elämäntapojen vaatimasta moraalista.

Mutta vaikka tuossa maailmassa syntyi ja eli todellisia veijareita, on pícaron hahmossa mukana ei niin todellisia, sanotaan vaikka legendaarisia puolia. Veijarin hahmossa yhdistyy myyttisiä hahmoja ja myyttisten hahmojen piirteitä.

Yksi hahmo, johon veijaria voisi verrata, on trickster. Ensimmäisen kerran trickster-termiä käytti tietyistä mytologisista hahmoista amerikkalainen etnologi ja arkeologi Daniel G.Brinton vuonna 1885. Trickster on erilaisissa folklore-perinteissä ja mytologioissa ilmenevä hahmo, henki, jumala tai eläin, joka toimii säädettyjen normien ja tapojen vastaisesti.

Vaikka trickstereitä on monien kulttuurien myyteissä, erityisesti antropologit ovat tutkineet Amerikan intiaanien trickster-hahmoja, kuten Pohjois-Amerikan intiaaniheimojen Kojootti-hahmoa. Trickster on kaaoottinen, epäloogisesti toimiva, kaikkien säädösten vastaisesti toimiva, mutta jollakin tavalla rangaistuksen ulkopuolelle jäävä, koska trickster on koskematon. Miksi koskematon? Trickster on kosketuksessa ylimaalliseen, jumalaiseen, pyhään.

Trickster voi olla narri, opettaja, kriitikko, välittäjä jumalien ja ihmisten välillä. Jotkut tutkijat kuten Francot Ballinger korostavat, että tricksteriä ei voi verrata eurooppalaiseen veijari-hahmoon, koska veijari on syntynyt ja toimii paljon moralistisemman perinteen sisällä.
Espanjalainen kulttuuri niin kuin eurooppalainen kulttuuri yleensä on ollut loogista, rationaalista ja ennen kaikkea moralistista; trickster on sille vieras, vaikka näistäkin hahmoista on esimerkkejä, mm. muinaiskandiaavisessa mytologiassa, mainittakoon esim. Lokin hahmo.
Espanjalla oli kuitenkin kosketus arabikulttuuriin, myös sufismiin, joka eli ja kukoisti Espanjassakin.

Sufistien kirjallisuudessa ja tarinoissa oli klassinen hahmo, Nasreddin, arabiksi juha, joka satiiristen tarinoiden päähenkilö. Nasreddin on selvä trickster: epälooginen, mutta terävä, absurdi, kaaottinen ja aina valmis puhumaan epämiellyttäviä totuuksia myös tyranneille.