Puhe historian lopusta

Kojève  

Filosofiakahvila 12.11./13.11./14.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

En ole varma, että Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770-1831) olisi puhunut Historian lopusta. Monet hänen tulkitsijansa ja seuraajansa ovat siitä puhuneet niin paljon, että moni luulee Hegelin aloittaneen kaiken. Miten historian lopusta voi puhua? Mitä olisi aika historian lopun jälkeen?

Jos tutkailemme historian filosofíaa (esim. Hegelin), näemme, että siinä historiaan kirjoitetaan metahistoriallinen tarina; siihen sijoitetaan esim. telos, päämäärä. Historiasta tulee näin tarina, jossa on järki. Jos saavutamme järjen huipun, vaikka se olisi Preussin valtio tai kommunistinen yhteiskunta, pääsemme täyttymykseen. Tietenkin tällainen käsitys historiasta voidaan ja on syytä kyseenalaistaa. Historian lopusta puhuneet ovat silti ilmaisseet mielenkiintoisia visioita siitä, millaista on aika Historian lopun jälkeen.

Yksi vaikutusvaltaisimpia Historian lopun puhujista oli Alexander Kojève (1902-1968). Hän puhui tässä yhteydessä myös ihmisen lopusta ja siitä, miten ihminen liikkuu Historian lopun myötä kohti eläimellisyyttä.  Kojève etääntyi tästä ajatuksestaan, mutta hänen visionsa vaikutti myöhemmin erityisesti Giorgio Agambenin käsitykseen alastomasta elämästä (joksi elämä muuttuu erityisen vallankäytön muodon, biovallan, kohdistaessa huomionsa elämään). Alaston elämä on biologista elämää; se ei ole mistä kreikkalaiset käyttivät sanaa bios; se on elämä ilman muotoa.

Puhe Historian lopusta on näkynyt suoraan tai kaikuina sanoissa, jotka on lausuttu kriiseissä tai käännekohdissa. Kun monet vallankumoukselliset olivat 1970-luvun lopussa pettyneitä ja vallankumous ei ollut enää horisontti (kun se ei enää ollut toivottavaa), Historian loppu sai erityisen merkityksen: siirrymme vallankumouksien jälkeiseen aikaan.

Tämä visio oli enemmän kuin ymmärrettävä. Jos Hegelille oli olemassa Historian loppu, se toteutui Ranskan vallankumouksessa tai viimeistään Napoleonin kaudella. Kojève näki Venäjän vallankumouksessa Historian lopullisen lopun, jota vielä maailmansodat täydensivät. Jos vallankumous ei ole enää mahdollinen, historia on päättynyt. Jos jossain tehtiinkin vallankumous, se ei herättänyt innostusta eikä toivoa. Ihmiset kokivat olevansa ilman suuntaa.

En puhu historian lopusta, koska en ole hegeliläinen enkä KGB:n vakooja. Jos puhun siitä, en puhu siitä todellisena tai epätodellisena. Minua kiinnostaa ajassamme tapahtuvat asiat ja se mikä tapahtuu on tämä puhe, vallankumoususkon katoaminen, suunnattomuuden kokemus.

Jos joku kysyy, onko vallankumous haluttava (niin kuin kysyi Max Horkheimer, 1895-1973), päättelen, ettei se enää ole haluttava. Siitä ei kuitenkaan voi päätellä, ettei olisi hyvä, jos yksi tai toinen asia muuttuisi. Siitä syystä saattaa olla syytä kysyä, miten vallankumouksesta tehtäisiin uudestaaan haluttava. Ennen kaikkea olisi syytä kysyä, millaisia muotoja se voisi saada.

Kun meitä määrittää Historian loppu (puhe siitä), voimme todeta, että meidän historiamme oli komediaa: uskoimme logiikkaan ja järkeen tapahtumissa. Nykyisyytemme on absurdia draamaa, sillä näyttämö on tyhjä eikä missään ole mieltä. Tulevaisuutemme voi olla tragedia, koska olemme tappaneet politiikan…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä Hyppolite minulle opetti?

Jean Hyppolite

Tiedän,  että herralla nimeltään Jean Hyppolite (1907-1968) on erityinen asema ranskalaisessa filosofiassa. Hän vaikutti paljon moneen nimekkääseen ajattelijaan. Hän oli tunnettu Hegel-tulkitsija. 

Olen eri puolelta Eurooppaa, eri aikakaudelta eikä Hegel sano minulle paljon mitään, vaikka häntä kuinka kauniisti tulkittaisiin. Silti olen oppinut jotain tältä herralta. Olen oppinut, ettei itsensä kehittäminen ole orgaanista kasvua, harmonista etenemistä, vaan asettumista itseään vastaan. Löydämme itsemme repeytymisen ja eron kautta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Eräs haaveeni

Hegel

Tämä blogi liittyy pitämääni filosofiakahvilaan. Kahvilaistuntoja pidetään yleensä lokakuusta huhtikuun loppuun.

Minulla on yksi filosofiakahvilaan liittyvä haave. Haluaisin, että jonkun kauden aiheet olisivat vaikeita, mutta niitä käsiteltäisiin yksinkertaisesti, tehtäisiin aiheista helppoja.

Haaveen toteuttaminen ei ole helppoa. Pitäisi ensinnäkin tietää, missä ja miksi minua ei ymmärretä. (En tyydy vastaukseen, että ihmiset ovat tyhmiä.)

Itse pidän yhtä tai toista filosofista teosta tai artikkelia vaikeana esim. siksi, että en tunne siinä käytettäviä käsitteitä. Toinen syy, joka tekee filosofisen tekstin vaikeaksi on se, etten voi seurata sen argumentaatiota, koska se edellyttäisi aikaisempien, mahdollisesti satoja vuosia aikaisempien ajattelijoiden väitteiden, ongelmien ja perustelujen tuntemista.

En usko, että olen vaikea kummastakaan syystä. En ole Hegel. Yritän selvittää, kuka olen. Jos asia selviää, toteutan haaveeni ehkä jo kevätkaudella 2025... 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Maailmallinen filosofia

 

Marina Garcés

Filosofiakahvila 18.4./19.4./20.4.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

1700-luvun lopussa Saksassa syntyi liike Die Popularphilosophie, populaarifilosofia, joka oli eräänlainen yritys kapinoida aikansa tieteellistä käännettä vastaan. Sanon tätä käännettä tieteelliseksi, vaikka filosofiasta ei tullut enempää tieteellistä, siitä tuli vain enemmän akateemista ja professionaalista. Tämän käänteen edustajia tai monumentteja olivat muun muassa Christian Wolff (1679-1754) ja Immanuel Kant (1724-1804). Populaaririfilosofian oli tarkoitus rikkoa ammattilaisten monopoli ja tehdä filosofiasta hyödyllistä kaikille.

Immanuel Kant inspiroitui ainakin jossain määrin liikkeestä ja puhui kosmisesta filosofiasta, toisin sanoen maailmallisesta filosofiasta, joka ei ole pelkkää teoretisointia. Kantin huomio ja itse populaarifilosofia olivat molemmat toisen, laiminlyödyn perinteen, jatkajia. Myöhäiseltä keskiajalta lähtien oli nähtävissä, että oli filosofeja, jotka korostivat yhä ajatusta siitä, että filosofía on tai voi olla elämäntapa.

Filosofian professori Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770-1831) hyökkäsi voimakkaasti populaarifilosofiaa vastaan sanoen, ettei se ole todellista filosofiaa. Populaarifilosofiasta tuli marginalisoitu, väheksytty ja karkotettu. Hegelien karkotuspäätöksessä on monta ironista puolta. 1) Jo Platon sanoi, ettei voi kirjoittaa filosofíaa ja ettei häneltä löydy filosofista teosta. Todellinen filosofi ei kirjoita filosofiaansa. Jos sellaisen teoksen voisi kirjoittaa, se olisi äärimmäisen hyödyllinen ja myös vaarallinen. Platon ei siis haaveillut populaarifilosofiasta, mutta sanoi, että se olisi hyödyllistä.  2) Kierkegaard totesi, ettei maailmasta löydy todellista filosofía niin kuin ei löydy todellista kristittyä; todellinen filosofi on normi, ei empiirisen maailman ilmiö. (Hegel saattoi olla oikeassa sanoessaan filosofian olevan maailma ylösalaisin, sillä tässä todellinen selvästikin tarkoittaisi eri asiaa kuin maailmallisessa maailmassa.)

Hegeliä vastaan voisi sanoa, ettei filosofian todellisuutta voi taata karkottamalla ketään tai mitään. Jonkin leimaaminen ei todelliseksi filosofiaksi ei anna Hegelin ajattelulle lisävoimaa tai varmenna hänen filosofiansa filosofisuutta.

Maailmallinen filosofía on karkotettu, mutta se ei ole kuollut. Filosofiakahvilan voi nähdä tämän marginalisoidun perinteen jatkajana. Ilmiö on ollut olemassa ainakin 1700-luvulta lähtien, mutta ranskalainen filosofian professori Marc Sautet teki siitä muoti-ilmiön 1990-luvulla. Termi, jota tässä yhteydessä käytetään, on pratique philosophiques. Kyse ei ole samasta asiasta kuin käytännöllinen filosofía, vaan filosofian harjoittamisesta. Ainakin aluksi – näin pikkulinnut laulavat – professorit suhtautuivat torjuvasti ilmiöön ja siihen, että tässä käytettiin sanaa “filosofía”. Professorien ongelma on se, että he tuntevat sanan etymologian, mutteivat osaa olla kenenkään ystäviä.

Oma kokemukseni ja ideani on se, että ajattelua ei ole vain akatemioissa. Filosofian professori Marina Garcés sanoo, että filosofía syntyy kaduilla. Antakaamme sen syntyä. Olkaamme kätilöitä…   

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Järki

   

Goya: Järjen uni synnyttää hirviöitä

Filosofiakahvila 22.11./23.11./24.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Aluksi on sanottava: Minulla ei ole mitään järkeä vastaan. Kunhan se ei muistuta Jumalaa. Sana järki (ratio, raison, reason, razón)  on ollut suosittu filosofiassa ja sitä on käytettty melkein yhtä laaja-alaisesti kuin arkikielessä. Joskus se on ihmisen kyky, toisinaan toiminnan perusta ja aika ajoin se vaikuttaa olevan järjestys – Jumalan luoma tai maailmassa muuten sisäisesti oleva. Järki kykynä on keskimäärin nostettu jalustalle. Sen avulla on hillitty intohimoja tai viettejä. Onneksi oli David Hume, joka epäili tätä, näytti että se on intohimo tai tunne, joka meissä järkeilee.

Kun maailmassa on nähty järkeä, jumalaista tai vähemmän jumalaista, ihminen tai  filosofi sijoittaa sen maailmaan ilman mitään empiirisiä todisteita. Kun lukee esimerkiksi Hegeliä, järki ei ole mitä tahansa järkeä; se on jotain absoluuttista, jota kohti ihmiskunta etenee. Nyt ehkä ymmärrämme, miten tärkeä Hegel on ollut Suomelle. J.V.Snellman oli Hegel-tutkija.

Järki ei ylipäätään tunnu tarvitsevan kokemuksellista tietoa. Tieto-opillisesti rationaalisuus merkitsee sitä, että tietoon voidaan päästä pelkän järjen avulla päättelyä noudattaen. Jos tutkailemme moderneja tieteitä, huomaamme, ettei niiden sisällä ole kiistaa empirismin ja rationalismin välillä; ne ovat epistemologiselta pohjalta rationalismin ja empirismin sekoituksia.

Elämme järjen aikakautta tai elimme sitä 1600-luvulta lähtien kunnes järki loppui. Ihminen alkoi uskoa järkeen – ei vain omaansa, vaan myös sen kaikkivoipaan hyvyyteen. Tästä uskosta maksettiin hinta. Järki määrittelee itsensä suhteessa toiseuteen, järjettömyyteen, jota myös hulluudeksi sanottiin. Niin kuin on sanottu, keskiaika ja renessanssi olivat vielä ihmeellisen vieraanvaraisia hulluuden suhteen eikä hulluus ollut totuuden vastakohta; se pikemminkin ilmaisi tietynlaisen totuuden. Työttömät, laiskat, kuulovammaiset, itsekseen juttelevat siivottiin kadulta. Siivouksen jälkeen huomattiin, ettei tämä välttämättä ole ekonomisesti rationaalista, ja asiaa alettiin rationalisoida, hulluudesta alettiin  tehdä sairautta, alettiin kehittää hoitoja, kylmiä suihkuja ja muuta.

Ajan myötä, kun järki oli jatkanut voitokasta marssiaan, järkevyydestä tuli entistä enemmän arkipäiväinen velvollisuus. Tässä velvollisuudessa sekoittui kristinusko, uusi ekonominen rationaalisuus ja siihen kytkeytyvä intressin käsite, epäilemättä myös medikaalinen rationaalisuus. Ei pidä haaveilla ja laiskotella, täytyy tehdä töitä (työ on terveyttä ja järkevyyttä), ei pidä innostua (intohimot ovat vaarallisia), täytyy suunnitella.

Sélestat, Ranska, vuosi 1817. Talvi on kova. Kotirouva käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun hänen miehensä ei ole kotona. Nainen tappaa tyttärensä, leikkaa hänen jalkansa irti ja heittää sen kattilaan kiehumaan.

Oikeudessa kiisteltiin siitä, oliko nainen mielenvikainen. Syyttäjä todisteli. että jos nainen olisi ollut rikas, tällainen teko olisi ollut mielenvikainen. Koska syytetty oli köyhä, hänellä oli todella nälkä ja teko oli siis hänen etujensa (intressi) mukainen. Jalan keittäminen kaalien kanssa oli järkevää, joten nainen piti tuomita.

Tapaus on mielenkiintoinen monesta syystä, mutta myös siksi, että samaan aikaan filosofiassa niin olennaiset sanat (järki, intressi) saavat lisävalaistusta ja selvyyttä.

Mitä on siis järkevyys? Mitä on järkevästi eläminen? Mikä järki piilee tässä vaatimuksessa? Voimmeko keskustella tästä järkiperäisesti? On selvää, että tiettyjä ihmisiä ja puheita marginalisoidaan ja niitä työnnetään syrjään nimenomaan perustaen väitteeseen, etteivät ne ole järkeviä. Mielisairaalan potilas voi esittää näkemyksen tai vaatimuksen, joka koskee laitosta. Se voisi esimerkiksi filosofin mielestä olla järkevä näkemys tai oikeutettu, ymmärrettävä, vaatimus. Mutta hallitseva rationaalisuus sanoo muuta. Potilaan puhe on oire, merkki mielenterveydellistä ongelmista, tyypillistä tällaisen diagnoosin saaneelle.

Ei ole olemassa Järkeä, on vain  erilaisia rationaalisuuden ja rationalisoinin muotoja. Eläminen järkevästi merkitsee sitä, että elät niin kuin muut haluavat sinun  elävän. Jos Järjen uni synnyttää hirviöitä, niin mitä meidän pitää tehdä? Herättää Järki?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Käsitteet ja konkreettisuus

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 11.3. ja Fuengirolassa 12.3. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Nuorella miehellä on idea rakkaudesta. Hän puhuu todellisesta rakkaudesta. Kun hän kohtaa rakkauden, hän huomaa, että jokin tulvii yli. Konkreettinen tapahtuma, rakkaus, hajottaa jotain; valmiina ollut käsite ei vangitse sitä. Todellisen maailman rakkaudessa on nuorelle miehelle jotain loukkaavaa, haavoittavaa ja jopa sopimatonta. Filosofeille tapahtuu aika ajoin samalla tavalla kuin tälle nuorelle miehelle. Kohdatut asiat eivät välitä siitä mitä niistä ajatellaan tai miten ne käsitteellistetään. Äkkiä käsitteelliset jäsennykset tuntuvat turhilta tai mielettömiltä. Monta kertaa – ainakin 1900-luvulla – konkreettisuus ei ole ilmaantunut filosofeille rakkautena, vaan sotana.

Sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan jälkeen oli nähtävissä, että monet filosofit suhtautuivat aikaisempaa epäluuloisemmin esimerkiksi uuskantilaisten liian abstrakteilta tuntuviin käsitejärjestelmiin. Tästä johtui melkein liioiteltu kiinnostus Hegeliin, Marxiin ja eksistentialismiin.

Käsitteet ovat ikkunoita tai linssejä, joiden avulla näkee maailmaan. Ne ovat filosofin metodin tärkein työkalu. Joskus sattuu, että konkreettinen maailma vyöryy yli. Silloin työkalut tuntuvat mitättömiltä. Käsitteet eivät enää haltuunota maailmaa. En aio ratkaista tätä ongelmaa tai poistaa käsitteiden ja konreettisen välistä jännitettä. Otan tämän huomioon ja otan sen lähtökohdaksi. En vain ”hyvän metodin” luomiseksi. Otan sen tilanteena, jossa ihminen rakentaa elämäänsä.

Tiivistän mitä olen sanonut aikaisemmin käsitteistä. Ihminen järjestää ja hahmottaa asioita käsitteellisesti. Käsite ei ole sama kuin sanan määritelmä, mutta käsite on vähintään sana ja sen määritelmä, niiden yhdessä muodostama kokonaisuus. Käsite kytkeytyy ongelmaan; se ilmaisee ongelman. Käsite tuo esiin – se ikään kuin ehdottaa – ongelmia.  Siihen liittyy aina kysymys tai kysymyksiä. Käsitteen määritteleminen merkitsee ongelman muotoilemista. Käsite on mentaalinen konstruktio tai projektio, jonka kautta ymmärrämme kokemuksiamme.

Näinkin lyhyen luennehdinnan valossa voimme todeta, että käsitteet ovat osa elämää ja tilanteita, joita kohtaamme. Ne ovat myös ajattelua, jonka avulla kohtaamme tilanteet, maailman konkreettisuuden. Se että käsitteet eivät ole kotoisin käsiteavaruudesta ja leijaile maailman yläpuolella, ei vielä poista kuvaamaamme jännitettä. Luennehdinta auttaa silti ajattelemaan tätä jännitettä.

Konkreettisuus toimii koetinkivenä käsitteelle. Testin seurauksena se voi joutua pois käytöstä, osoittautua vanhuuttaan höperöksi. Joissakin tapauksissa käsite ei katoa kotonaan; se vain muuttuu. Opimme myös, että konkreettisuus pakottaa synnyttämään uusia käsitteitä. Näemme konkreettisuuden muunakin kuin käsitteet murskaavana kivenä. Konkreettisuus on niiden syntypaikka, oikea kasvualusta. Se on vaatimus käsitteille. Jos ilmaisemme käsitteiden avulla vain yleisyyksiä, emme vastaa konkreettisuuden haasteeseen.

Filosofiset kysymykset – ainakin osa niistä – pysyvät ja toistuvat. Se ei tarkoita, ettei niihin olisi vastattu. Se ei merkitse edes, että kysymys toistuisi täysin samana. ”Miten pitäisi elää?” joku kysyi. Kysymys on toistunut, joskus tunnistamattomaksi muotoiltuna. Tämä joku, kysyjä, on aina konkreettinen yksilö ja se merkitsee, että kysymys esitetään tiettynä historiallisena aikana, erityisissä olosuhteissa. Toisen maailmanosodan jälkeen monet filosofit ja ajattelijat kysyivät vieläkin, miten pitäisi elää. He kysyivät kysymyksen sotien, köyhyyden, kommunismin ja fasismin ja kärsimyksen määritteleminä tai ahdistamina.

Jumalat olivat vetäytyneet jo kauan sitten. Ajattelijan kysymys sai muodon: ”Miten elää tässä maailmassa, joka on  ilman armoa ja ilman oikeudenmukaisuutta?” Kysymys esitetään konkreettisissa olosuhteissa ja suhteessa niihin. Kysymys toistuu, koska sen on muututtava ja siihen on vastattava uudestaan. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Avoimuus ja kielteisyys

(Jan Patočka)

Jan Patočkalla (1907-1977) on lyhyt, mielenkiintoinen teksti tai puhe Spirituaalinen ihminen ja intellektuelli, jossa filosofi pohtii ”spirituaalisen ihmisen tilannetta maailmassa”, myös nykyisessä maailmassa. Patočka on täysin tietoinen sanan ”spirituaalinen” huonosta, epäilyttävästä kaiusta, mutta hän päättää käyttää sitä paremman puutteessa. Hän puhuu spirituaalisesta ihmisestä erottaen hänet kulturaalisesta toimijasta, kirjailijasta tai opettajasta; häntä ei voi määritellä tällaisen ulkoisen asian kautta. Hän voi olla opettaja tai kirjailija, mutta spirituaaliseksi hänet tekee jokin muu.

Patočkan lähtökohta on Hegelin väite, että filosofia on maailma ylösalaisin. Filosofi on joku, jolle maailma ei ole itsestään selvä. Elämme maailmassa, joka sanoo meille koko ajan jotain, ja me vastaamme reaktioillamme ja toiminnallamme maailmalle. Kohtaamme negatiivisia asioita, kielteisyyttä, näemme miten ihmiset pettävät sen mihin he uskoivat. Jos kohtaamme koko ajan negatiivisia asioita, näemme kaikkialla, kaiken takana negatiivisuuden, maailma ei enää sano mitään; se ei enää kutsu toimimaan, tekemään – se johtaa meidät tyhjyyteen. Tässä Patočka lausuu mielenkiintoisimmat sanansa: ”Näin ei voi elää. Ja kuitenkin juuri tässä on spirituaalisen elämän alku.”

Kun Patočka puhuu negatiivisesta, hän viittaa epäsuorasti saksalaismiehitykseen vuonna 1938 ja Neuvostoliiton miehitykseen vuonna 1968. Spirituaalinen asenne, josta filosofi puhuu, ei ole siis yhteydessä johonkin yleiseen pahaan tai siihen että voi sattua pahasti, vaan aikalaisten kokemuksiin, siihen mitä ihmisten ympärillä tapahtuu.

Patočka viittaa Sokrateehen, joka keskusteli ihmisten kanssa, koetteli heitä, tutki ovatko he todellisuudessa sitä mitä he sanovat olevansa. Sokrates, esimerkki spirituaalisesta ihmisestä, joka ei koskaan kadottanut silmistään negatiivista, ristiriitaista maailmassa ja ihmisissä. Tavallisesti ihmiset yrittävät unohtaa negatiivisen, mutta spirituaalinen ihminen asettuu altiiksi sille; hän elää ollen avoimena sille, paljaana, paljastettuna.

Tämä oleminen alttiina negatiiviselle, elämän projektin kehittäminen negatiivisesta lähtien, merkitsee Patočkalle  ”täydellisen uutta elämää”. Ihminen yrittää usein etsiä turvaa, turvallisuutta, perustaa elämänsä kestävälle pohjalle, mutta Patočkalle spirituaalinen merkitsee asennetta, joka lähtee liikkeelle negatiivisesta ja problematisoi sitä kautta jokapäiväisen elämämme ja luo uudenlaisia elämänmahdollisuuksia tätä kautta avautuneesta maailmasta.

Lyhyydestään huolimatta tässä tekstissä on useita ulottuvuuksia ja puolia, jotka on syytä nostaa esiin. Spirituaalisuus lähtee negatiivisesta; se käynnistyy altistuessa negativiiselle. Tämä merkitsee siis, että henkisyyttä ei voi määritellä ulkoisen asian, esim. sen kautta mitä ihminen tekee, opettaa tai kirjoittaa; kyse on asenteesta.

Eläminen alttiina, negatiiviselle valmis asenne, merkitsee selvää erottautumista tavanomaisesta elämästä; kyse on uudesta elämästä, täysin toisenlaisesta. Filosofia on maailma ylösalaisin.

Lopulta myös tämä on otettava esiin: henkisyys, tavanomaisesta poikkeava asenne, on altistumista – sitä ettei unohda, väistä, pakene – mutta myös katseen kohdistamista omaan maailmaansa, yhteiskuntaan, jokapäiväiseen elämään. Tämä katse on problematisoiva.  Patočkan henkinen ihminen ei siis todellakaan leijaile korkeuksissa; hän on maan päällä, vaikka se missä hän seisoo, ei olekaan liikkumaton alusta. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Keksivätkö filosofit Euroopan

(Alexandre Kojève)

Julkaisen tämän muistiinpanon uudestaan selvyyden vuoksi, koska tämä on tuleva aihe filosofiakahvilassa. Julkaistu aikaisemmin 16.10.

( ”Jos sanalla Eurooppa on jokin merkitys, se ei voi olla vain poliittinen eikä pelkästään uskonnollinen ja vielä vähemmän taloudellinen. Kyse on ehkä tästä: eurooppalainen ihminen... voi päästä totuuteensa vain kohtaamalla menneisyyden. Vain tehden tiliä historiansa kanssa.” – Giorgio Agamben)

Eurooppa, joka ei todellisuudessa ole maanosa, vaan niemimaa, on keksinyt itsensä. Eurooppa ei ole vain alue, vaan keksintö, tulkinta. Kysymys Euroopasta on lähihistoriassa tullut monta eri kertaa uudelleen esiin, uudelleen ajankohtaiseksi. Toinen maailmansota ja sen seuraukset nostivat esiin kysymyksen rauhasta, sen mahdollisuudesta. Toinen, vähän myöhemmin, eurooppalaisia häirinnyt ja hävettänyt asia oli tämä: Eurooppa oli jaettu. Kun kysyn, keksivätkö filosofit Euroopan, en halua liioitella filosofien osuutta, vaan tuoda esiin heidän osuutensa, heidän roolinsa.

Otan kaksi esimerkkiä, kaksi filosofia, jotka nostivat esiin kysymyksen Euroopasta: Alexandre Kojève (1902-1968)  ja Jan Patočka (1907-1977). Kojève syntyi Venäjällä, sai koulutuksen Saksassa ja eli suuren osan elämästään Ranskassa. Jo -30-luvulla hän oli erittäin vaikutusvaltainen filosofi. Hänen Hegeliä koskevat tulkinnat ja luennot jättivät jälkensä moniin: Lacaniin, Batailleen, Sartreen, Bretoniin, Merleau-Pontyyn jne. Yksi mahdollinen syy miksi hänen luentonsa puhuttelivat aikalaisia oli se, että ne toivat ajatteluun konkretian teeman; se oli irtaantumista Kantin ja uuskantilaisten abstrakteista käsitejärjestelmistä. Konkretia paljasti ja näytti, että maailmassa kohdatut asiat eivät mahdu abstraktin hahmottelun sisään: todellisuus ei kunnioita ajattelua.

Kojèven yksi keskeinen teema ja idea oli historian loppu. Tämä oli tietenkin Hegelin Historiaa käsityksen mukaista: ihmisen olemassaolo on historiallista ja se tähtää eräänlaiseen täyttymykseen,  päätökseen, Absoluuttisen Hengen toteutumiseen. Kojèven idea oli, että historia on jo päättynyt; ei ole enää mitään odotettavaa, ei enää ideologisia taisteluita. Tämä voi vaikuttaa oudolta ajatukselta, jos ei tunne Hegeliä, Marxia tai kristillistä teologiaa, joka on haistettavissa ideasta. Minua ei kiinnosta ajatuksen pätevyys eikä edes sen vaikutus myöhempiin ajattelijoihin (viimeaikaisin on Francis Fukuyaman teos, jonka hän kirjoitti Berliinin muurin murtumisen jälkeen väittäen, että historia on päättynyt, ja länsimainen liberalismi osoittanut olevansa kaikkein kestävin pohja). Minua kiinnostaa Kojèven ideassa se, että se on diagnoosi nykyisyydestä. Diagnoosin mukaan elämme jälkivallankumouksellista aikaa.

Tämä idea kainalossaan hänestä tuli toisen maailmansodan jälkeen Ranskan talousministeriön virkamies ja EU:ta edeltäneiden Euroopan yhteisten markkinoiden ja EEC:n (European Economic Community) suunnittelija, yksi pääsuunnittelija. Yhteinen Eurooppa on hegeliläinen projekti, historian lopun jälkeinen rakennelma: hanke, joka varmistaa, että se on loppu. Tavoitteena oli taata rauha Euroopassa. Idea oli vanha. Abbé de Saint-Pierre ja Rousseau olivat jo aikanaan esittäneet ajatuksia siitä, että Eurooppaan luotaisiin kansainvälinen elin, joka lisäisi sillä tavalla eri maiden kauppaa, että sota tulisi mahdottomaksi ajatukseksi.

Kojèvella on 1945 kirjoitettu mielenkiintoinen teksti, joka ei ole filosofinen artikkeli, vaan Ranskan hallitukselle osoitettu selvitys tai kirjelmä. Siinä Ranskaa uhkaaviksi vaaroiksi arvioidaan toisaalta Saksaa (taloudellisessa ja siksi myös poliittisessa, ei militaarisessa mielessä) ja joutumista mukaan kolmanteen maailmansotaan (tosin tätä vaaraa pidetään etäisenä mahdollisuutena). Tekstissä esitetään historiallista analyysia tilanteesta, jossa Ranska ja Eurooppa olivat. Kojèvella oli dramaattinen ote: Eurooppa ja koko maailma oli yhtä suuren muutoksen ja mullistuksen edessä kuin keskiajan päättyessä. Yksi keskeinen idea on, että kansallisvaltio ei ole enää sama, yhtä kestävä pohja ja lähtökohta. Saksa hävisi sotansa, koska yritti voittaa kansallisvaltiona, vaikka oli samalla riippuvainen miljoonien ei-saksalaisten työstä. Oli kaksi yritystä ajatella kansallisvaltion rajojen yli: liberalismi ja kansainvälisen sosialismin ”ihmiskunta”.

Näiden kestämättöminä pitämiensä ideoiden vastapainoksi Kojève esittää ajatuksen imperiumista, liitosta. Mielenkiintoisesti hän kehuu Stalinia siitä, että hän on ymmärtänyt tämän ”imperiumien todellisuuden”, ei ole langennut trotskilaiseen utopiaan. Ranskan tilanteen, maan heikentymisen, syyksi hän näkee sen, että Ranska on yksi ja yhtenäinen tasavalta. Ratkaisuksi  Kojève ei vielä -45 esitä Euroopan yhdistymistä imperiumiksi; hän puhuu toisenlaisesta ideasta, Latinalaisesta Imperiumista (Ranska, Italia, Espanja).

Rautaesiripun takana, Tsekkoslovakiassa, vaikutti toinen filosofi, Jan Patočka, joka myös esitti kysymyksen Euroopasta ja eurooppalaisuudesta. Myös hänen filosofiset lähtökohtansa olivat Saksassa, lähinnä Husserlin fenomenologiassa. Kysymyksen Euroopasta hän nosti kuitenkin erityisesti -70-luvulla maan alla (häneltä oli viety luennointioikeus) pitämissään seminaareissa, joihin osallistui useita maan intellektuelleista. Kysymys oli peräisin hänen oppi-isältään, Husserlilta, joka esitti vuonna -35 kysymyksen: Mitä Eurooppa merkitsee tänään? Patočka luki ja tulkitsi Platonia liittäen toimintansa siihen tilanteeseen missä hän ja hänen kumppaninsa elivät.

Eurooppa ei ollut Husserlille eikä Patočkalle vain maa-alue, vaan henkinen tila tai arvo. Patočka luennehtii tätä henkistä ulottuvuutta Platonin kautta; hän löytää Platonilta periaatteen, joka on hänelle eurooppalaisuuden ydin. Tämä periaate on epimeleia tes psyches, sielusta huolehtiminen (yleisempi termi todellisuudessa oli epimeleia heautou, itsestä huolehtiminen). Patočka väittää, että liioittelematta voidaan sanoa: ”Sielusta huolehtiminen synnytti Euroopan.” Kyse oli toiminnasta, jonka kautta ihminen ottaa vastuun itsensä ohjaamisesta: se oli jotain, jonka ansiosta ihmiset ovat oikeudenmukaisia ja totuudenmukaisia. Sokrateen dialogit olivat tätä sielusta huolehtimista; se käynnistyi niissä ja on ollut sen jälkeen osa eurooppalaista historiaa.

Todellisuudessa Patočkan maanalainen seminaari ei ollut tavanomaista, akateemista, filosofian opetusta. Hän ilmoitti sen jo alussa. Kyseessä oli yritys ajatella tilannetta, jossa he olivat, ja hän näki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Silloin emme ole niin naiiveja tai sokeita. Filosofoiminen pyrkii auttamaan. Se on sisäistä toimintaa tilanteessa, jossa olemme. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään, silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Kyse on siitä, että jotkut kieltäytyvät orjuudesta ja historialla nähdään merkitys: tavoite on tavoittaa merkitys, kohota ylemmäksi kuin pelkkä selviytyminen.

Historian loppu ja sielusta huolehtiminen, imperiumin luominen ja vapauden lisääminen, tuntuvat kaukaisilta, etäisiltä, kovin erilaisilta tavoilta hahmottaa kysymys Euroopasta. Mutta näitä ideoita yhdistää yksi asia: sekä Kojève että Patočka tekivät diagnoosia omasta ajastaan, tilanteesta jossa he elivät. Uskon, että me olemme yhä tilanteessa, jossa joudumme kysymään: Mitä on Eurooppa? Onko syytä kuunnella mitä filosofit asiasta sanovat? En tiedä. Otettava huomioon, että hekin ovat puhuneet...   

(Post Scrictum. Le Monde –lehti paljasti vuonna 1999, että Kojève oli vakoillut Neuvostoliitolle yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Jos näin, se oli aika hyvin mieheltä, joka oli tuomittu vuonna -20 kuolemaan saippuan myynnistä mustilla markkinoilla. Patočka osallistui Peruskirja 77 –liikkeeseeen - Charta 77 -  joka kritisoi maan viranomaisia ihmis- ja kansalaisoikeuksien loukkaamisesta. Julistuksen allekirjoittajissa oli Patočkan lisäksi muun muassa Václav Havel  ja kirjailija Pavel Kohout. Patočka kuoli vuonna -77 useita tunteja kestäneen poliisikuulustelun seurauksena.)  

Keksivätkö filosofit Euroopan?

(Jan Patočka)

Eurooppa, joka ei todellisuudessa ole maanosa, vaan niemimaa, on keksinyt itsensä. Eurooppa ei ole vain alue, vaan keksintö, tulkinta. Kysymys Euroopasta on lähihistoriassa tullut monta eri kertaa uudelleen esiin, uudelleen ajankohtaiseksi. Toinen maailmansota ja sen seuraukset nostivat esiin kysymyksen rauhasta, sen mahdollisuudesta. Toinen, vähän myöhemmin, eurooppalaisia häirinnyt ja hävettänyt asia oli tämä: Eurooppa oli jaettu. Kun kysyn, keksivätkö filosofit Euroopan, en halua liioitella filosofien osuutta, vaan tuoda esiin heidän osuutensa, heidän roolinsa.

Otan kaksi esimerkkiä, kaksi filosofia, jotka nostivat esiin kysymyksen Euroopasta: Alexandre Kojève (1902-1968)  ja Jan Patočka (1907-1977). Kojève syntyi Venäjällä, sai koulutuksen Saksassa ja eli suuren osan elämästään Ranskassa. Jo -30-luvulla hän oli erittäin vaikutusvaltainen filosofi. Hänen Hegeliä koskevat tulkinnat ja luennot jättivät jälkensä moniin: Lacaniin, Batailleen, Sartreen, Bretoniin, Merleau-Pontyyn jne. Yksi mahdollinen syy miksi hänen luentonsa puhuttelivat aikalaisia oli se, että ne toivat ajatteluun konkretian teeman; se oli irtaantumista Kantin ja uuskantilaisten abstrakteista käsitejärjestelmistä. Konkretia paljasti ja näytti, että maailmassa kohdatut asiat eivät mahdu abstraktin hahmottelun sisään: todellisuus ei kunnioita ajattelua.

Kojèven yksi keskeinen teema ja idea oli historian loppu. Tämä oli tietenkin Hegelin Historiaa käsityksen mukaista: ihmisen olemassaolo on historiallista ja se tähtää eräänlaiseen täyttymykseen,  päätökseen, Absoluuttisen Hengen toteutumiseen. Kojèven idea oli, että historia on jo päättynyt; ei ole enää mitään odotettavaa, ei enää ideologisia taisteluita. Tämä voi vaikuttaa oudolta ajatukselta, jos ei tunne Hegeliä, Marxia tai kristillistä teologiaa, joka on haistettavissa ideasta. Minua ei kiinnosta ajatuksen pätevyys eikä edes sen vaikutus myöhempiin ajattelijoihin (viimeaikaisin on Francis Fukuyaman teos, jonka hän kirjoitti Berliinin muurin murtumisen jälkeen väittäen, että historia on päättynyt, ja länsimainen liberalismi osoittanut olevansa kaikkein kestävin pohja). Minua kiinnostaa Kojèven ideassa se, että se on diagnoosi nykyisyydestä. Diagnoosin mukaan elämme jälkivallankumouksellista aikaa.

Tämä idea kainalossaan hänestä tuli toisen maailmansodan jälkeen Ranskan talousministeriön virkamies ja EU:ta edeltäneiden Euroopan yhteisten markkinoiden ja EEC:n (European Economic Community) suunnittelija, yksi pääsuunnittelija. Yhteinen Eurooppa on hegeliläinen projekti, historian lopun jälkeinen rakennelma: hanke, joka varmistaa, että se on loppu. Tavoitteena oli taata rauha Euroopassa. Idea oli vanha. Abbé de Saint-Pierre ja Rousseau olivat jo aikanaan esittäneet ajatuksia siitä, että Eurooppaan luotaisiin kansainvälinen elin, joka lisäisi sillä tavalla eri maiden kauppaa, että sota tulisi mahdottomaksi ajatukseksi.

Kojèvella on 1945 kirjoitettu mielenkiintoinen teksti, joka ei ole filosofinen artikkeli, vaan Ranskan hallitukselle osoitettu selvitys tai kirjelmä. Siinä Ranskaa uhkaaviksi vaaroiksi arvioidaan toisaalta Saksaa (taloudellisessa ja siksi myös poliittisessa, ei militaarisessa mielessä) ja joutumista mukaan kolmanteen maailmansotaan (tosin tätä vaaraa pidetään etäisenä mahdollisuutena). Tekstissä esitetään historiallista analyysia tilanteesta, jossa Ranska ja Eurooppa olivat. Kojèvella oli dramaattinen ote: Eurooppa ja koko maailma oli yhtä suuren muutoksen ja mullistuksen edessä kuin keskiajan päättyessä. Yksi keskeinen idea on, että kansallisvaltio ei ole enää sama, yhtä kestävä pohja ja lähtökohta. Saksa hävisi sotansa, koska yritti voittaa kansallisvaltiona, vaikka oli samalla riippuvainen miljoonien ei-saksalaisten työstä. Oli kaksi yritystä ajatella kansallisvaltion rajojen yli: liberalismi ja kansainvälisen sosialismin ”ihmiskunta”.

Näiden kestämättöminä pitämiensä ideoiden vastapainoksi Kojève esittää ajatuksen imperiumista, liitosta. Mielenkiintoisesti hän kehuu Stalinia siitä, että hän on ymmärtänyt tämän ”imperiumien todellisuuden”, ei ole langennut trotskilaiseen utopiaan. Ranskan tilanteen, maan heikentymisen, syyksi hän näkee sen, että Ranska on yksi ja yhtenäinen tasavalta. Ratkaisuksi  Kojève ei vielä -45 esitä Euroopan yhdistymistä imperiumiksi; hän puhuu toisenlaisesta ideasta, Latinalaisesta Imperiumista (Ranska, Italia, Espanja).

Rautaesiripun takana, Tsekkoslovakiassa, vaikutti toinen filosofi, Jan Patočka, joka myös esitti kysymyksen Euroopasta ja eurooppalaisuudesta. Myös hänen filosofiset lähtökohtansa olivat Saksassa, lähinnä Husserlin fenomenologiassa. Kysymyksen Euroopasta hän nosti kuitenkin erityisesti -70-luvulla maan alla (häneltä oli viety luennointioikeus) pitämissään seminaareissa, joihin osallistui useita maan intellektuelleista. Kysymys oli peräisin hänen oppi-isältään, Husserlilta, joka esitti vuonna -35 kysymyksen: Mitä Eurooppa merkitsee tänään? Patočka luki ja tulkitsi Platonia liittäen toimintansa siihen tilanteeseen missä hän ja hänen kumppaninsa elivät.

Eurooppa ei ollut Husserlille eikä Patočkalle vain maa-alue, vaan henkinen tila tai arvo. Patočka luennehtii tätä henkistä ulottuvuutta Platonin kautta; hän löytää Platonilta periaatteen, joka on hänelle eurooppalaisuuden ydin. Tämä periaate on epimeleia tes psyches, sielusta huolehtiminen (yleisempi termi todellisuudessa oli epimeleia heautou, itsestä huolehtiminen). Patočka väittää, että liioittelematta voidaan sanoa: ”Sielusta huolehtiminen synnytti Euroopan.” Kyse oli toiminnasta, jonka kautta ihminen ottaa vastuun itsensä ohjaamisesta: se oli jotain, jonka ansiosta ihmiset ovat oikeudenmukaisia ja totuudenmukaisia. Sokrateen dialogit olivat tätä sielusta huolehtimista; se käynnistyi niissä ja on ollut sen jälkeen osa eurooppalaista historiaa.

Todellisuudessa Patočkan maanalainen seminaari ei ollut tavanomaista, akateemista, filosofian opetusta. Hän ilmoitti sen jo alussa. Kyseessä oli yritys ajatella tilannetta, jossa he olivat, ja hän näki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Silloin emme ole niin naiiveja tai sokeita. Filosofoiminen pyrkii auttamaan. Se on sisäistä toimintaa tilanteessa, jossa olemme. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään, silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Kyse on siitä, että jotkut kieltäytyvät orjuudesta ja historialla nähdään merkitys: tavoite on tavoittaa merkitys, kohota ylemmäksi kuin pelkkä selviytyminen.

Historian loppu ja sielusta huolehtiminen, imperiumin luominen ja vapauden lisääminen, tuntuvat kaukaisilta, etäisiltä, kovin erilaisilta tavoilta hahmottaa kysymys Euroopasta. Mutta näitä ideoita yhdistää yksi asia: sekä Kojève että Patočka tekivät diagnoosia omasta ajastaan, tilanteesta jossa he elivät. Uskon, että me olemme yhä tilanteessa, jossa joudumme kysymään: Mitä on Eurooppa? Onko syytä kuunnella mitä filosofit asiasta sanovat? En tiedä. Otettava huomioon, että hekin ovat puhuneet...   

(Post Scrictum. Le Monde –lehti paljasti vuonna 1999, että Kojève oli vakoillut Neuvostoliitolle yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Jos näin, se oli aika hyvin mieheltä, joka oli tuomittu vuonna -20 kuolemaan saippuan myynnistä mustilla markkinoilla. Patočka osallistui Peruskirja 77 –liikkeeseeen - Charta 77 -  joka kritisoi maan viranomaisia ihmis- ja kansalaisoikeuksien loukkaamisesta. Julistuksen allekirjoittajissa oli Patočkan lisäksi muun muassa Václav Havel  ja kirjailija Pavel Kohout. Patočka kuoli vuonna -77 useita tunteja kestäneen poliisikuulustelun seurauksena.)  

Once upon a time

Once upon a time there were philosophers in Texas: Rick Roderick… Roderick julkaisi -80-luvun lopussa kirjan Habermasin ajattelusta. Lisäksi hän julkaisi lukuisia artikkeleita, mutta enemmän kuin kirjoittaja-filosofi, hän oli luennoitsija, sokraattinen opettajahahmo. Ylipainoinen hölkkääjien halveksija, texasilaisella aksentilla puhuva juopahtava ajattelija, joka kykeni tavoittamaan Hegelin tai Kierkegaardin merkityksen meille, omalle ajallemme.

Roderick lähestyi asioita historiallisesti ja puhui omasta ajastamme: piirityksestä tai uhkasta, jonka sisään ja eteen ihmisen ”itse” on joutunut nykyisyydessä. Ihmisillä ei ole enää turvallista, vakaata pohjaa, merkitysten varastoa. Hän ei silti halunnut paluuta menneisyyteen, vaan kartoittaa tilannetta, jossa elämme.

Roderick oli niitä harvinaisia ajattelijoita, jotka ymmärtävät, että filosofia on ja voi olla muutakin kuin akateeminen oppiaine. Ajatteleminen oli hänelle välttämättömyys, koska elämme hämmennyksessä. Todellisuus, joka meitä ympäröi ja joka meidät läpäisee, on vaarassa hävittää inhimillisyytemme.

Roderick oli kuuluisa kuoleman puolestapuhuja. Hän sanoi: ”Kuolema on ainoa todella demokraattinen instituutio.” Itse hän kuoli 52-vuotiaana vuonna 2002.

Näyte Roderickin ”performancesta”:

http://www.youtube.com/watch?v=DXDNX8FMBYQ&feature=related

Minä en ole marxilainen

(Jenny ja Karl Marx)

Karl Marx sanoi: ”Minä en ole marxilainen.” Ainakin tämän lauseen kautta pääsen käsiksi Marxin ajatteluun. Tähän huomautukseen liittyy ainakin kaksi mielenkiintoista ulottuvuutta. Sanoja tietää ja kokee, että ihminen ei ole yksi; hän on monta ja siksi häntä ei voi leimata tai nimetä. Kyseessä on kieltäytyminen olemasta aina sama niin kuin totesi kirjailija Saara Kesävuori muistopuheessaan Jussi Kylätaskun hautajaisissa (Kylätasku käytti tätä Marxin lausetta mottona esikoisteoksessaan Yksityiset yrittäjät). Toinen ulottuvuus on siinä, että Marx selvästi tiedostaa oman ajattelunsa ja sen seuraamisen erottuvan toisistaan. Hän aavisti marxilaisten tekevän jotain muuta kuin hän itse.

Marx oli kapitalismin kriitikko. Hän yritti nähdä historiallisina tapahtumina asioita, joita oltiin pidetty itsestään selvinä ja annettuina. Hegelin ansiosta – hänen logiikkaansa kääntäen – hän näki kaiken olevan jatkuvassa muutostilassa. Näin hän kykeni tekemään tyhjäksi, tekemään tekemättömäksi. Myöhemmin hänet on tunnettu ennen kaikkea kommunistina, yhtenä kommunismin isistä ja sankareista, mutta hän oli enemmän ajattelija kuin poliitikko.

Marx, vanha juoppo, oli todellisuudessa antiikin filosofian asiantuntija. Väitöskirjansa hän teki Demokritoksen ja Epikuroksen ajattelun eroista. Epäilemättä hän myöhemmällä iällään, Pääomaa kirjoittaessa, tunsi olevansa pikemminkin kansantaloustieteilijä kuin filosofi. Toisaalta voi todeta, että näin hän muistuttaa paljon 1900-luvun filosofeja, jotka usein sekoittavat filosofisiin teksteihinsä sosiologiaa, historiaa, antropologiaa ja kielitiedettä välittämättä liikaa raja-aidoista. Edelläkävijä.

Minua on pyydetty puhumaan Marxin ajattelusta ja marxilaisuudesta. Näin tulen tekemään. Tämä tulee olemaan extra-aihe syksyn viidennen teeman (Tyhjäksitekemisen taito) yhteydessä. Olen jo alustavia huomioita tehdessäni huomannut, että aihe on laaja ja vaatisi oman, itsenäisen, käsittelyn. Se vaatisi myös perusteellisempaa perehtymistä kuin mihin olen kykenevä. Minua kiinnostaa silti tuoda esiin kysymys Marxin ajattelun mahdollisuuksista ja rajoista.

P.S.
Marxin ensimmäinen lukija oli hänen vaimonsa, Jenny von Westphalen, preussilaisen aristokratian paronitar. Muistakaamme että Marxin ja Engelsin lisäksi kuuluisan Kommunistisen manifestin laatimiseen osallistui aktiivisesti tämä kaunis luokkapetturi.

Mitä hyötyä filosofiasta?

Mitä hyötyä filosofiasta? Ensin tietysti täytyy sanoa, mitä filosofia on ennen kuin voi sanoa tuomitsevaa kantaa tai esittää väitteitä filosofian hyödyllisyydestä.

Mitä on filosofia? Tämä on yksi filosofian peruskysymyksistä ja siinä mielessä filosofia poikkeaa selvästi tieteistä. Tieteidenkin sisällä tapahtuu tieteenalan uudelleenmäärittelyä, mutta itse sanasta tiede on varsin vähän erimielisyyksiä. Sen tavotteistakin ollaan yhtä mieltä: tiede pyrkii saamaan tietoa.

Filosofi-sanan alkuperä... Herodiuksen Historioiden ensimmäisessä osassa kerrotaan Solonin, Ateenan suuren lainlaatijan, vierailusta Lidian kuningas Crecon luona. Teksti on vanhin dokumentti, jossa käytetään sanaa philosepheon, mieltymys viisauteen. Käsitteestä juontuvat antiikin kreikan sanat philosphein, filosofoida ja philosophia, filosofia.

Kuningas Creco viittaa Solonin mieltymykseen todetessaan, että hänen kaupunkiinsa on kantautunut huhu ateenalaisen viisaudesta ja Solonin monista matkoista, jotka hän toteutti, koska hänellä oli halu nähdä. Kuninkaan sanat osoittavat, että tässä vaiheessa – viidennellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua – viisauden ystävyys ei ollut abstraktia, käsitteellistä pohdintaa, vaan se merkitsi tutkimusmatkojen tekemistä, tutustumista toisiin maihin, kulttuureihin ja tapoihin.

Tapahtuman kirjaaja, Herodius, oli Kreikan intohimoisin ja uteliain matkustaja. Vaikka hänet tunnetaan historiankirjoituksen isänä, hän oli siis filosofi Solonin sukulaissielu. Kreikan sana istories merkitsi tutkimuksia, ei kuvausta menneisyydestä.

Herodius perusti kirjoituksensa omiin kokemuksiinsa ja havaintoihinsa, ja Ryszard Kapuscinski on siis oikeassa sanoessaan, että Herodius oli reportaasin isä. Kapuscinski ylistää kreikkalaista esikuvaansa lyhyessä esseessä; hän toteaa, että Herodiuksen opetus maanmiehilleen oli luonteeltaan eettinen. Kirjailijan matkakuvaukset opettivat kohtuullisuutta, toisen kunnioitusta, mittasuhteiden tajua – kertomusten päätavoite oli hillitä ja rajoittaa hybristä, ylimielisyyttä ja ylpeyttä.

Sana ”filosofia” käännetään yleensä viisauden rakkaudeksi. ”Sofia” merkitsee viisautta, sanan toinen juuri, philia, merkitsee ystävyyttä. Filosofia-sanan merkitys viittaa siis tietynlaiseen suhteeseen; se koskee suhdetta viisauteen, suhdetta totuuteen.

Kysytään, mikä erottaa filosofin ei-filosofista? Viisaus, tieto, järkevyys? Ei mikään näistä. Filosofia on suhde viisauteen, tietynlainen elämänvalinta, intohimo, ei oppi eikä oppien kokoelma. Filosofin erottaa ei-filosofista innostus, innostuksen aste, intohimoisuus.

Usein filosofia nähdään jonain elämälle vieraana. Mutta filosofian voi nähdä toisinkin, jonain elämälle hyödyllisenä, elämästä ja kokemuksista lähtevänä. Sen voi nähdä niin ja siitä voi tehdä jotain joka auttaa elämään.

Vaikuttaako filosofia? Onko sillä merkitystä? Ehkä vähemmän kuin jotkut filosofit toivovat... Mutta historiassa on esimerkkejä: Adam Smith, Karl Marx, Georg Wilhelm Friedrich Hegel (joka sanoi valtion olevan historiallisen kehityksen päämääränä ajatellen, että Preussin valtio oli kehityksen huippu ja päätepiste), Suomessa Hegelin seuraaja J.V. Snellman oli todellinen vaikuttaja.

Voimme ottaa toisenlaisia esimerkkejä, jotka puhuvat selvemmin filosofian roolista antidespotismina. Filosofialla oli jo alusta lähtien kriittinen tehtävä. Sen piti asettua mielivaltaisia vallanpitäjiä vastaan. Ajattelijat pyrkivät asettamaan vastakkainen filosofin totuuden ja vallan totuuden. Yksi tapa oli toimia lainlaatijana. Aikaisemmin mainittu Solon on kuuluisin esimerkki; hän oli tunnettu lainlaatija. Filosofit ovat toimineen myös vallanpitäjien arvostelijoina, joskus neuvonantajina niin kuin Seneca... Seneca toimi keisari Neron tuutorina ja neuvonantajana. Hän kirjoitti teoksen Lempeydestä yrittäen opastaa Neroa.

Onko filosofia hyödyllistä? Vaikka filosofia on vaikuttanut ja yrittänyt vaikuttaa, ei ole olemassa minkäänlaisia takeita filosofian hyödyllisyydestä. Sen sijaan voisi kuitenkin sanoa myös, että on mahdollista hyötyä filosofiasta. Sitä pitää vain käyttää. Siitä pitää tehdä elämänläheistä, elämänläheisempää tai niin kuin minä itse olen joskus sanonut: maallisempaa.

Näin päästään asiaan ja vaikeisiin, ehkä liian vaikeisiin kysymyksiin. Miten se tapahtuu että filosofiasta tulisi hyödyllistä? Miten me sitä käyttäisimme niin että se irrottaisi itsestään jotain, rikastuttaisi jotenkin elämäämme, auttaisi jotenkin?

On ehkä turha etsiä filosofiasta pelastusta, ainakaan siinä mielessä kuin yleensä ymmärrämme pelastuksen. Filosofia ei tee oloa erityisen mukavaksi, koska filosofoiminen on kysymistä. Se johtaa hämmennykseen.

Uskon, että espanjalainen filosofi Javier Murgueza on oikeassa puhuessaan hämmennyksen (perplejidad) merkityksestä ja arvosta. Hämmennys, neuvottomuus, on tietoisuutta järjen rajoista. Murguezan huomiot tuovat mieleen käsitteen ”aporia”. Kreikan sanan voisi kääntää neuvottomuudeksi. On sanottu, että kaikki vastuullisuus, poliittinen tai eettinen päätöksenteko, lähtee liikkeelle aporiasta. Jos päätös tai valinta ei syntyisi neuvottomuudesta, se olisi vain valmiin vastauksen soveltamista, vanhojen kaavojen seuraamista. Kyse ei olisi todellisesta päätöksestä; kone kulkisi ilman meitä.

Aporian ja hämmennyksen lähtökohtana voidaan välttää naurettava ylimielisyys. On hyväksyttävä hämmennys ja ajateltava hämmennyksestä käsin. Jos haluaa ajatella, täytyy olla valmis harjoittamaan itseään, muuttamaan itseään, kyseenalaistamaan asioita eikä vain esittämään väitteitä, joiden vielä joskus väitetään olevan lopullisia ratkaisuja.

Yksi tapa tehdä filosofiasta hyödyllistä, elämänläheisempää, on irrottaa se akateemisesta ympäristöstään, liiallisesta teoreettisuudesta. Jos filosofian tuo kahviloihin, ehkä se saavuttaa jotain alkuperäisestä elinvoimaisuudestaan, siitä viehätyksestä mikä sillä vielä oli Sokrateen aikana, kun vanha mietiskelijä kierteli Ateenan toreja ja katuja keskustelemassa ihmisten kanssa.

Mitä filosofia on? Se on ongelmien tekemistä. Jokin asia voi olla täysin hyväksytty ja itsestään selvänä pidetty, se voi aiheuttaa jopa vaikeuksia, mutta se ei ole ongelma ennen kuin siitä sitä tehdään. Ajatteleminen on problematisointia, sitä että otamme etäisyyttä asioihin, alamme nähdä asian ongelmana, kysymyksenä, ei jonain itsestään selvänä.