Maailmallinen filosofia

 

Marina Garcés

Filosofiakahvila 18.4./19.4./20.4.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

1700-luvun lopussa Saksassa syntyi liike Die Popularphilosophie, populaarifilosofia, joka oli eräänlainen yritys kapinoida aikansa tieteellistä käännettä vastaan. Sanon tätä käännettä tieteelliseksi, vaikka filosofiasta ei tullut enempää tieteellistä, siitä tuli vain enemmän akateemista ja professionaalista. Tämän käänteen edustajia tai monumentteja olivat muun muassa Christian Wolff (1679-1754) ja Immanuel Kant (1724-1804). Populaaririfilosofian oli tarkoitus rikkoa ammattilaisten monopoli ja tehdä filosofiasta hyödyllistä kaikille.

Immanuel Kant inspiroitui ainakin jossain määrin liikkeestä ja puhui kosmisesta filosofiasta, toisin sanoen maailmallisesta filosofiasta, joka ei ole pelkkää teoretisointia. Kantin huomio ja itse populaarifilosofia olivat molemmat toisen, laiminlyödyn perinteen, jatkajia. Myöhäiseltä keskiajalta lähtien oli nähtävissä, että oli filosofeja, jotka korostivat yhä ajatusta siitä, että filosofía on tai voi olla elämäntapa.

Filosofian professori Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770-1831) hyökkäsi voimakkaasti populaarifilosofiaa vastaan sanoen, ettei se ole todellista filosofiaa. Populaarifilosofiasta tuli marginalisoitu, väheksytty ja karkotettu. Hegelien karkotuspäätöksessä on monta ironista puolta. 1) Jo Platon sanoi, ettei voi kirjoittaa filosofíaa ja ettei häneltä löydy filosofista teosta. Todellinen filosofi ei kirjoita filosofiaansa. Jos sellaisen teoksen voisi kirjoittaa, se olisi äärimmäisen hyödyllinen ja myös vaarallinen. Platon ei siis haaveillut populaarifilosofiasta, mutta sanoi, että se olisi hyödyllistä.  2) Kierkegaard totesi, ettei maailmasta löydy todellista filosofía niin kuin ei löydy todellista kristittyä; todellinen filosofi on normi, ei empiirisen maailman ilmiö. (Hegel saattoi olla oikeassa sanoessaan filosofian olevan maailma ylösalaisin, sillä tässä todellinen selvästikin tarkoittaisi eri asiaa kuin maailmallisessa maailmassa.)

Hegeliä vastaan voisi sanoa, ettei filosofian todellisuutta voi taata karkottamalla ketään tai mitään. Jonkin leimaaminen ei todelliseksi filosofiaksi ei anna Hegelin ajattelulle lisävoimaa tai varmenna hänen filosofiansa filosofisuutta.

Maailmallinen filosofía on karkotettu, mutta se ei ole kuollut. Filosofiakahvilan voi nähdä tämän marginalisoidun perinteen jatkajana. Ilmiö on ollut olemassa ainakin 1700-luvulta lähtien, mutta ranskalainen filosofian professori Marc Sautet teki siitä muoti-ilmiön 1990-luvulla. Termi, jota tässä yhteydessä käytetään, on pratique philosophiques. Kyse ei ole samasta asiasta kuin käytännöllinen filosofía, vaan filosofian harjoittamisesta. Ainakin aluksi – näin pikkulinnut laulavat – professorit suhtautuivat torjuvasti ilmiöön ja siihen, että tässä käytettiin sanaa “filosofía”. Professorien ongelma on se, että he tuntevat sanan etymologian, mutteivat osaa olla kenenkään ystäviä.

Oma kokemukseni ja ideani on se, että ajattelua ei ole vain akatemioissa. Filosofian professori Marina Garcés sanoo, että filosofía syntyy kaduilla. Antakaamme sen syntyä. Olkaamme kätilöitä…   

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mikä on filosofiakahvila?

Torre del Marissa keskiviikkona 3.4. (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Aika kysyä vaikea kysymys: Mikä on filosofiakahvila? Joukko ihmisiä kokoontuu esimerkiksi kahvilaan. On vetäjä, jonka alustuksen pohjalta käynnistyy keskustelu. Marc Sautet oli yksi muodinluoja. Hän käynnisti filosofiakahvilan Pariisissa vuonna 1992. Nyt niitä on samassa kaupungissa 200. Mutta eivätkö ihmiset ole aina kokoontuneet kahviloihin keskustelemaan, tekemään muutakin kuin juomaan kahvia? Miksi filosofiakahvilalle oli tilaus?

Filosofiakahvilaan osallistuminen on erilaista kuin osallistuminen filosofian kurssille. Kyse ei ole joidenkin sisältöjen opiskelusta. Vetäjä ei ole opeta eikä etene kronologisesti: hän vetää suoraan filosofian sisään - harjoittamaan filosofiaa, keskustelemaan.

Mutta millainen on keskustelu, joka filosofiakahvilassa käynnistetään? Se on keskustelua, joka yrittää elävöittää keskustelun; enää ei uskota lopullisiin vastauksiin, vaan vain luomiseen, uudelleenaloittamiseen. Ehkä se on keskustelua, jonka sisällä on pyrkimys loputtoman puheen keskeyttämiseen: ”Keskustelu pyrkii pitämään asiat ja oliot aloillaan. Siksi filosofian on tultava keskeyttämään keskustelu ja panemaan asiat ja oliot uudestaan liikkeeseen. Kaikki ajattelu, kaikki kysyminen ei onnistu tätä muuria, dirkurssin muuria, rikkomaan. Kysymys ei voi olla tuon jatkuvan keskustelun omaa järjestystä, sen omaa logiikkaa, samaa hermeneuttista kokonaisuutta. Blanchot tiesi, että usein toisenlainen, syvällisin kysyminen, saa fragmentaarisen muodon; se on vasta luonnosteleva, muotoaan etsivä luonteeltaan.”

Luulen, että Marc Sautet sanoi, että tähtäimessä on ”filosofinen hetki”, siirtyminen mielipiteestä ajatukseen. Siinä mielessä on kyse filosofian alkuperäisestä merkityksestä: tarkoitus oli voittaa doxa, yleinen mielipide: ”Filosofit ja tutkijat ovat pohtineet loputtomasti Sokrateen viimeisiä sanoja Platonin Faidoksessa. Sokrates sanoo: Kriton, olemme Asklepiokselle kukon velkaa. Uhratkaa se hänelle, älkää unohtako. Asklepiokselle, lääkintätaidon jumalalle, oli tapana uhrata kukko kiitokseksi. Siinä mielessä sanat eivät ole arvoitukselliset. Mutta mistä Sokrates oli parantunut? Monet ovat tulkinneet, että Sokrates koki elämän sairaudeksi, josta kuolema, kuoleman tuova myrkky – lääke –parantaa. Näin ajatteli myös Nietzsche, joka nimitti elämän pettäjää, Sokratesta, rotanpyytäjäksi. Täytyi odottaa, kunnes Georges Dumézil (1898-1989), ranskalainen filologi ja historioitsija, tuli tulkitsemaan sanat toisin, melkein päinvastoin. Dumézil tulkitsee Sokrateen pyynnön syväksi kiitollisuudeksi filosofiaa kohtaan; hän ajattelee, että Sokrates koki filosofian parantaneen hänet todellisesta sairaudesta, puheen sairaudesta eli yleisistä mielipiteistä, ennakkoluuloista, valheellisista sanoista.”

Kun joku odottaa ja tavoittelee ”filosofista hetkeä”, on kuin hän kurkottaisi tähtiin, etsisi ihmettä. Sellaista pitää välttää; se on epäfilosofinen asenne. Minun huolenaiheeni on enemmän se, löytyykö tahtoa filosofiaan – siis halua ajatella ja valmiutta pistää itsensä koetukselle.

Tästä seuraa toinen kysymys: Miten tätä tahtoa voisi kehittää, miten sitä koulia, miten sitä ruokkia? Ajattelen, että tämä on kohtalaisen tärkeä kysymys, sillä olemme vaarassa: Tyhmyys lisääntyy, myös omassa päässä.

Taipumukseni ei ole kysyä, minne olemme menossa, vaan sitä, mihin olen nyt astumassa. Niin kuin tiedätte, koetinkivikysymykseni on tämä: Onko tämä hedelmällistä?

Mottoni on ollut ja tulee ehkä olemaan: ”On parempi elää pysymättömyydessä kuin lopullisuudessa.” Näin sanoi Gaston Bachelard (1884-1962).

Gaston Bachelard

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila