Järki

   

Goya: Järjen uni synnyttää hirviöitä

Filosofiakahvila 22.11./23.11./24.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Aluksi on sanottava: Minulla ei ole mitään järkeä vastaan. Kunhan se ei muistuta Jumalaa. Sana järki (ratio, raison, reason, razón)  on ollut suosittu filosofiassa ja sitä on käytettty melkein yhtä laaja-alaisesti kuin arkikielessä. Joskus se on ihmisen kyky, toisinaan toiminnan perusta ja aika ajoin se vaikuttaa olevan järjestys – Jumalan luoma tai maailmassa muuten sisäisesti oleva. Järki kykynä on keskimäärin nostettu jalustalle. Sen avulla on hillitty intohimoja tai viettejä. Onneksi oli David Hume, joka epäili tätä, näytti että se on intohimo tai tunne, joka meissä järkeilee.

Kun maailmassa on nähty järkeä, jumalaista tai vähemmän jumalaista, ihminen tai  filosofi sijoittaa sen maailmaan ilman mitään empiirisiä todisteita. Kun lukee esimerkiksi Hegeliä, järki ei ole mitä tahansa järkeä; se on jotain absoluuttista, jota kohti ihmiskunta etenee. Nyt ehkä ymmärrämme, miten tärkeä Hegel on ollut Suomelle. J.V.Snellman oli Hegel-tutkija.

Järki ei ylipäätään tunnu tarvitsevan kokemuksellista tietoa. Tieto-opillisesti rationaalisuus merkitsee sitä, että tietoon voidaan päästä pelkän järjen avulla päättelyä noudattaen. Jos tutkailemme moderneja tieteitä, huomaamme, ettei niiden sisällä ole kiistaa empirismin ja rationalismin välillä; ne ovat epistemologiselta pohjalta rationalismin ja empirismin sekoituksia.

Elämme järjen aikakautta tai elimme sitä 1600-luvulta lähtien kunnes järki loppui. Ihminen alkoi uskoa järkeen – ei vain omaansa, vaan myös sen kaikkivoipaan hyvyyteen. Tästä uskosta maksettiin hinta. Järki määrittelee itsensä suhteessa toiseuteen, järjettömyyteen, jota myös hulluudeksi sanottiin. Niin kuin on sanottu, keskiaika ja renessanssi olivat vielä ihmeellisen vieraanvaraisia hulluuden suhteen eikä hulluus ollut totuuden vastakohta; se pikemminkin ilmaisi tietynlaisen totuuden. Työttömät, laiskat, kuulovammaiset, itsekseen juttelevat siivottiin kadulta. Siivouksen jälkeen huomattiin, ettei tämä välttämättä ole ekonomisesti rationaalista, ja asiaa alettiin rationalisoida, hulluudesta alettiin  tehdä sairautta, alettiin kehittää hoitoja, kylmiä suihkuja ja muuta.

Ajan myötä, kun järki oli jatkanut voitokasta marssiaan, järkevyydestä tuli entistä enemmän arkipäiväinen velvollisuus. Tässä velvollisuudessa sekoittui kristinusko, uusi ekonominen rationaalisuus ja siihen kytkeytyvä intressin käsite, epäilemättä myös medikaalinen rationaalisuus. Ei pidä haaveilla ja laiskotella, täytyy tehdä töitä (työ on terveyttä ja järkevyyttä), ei pidä innostua (intohimot ovat vaarallisia), täytyy suunnitella.

Sélestat, Ranska, vuosi 1817. Talvi on kova. Kotirouva käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun hänen miehensä ei ole kotona. Nainen tappaa tyttärensä, leikkaa hänen jalkansa irti ja heittää sen kattilaan kiehumaan.

Oikeudessa kiisteltiin siitä, oliko nainen mielenvikainen. Syyttäjä todisteli. että jos nainen olisi ollut rikas, tällainen teko olisi ollut mielenvikainen. Koska syytetty oli köyhä, hänellä oli todella nälkä ja teko oli siis hänen etujensa (intressi) mukainen. Jalan keittäminen kaalien kanssa oli järkevää, joten nainen piti tuomita.

Tapaus on mielenkiintoinen monesta syystä, mutta myös siksi, että samaan aikaan filosofiassa niin olennaiset sanat (järki, intressi) saavat lisävalaistusta ja selvyyttä.

Mitä on siis järkevyys? Mitä on järkevästi eläminen? Mikä järki piilee tässä vaatimuksessa? Voimmeko keskustella tästä järkiperäisesti? On selvää, että tiettyjä ihmisiä ja puheita marginalisoidaan ja niitä työnnetään syrjään nimenomaan perustaen väitteeseen, etteivät ne ole järkeviä. Mielisairaalan potilas voi esittää näkemyksen tai vaatimuksen, joka koskee laitosta. Se voisi esimerkiksi filosofin mielestä olla järkevä näkemys tai oikeutettu, ymmärrettävä, vaatimus. Mutta hallitseva rationaalisuus sanoo muuta. Potilaan puhe on oire, merkki mielenterveydellistä ongelmista, tyypillistä tällaisen diagnoosin saaneelle.

Ei ole olemassa Järkeä, on vain  erilaisia rationaalisuuden ja rationalisoinin muotoja. Eläminen järkevästi merkitsee sitä, että elät niin kuin muut haluavat sinun  elävän. Jos Järjen uni synnyttää hirviöitä, niin mitä meidän pitää tehdä? Herättää Järki?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Antipsykologi puhuu

Aiheena Torre del Marissa 9.toukokuuta, klo 11.00. Paikka Con Corazonmari, C/Copo

1.

Helmikuussa 2017 totesin:

Psykologiaa ei voi halveksia. Se ei ole vain ”huono tiede”. Se on valtaa ja voimaa. Se on valta, joka vaikuttaa meihin. Mutta meissä voi olla jotain, joka on tämän vallan raja – jotain joka pilaa sen vaikutuksen, seuraukset meissä. Tämä ”jokin” on keksittävä, sille tilaa annettava. Siinä kritiikin tehtävä.

Vuotta aikaisemmin, maaliskuussa, kysyin kysymyksen itsensä tuntemisesta:

Voisi olla mielenkiintoista, ehkä jopa tärkeää, tuntea itsensä maailmassa olevana, osana sitä ja ymmärtää tämä maailma yhteiseksi. Voisi olla arvokasta tajuta itsensä luovaksi voimaksi, ei pelkästään olennoksi, jolla on joitakin ominaisuuksia. Mitä kaikkea voisi merkitä se, että itsen näkee myös luovan työn, muokkauksen kohteena? Mitä silloin tarkoittaisi itsensä tunteminen?

Lähden liikkeelle näistä katkelmista, astun eteenpäin, niin toivon.

2.

Vaikka tajunta ei räjähtäisi, jokin liikahtaa hidaspäisenkin päässä, jos ei ajattele kysymystä subjektista (tai sielusta tai minuudesta) identiteetin näkökulmasta. Jos en etsi itseäni, vaan luon itseäni, kokemus on toinen. Kokemus ”minuudesta” on erilainen eri aikoina, koska se on sidoksissa kulttuuriin, joka ohjaa itseymmärrystä, antaa sille sanaston. Tämä johtaa meidät uusien, historiallisten kysymysten äärelle.

Tällä kertaa annan antipsykologin minussa pohtia, mitä merkitsee itsensä tunteminen, jos lähtökohtamme on tämä – ja jos me olemme saavuttaneet uuden tavan kokea itsemme.

Meillä on uudet silmät katsoa itseämme. Emme etsi itseämme emmekä haaveile siitä, että vapautuisimme jostain luonnollisesta tai välttämättömästä painolastista, sairaudesta tai kuolemasta. 

Uusi kokemuksen sisältö ja merkitys on siinä, että yritämme määrittää, mitä voimme tehdä vapauden kokemuksellamme. Jos ja kun koemme näin, se avaa mielestäni uuden näkökulman itsensä tuntemisen teemaan.

Jos tarkkailen itseäni tunteakseni itseni, löydän annetun minän ominaisuuksia. Jos joku tietävä (psykologi, pappi, psykoanalyytikko) kertoo, mitä minä todella haluan tietämättä että haluan sitä, itsen tunteminen on toisen käsissä. Kummassakin tapauksessa itse, joka halutaan tuntea, on kiinni siinä mitä on;  kysymykseen ei sisälly kysymystä mahdollisuuksista, siitä mitä minä voin tehdä. Tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä, sanoi David Hume (1711-1776). ”There is not ought from is.” Humen ajatusta seuraten voisi sanoa, että valmis itse - annettu itse - observoinnin tai tulkinnan kohteena merkitsee eettisen kysymyksen väistämätöntä poissaoloa.

Kun kysyn, mitä voin tehdä tai mitä en voi tehdä, tietämys tai tuntemus koskee toista  aluetta, mahdollisuuksia. Vaikka en vielä voisi sanoa, mitä minun täytyy tehdä, en ole enää kiinni vain siinä mitä on. Itsensä tuntemisen ongelma kytkeytyy etiikkaan, kysymykseen vapauden käytöstä.

3.

Näin kysymys itsensä tuntemisesta ei ole enää kysymys sielun rakenteesta. Puhumme enemmän vaihtelevista olosuhteista, jotka vaikuttavat siihen, mitä voin tehdä. Huomion kohteena on nykyisyys, konkreettiset mahdollisuudet. Historia osoittaa, että ennen oli toisin, koettiin toisin. Opimme, ettei edes kokemus minuudesta ole aina sama. Sen ei tarvitse olla sitä huomennakaan. Jokin tässä päivässä, tässä kulttuurissa, rajoittaa: kaikki sellainen toistuva puhe, joka synnyttää tunteen itsestäänselvyydestä ja sattumanvaraisen välttämättömyydestä, ihmisluonnon pysyvyydestä. On sanottava vastaan. Se on velvollisuuteemme. Me elävät kiellämme kaiken pysyvyyden tässä elämässä.

Tunnen itseni vähän paremmin. Tiedän, etten ole vain tarkkailun alla olevia ominaisuuksia. Minussa on myös mahdollisuuksia. Voin tehdä asioita. Kykenemistä estävät asiat eivät ole niin kuin painovoima (joka sekään ei estä ihmistä lentämästä). Estävät tekijät ovat ihmisen luomuksia: uskomuksia, filosofioita, kasvatusperiaatteita, psykologisia teorioita... Tunnen itseni paremmin. Voin sanoa vastaan. On oltava päättäväinen ja teroitettava älynsä, tehtävä siitä pureva.

4.

Viimeisen vuoden tai puolentoista vuoden ajan pääni yllä on leijaillut vaativa ja velvoittava, kielteisessä muodossa oleva väite: ”Minä tahansa asian sanominen ei ole merkityksellistä.” Viime syksynä, 11.10. kirjoitin muistivihkooni huomion, joka jatkaa siitä eteenpäin.

Tyylini ohjenuora: sanoa yksinkertaisesti se mikä täytyy sanoa.

Itseään tutkivan kysymys ei minun tapauksessani ole, onko minulla huono itsetunto tai onko minulla käyttäytymishäiriö tai olenko tehnyt syntiä. Kysyn, voinko tehdä tästä toimia tämän ohjenuoran mukaan. Ainoa tie itsetuntemukseen on kokeilu...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila