Jatkuva kasvu

(Adam Smith)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Jatkuvan kasvun idea ei ole ideologiaa; se on tietyn rationaalisen ajattelun ja hallitsemisen tavan sisäistä logiikkaa. Erilaisista syistä kohdataan jatkuvan kasvun mahdottomuus, se näyttäytyy mahdottomana tai katastrofaalisena, mutta ideasta ei päästä eroon niin helposti kuin väärästä mielipiteestä, sillä se on jotain enemmän. Sekä filosofit että ekonomit ovat todenneet, yhdellä ja toisella tavalla, että rajattomasti ei voi kasvaa rajallisessa maailmassa. Ympäristövaikutukset ovat hirveät. Mutta jatkuvan kasvun idea ei ole vain harha. Se on paljon pahempaa; se on systeemi.

Kun Adam Smith ja kumppanit arvostelivat merkantalismia ja ylipäätään vanhaa valtiollista järkeä ja asettivat markkinat erityiseen, erilaiseen, asemaan, idea oli varsin yksinkertainen. Tarkoitus oli taata tuotteen ”oikea” tai ”luonnollinen” hinta. Oikea sekä myyjälle että ostajalle. Liberalismissa oli jotain kaunista; se tahtoi poistaa talouselämästä nollasummapelin luonteen. (Nollasummapeli on peliteoreettinen tilanne, jossa yhden voitot ovat aina poissa toiselta.) Ei haluttu, että kyseessä oli kakku, jota leikataan.

Liberalistit halusivat ja näkivät, että naapurin rikkaus hyödyttää itseä ja toisinpäin. Tästä seurasi automaattisesti, että markkinoita pitää laajentaa. Oli jopa niin, että liberalistiset ajatukset synnyttivät toisenlaisen, uuden näkemyksen Euroopasta yhtenä taloudellisena toimijana: idea ei ollut yhden kansakunnan rikastuminen, vaan koko Euroopan rikastuminen. Globalisaatio alkoi 1700-luvulla ja tämä yhteinen rikastuminen mielessä synnytettiin idea jatkuvasta kasvusta. Liberalismi oli se ajattelutapa, joka toi Eurooppaan ajatuksen edistyksestä. Jatkuva kasvun idea syntyi samanaikaisesti kuin idea kollektiivisesta rikastumisesta. Jos tahtoo sanoa yksinkertaisesti ja ilkeästi, niin ensimmäistä kertaa Euroopassa ajateltiin, että rikastuminen on mahdollista muulla tavalla kuin varastamalla.

Jatkuva kasvu liitettiin kahteen liberalismin periaatteeseen: kilpailuun ja markkinoihin. Sen ajateltiin olevan mahdollista, jos on kilpailua ja jos markkinat ovat koko maailma. Tunnemme tämän maailman. Tällaiseksi se on nyt organisoitu. Lisäksi uusliberalismi on tehnyt merkittävän lisäyksen tähän logiikkaan, rationaalisuuteen, käytäntöön. Se ei vain pyri takaamaan markkinoita annetussa yhteiskunnassa; se pyrkii laajentamaan markkinoiden periaatetta, sovittamaan poliitiikan harjoittamisen markkinoiden periaatteeseen. Näissä olosuhteissa on vaikea päästä irti jatkuvan kasvun ideasta, vaikka tosiasiat ja tosiasialliset tilanteet puhuisivat sitä vastaan.

Jotta voisimme vähentää jatkuvan kasvun idean vaikutusta, pitäisi tehdä muutakin kuin muuttaa mielipidettä: pitäisi heikentää globalisaatiota ja kilpailua. On lamaannuttavaa ajatella, että vaihtoehto olisi pysyvä lama. Tiedämme myös, ettei liberalistiselle hallitsemisen tavalle ole vaihtoehtoa, koska sosialismilla ei ole omaa hallitsemisen tapaa – se on aina, alusta lähtien, kytkeytynyt muihin hallitsemisen menetelmiin ja strategioihin, myös liberalistiseen.

Yksi käsillä oleva vaikeus on ilmastonmuutos, tarkemmin sanottuna ihmisen toiminnan, energiankulutuksen, vaikutus ilmastoon. Se on suorassa yhteydessä jatkuvaan kasvuun. Mutta ketkä haluaisivat nyt hidastaa ilmastonmuutosta? Kun saksalaiset ekonomit pohtivat -50-luvulla mahdotonta kysymystä, maatalouden osallistumista markkinatalouteen, ehdotettiin ”väliintuloja”, vaikutuksia markkinoihin, jotka eivät olisi suunnitelmataloutta. Walter Eucken, ordoliberalismin luoja (Ordnung, järjestys) ajatteli, että poliittisen vaikuttamisen keinot ovat rajalliset, mutta totesi, että ihmisen toiminnan avulla voidaan kuitenkin vaikuttaa ilmastoon.

Jatkuvan kasvun ideaan liittyvä ongelma ei ole sen seuraamisen tuomissa vaikeuksissa, uusissa pulmissa, vaan ajatuksen sinnikyydessä, joka johtuu muusta kuin uskosta tai harhoista: se on osa käytäntöä, hallitsemista ohjaavaa järjenkäyttöä. Jatkuvan kasvun idean seuraaminen on olemista totuudessa, toimimista ja ajattelemista vallitsevan totuusjärjestelmän sisällä.

Vaikeudet eivät merkitse, ettei kysymystä pitäisi esittää. Ekonomeille pitää asettaa kysymys siitä, mitä he tietävät kasvusta ja sen rajoista. Poliitikoille pitää esittää kysymys siitä, miten he aikovat vastata nykyisiin ja tuleviin kriiseihin. Filosofisesti pitää valmentautua, irrottautua ajattelutavasta, joka sallii vain tietynlaiset kysymykset. On tehtävä työtä, jotta voisi ajatella toisin. Jos ei ole olemassa toisenlaista hallitsemisen tapaa, se pitää luoda. Kaikille niille, jotka sanovat, että on mahdotonta irrottautua tästä systeemistä, koska se vaatisi muutosta elämäntavassa, on sanottava: Kyllä, keksikäämme uusi elämäntapa.

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA 21.MAALISKUUTA KLO 13.30. PAIKKA: RAVINTOLA KUKKO, SAUNAN TERASSI, AVENIDA DE LOS BOLICHES 4. AIHE: MIKSI TRUMP KAATUU?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Keksivätkö filosofit Euroopan

(Alexandre Kojève)

Julkaisen tämän muistiinpanon uudestaan selvyyden vuoksi, koska tämä on tuleva aihe filosofiakahvilassa. Julkaistu aikaisemmin 16.10.

( ”Jos sanalla Eurooppa on jokin merkitys, se ei voi olla vain poliittinen eikä pelkästään uskonnollinen ja vielä vähemmän taloudellinen. Kyse on ehkä tästä: eurooppalainen ihminen... voi päästä totuuteensa vain kohtaamalla menneisyyden. Vain tehden tiliä historiansa kanssa.” – Giorgio Agamben)

Eurooppa, joka ei todellisuudessa ole maanosa, vaan niemimaa, on keksinyt itsensä. Eurooppa ei ole vain alue, vaan keksintö, tulkinta. Kysymys Euroopasta on lähihistoriassa tullut monta eri kertaa uudelleen esiin, uudelleen ajankohtaiseksi. Toinen maailmansota ja sen seuraukset nostivat esiin kysymyksen rauhasta, sen mahdollisuudesta. Toinen, vähän myöhemmin, eurooppalaisia häirinnyt ja hävettänyt asia oli tämä: Eurooppa oli jaettu. Kun kysyn, keksivätkö filosofit Euroopan, en halua liioitella filosofien osuutta, vaan tuoda esiin heidän osuutensa, heidän roolinsa.

Otan kaksi esimerkkiä, kaksi filosofia, jotka nostivat esiin kysymyksen Euroopasta: Alexandre Kojève (1902-1968)  ja Jan Patočka (1907-1977). Kojève syntyi Venäjällä, sai koulutuksen Saksassa ja eli suuren osan elämästään Ranskassa. Jo -30-luvulla hän oli erittäin vaikutusvaltainen filosofi. Hänen Hegeliä koskevat tulkinnat ja luennot jättivät jälkensä moniin: Lacaniin, Batailleen, Sartreen, Bretoniin, Merleau-Pontyyn jne. Yksi mahdollinen syy miksi hänen luentonsa puhuttelivat aikalaisia oli se, että ne toivat ajatteluun konkretian teeman; se oli irtaantumista Kantin ja uuskantilaisten abstrakteista käsitejärjestelmistä. Konkretia paljasti ja näytti, että maailmassa kohdatut asiat eivät mahdu abstraktin hahmottelun sisään: todellisuus ei kunnioita ajattelua.

Kojèven yksi keskeinen teema ja idea oli historian loppu. Tämä oli tietenkin Hegelin Historiaa käsityksen mukaista: ihmisen olemassaolo on historiallista ja se tähtää eräänlaiseen täyttymykseen,  päätökseen, Absoluuttisen Hengen toteutumiseen. Kojèven idea oli, että historia on jo päättynyt; ei ole enää mitään odotettavaa, ei enää ideologisia taisteluita. Tämä voi vaikuttaa oudolta ajatukselta, jos ei tunne Hegeliä, Marxia tai kristillistä teologiaa, joka on haistettavissa ideasta. Minua ei kiinnosta ajatuksen pätevyys eikä edes sen vaikutus myöhempiin ajattelijoihin (viimeaikaisin on Francis Fukuyaman teos, jonka hän kirjoitti Berliinin muurin murtumisen jälkeen väittäen, että historia on päättynyt, ja länsimainen liberalismi osoittanut olevansa kaikkein kestävin pohja). Minua kiinnostaa Kojèven ideassa se, että se on diagnoosi nykyisyydestä. Diagnoosin mukaan elämme jälkivallankumouksellista aikaa.

Tämä idea kainalossaan hänestä tuli toisen maailmansodan jälkeen Ranskan talousministeriön virkamies ja EU:ta edeltäneiden Euroopan yhteisten markkinoiden ja EEC:n (European Economic Community) suunnittelija, yksi pääsuunnittelija. Yhteinen Eurooppa on hegeliläinen projekti, historian lopun jälkeinen rakennelma: hanke, joka varmistaa, että se on loppu. Tavoitteena oli taata rauha Euroopassa. Idea oli vanha. Abbé de Saint-Pierre ja Rousseau olivat jo aikanaan esittäneet ajatuksia siitä, että Eurooppaan luotaisiin kansainvälinen elin, joka lisäisi sillä tavalla eri maiden kauppaa, että sota tulisi mahdottomaksi ajatukseksi.

Kojèvella on 1945 kirjoitettu mielenkiintoinen teksti, joka ei ole filosofinen artikkeli, vaan Ranskan hallitukselle osoitettu selvitys tai kirjelmä. Siinä Ranskaa uhkaaviksi vaaroiksi arvioidaan toisaalta Saksaa (taloudellisessa ja siksi myös poliittisessa, ei militaarisessa mielessä) ja joutumista mukaan kolmanteen maailmansotaan (tosin tätä vaaraa pidetään etäisenä mahdollisuutena). Tekstissä esitetään historiallista analyysia tilanteesta, jossa Ranska ja Eurooppa olivat. Kojèvella oli dramaattinen ote: Eurooppa ja koko maailma oli yhtä suuren muutoksen ja mullistuksen edessä kuin keskiajan päättyessä. Yksi keskeinen idea on, että kansallisvaltio ei ole enää sama, yhtä kestävä pohja ja lähtökohta. Saksa hävisi sotansa, koska yritti voittaa kansallisvaltiona, vaikka oli samalla riippuvainen miljoonien ei-saksalaisten työstä. Oli kaksi yritystä ajatella kansallisvaltion rajojen yli: liberalismi ja kansainvälisen sosialismin ”ihmiskunta”.

Näiden kestämättöminä pitämiensä ideoiden vastapainoksi Kojève esittää ajatuksen imperiumista, liitosta. Mielenkiintoisesti hän kehuu Stalinia siitä, että hän on ymmärtänyt tämän ”imperiumien todellisuuden”, ei ole langennut trotskilaiseen utopiaan. Ranskan tilanteen, maan heikentymisen, syyksi hän näkee sen, että Ranska on yksi ja yhtenäinen tasavalta. Ratkaisuksi  Kojève ei vielä -45 esitä Euroopan yhdistymistä imperiumiksi; hän puhuu toisenlaisesta ideasta, Latinalaisesta Imperiumista (Ranska, Italia, Espanja).

Rautaesiripun takana, Tsekkoslovakiassa, vaikutti toinen filosofi, Jan Patočka, joka myös esitti kysymyksen Euroopasta ja eurooppalaisuudesta. Myös hänen filosofiset lähtökohtansa olivat Saksassa, lähinnä Husserlin fenomenologiassa. Kysymyksen Euroopasta hän nosti kuitenkin erityisesti -70-luvulla maan alla (häneltä oli viety luennointioikeus) pitämissään seminaareissa, joihin osallistui useita maan intellektuelleista. Kysymys oli peräisin hänen oppi-isältään, Husserlilta, joka esitti vuonna -35 kysymyksen: Mitä Eurooppa merkitsee tänään? Patočka luki ja tulkitsi Platonia liittäen toimintansa siihen tilanteeseen missä hän ja hänen kumppaninsa elivät.

Eurooppa ei ollut Husserlille eikä Patočkalle vain maa-alue, vaan henkinen tila tai arvo. Patočka luennehtii tätä henkistä ulottuvuutta Platonin kautta; hän löytää Platonilta periaatteen, joka on hänelle eurooppalaisuuden ydin. Tämä periaate on epimeleia tes psyches, sielusta huolehtiminen (yleisempi termi todellisuudessa oli epimeleia heautou, itsestä huolehtiminen). Patočka väittää, että liioittelematta voidaan sanoa: ”Sielusta huolehtiminen synnytti Euroopan.” Kyse oli toiminnasta, jonka kautta ihminen ottaa vastuun itsensä ohjaamisesta: se oli jotain, jonka ansiosta ihmiset ovat oikeudenmukaisia ja totuudenmukaisia. Sokrateen dialogit olivat tätä sielusta huolehtimista; se käynnistyi niissä ja on ollut sen jälkeen osa eurooppalaista historiaa.

Todellisuudessa Patočkan maanalainen seminaari ei ollut tavanomaista, akateemista, filosofian opetusta. Hän ilmoitti sen jo alussa. Kyseessä oli yritys ajatella tilannetta, jossa he olivat, ja hän näki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Silloin emme ole niin naiiveja tai sokeita. Filosofoiminen pyrkii auttamaan. Se on sisäistä toimintaa tilanteessa, jossa olemme. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään, silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Kyse on siitä, että jotkut kieltäytyvät orjuudesta ja historialla nähdään merkitys: tavoite on tavoittaa merkitys, kohota ylemmäksi kuin pelkkä selviytyminen.

Historian loppu ja sielusta huolehtiminen, imperiumin luominen ja vapauden lisääminen, tuntuvat kaukaisilta, etäisiltä, kovin erilaisilta tavoilta hahmottaa kysymys Euroopasta. Mutta näitä ideoita yhdistää yksi asia: sekä Kojève että Patočka tekivät diagnoosia omasta ajastaan, tilanteesta jossa he elivät. Uskon, että me olemme yhä tilanteessa, jossa joudumme kysymään: Mitä on Eurooppa? Onko syytä kuunnella mitä filosofit asiasta sanovat? En tiedä. Otettava huomioon, että hekin ovat puhuneet...   

(Post Scrictum. Le Monde –lehti paljasti vuonna 1999, että Kojève oli vakoillut Neuvostoliitolle yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Jos näin, se oli aika hyvin mieheltä, joka oli tuomittu vuonna -20 kuolemaan saippuan myynnistä mustilla markkinoilla. Patočka osallistui Peruskirja 77 –liikkeeseeen - Charta 77 -  joka kritisoi maan viranomaisia ihmis- ja kansalaisoikeuksien loukkaamisesta. Julistuksen allekirjoittajissa oli Patočkan lisäksi muun muassa Václav Havel  ja kirjailija Pavel Kohout. Patočka kuoli vuonna -77 useita tunteja kestäneen poliisikuulustelun seurauksena.)  

Keksivätkö filosofit Euroopan?

(Jan Patočka)

Eurooppa, joka ei todellisuudessa ole maanosa, vaan niemimaa, on keksinyt itsensä. Eurooppa ei ole vain alue, vaan keksintö, tulkinta. Kysymys Euroopasta on lähihistoriassa tullut monta eri kertaa uudelleen esiin, uudelleen ajankohtaiseksi. Toinen maailmansota ja sen seuraukset nostivat esiin kysymyksen rauhasta, sen mahdollisuudesta. Toinen, vähän myöhemmin, eurooppalaisia häirinnyt ja hävettänyt asia oli tämä: Eurooppa oli jaettu. Kun kysyn, keksivätkö filosofit Euroopan, en halua liioitella filosofien osuutta, vaan tuoda esiin heidän osuutensa, heidän roolinsa.

Otan kaksi esimerkkiä, kaksi filosofia, jotka nostivat esiin kysymyksen Euroopasta: Alexandre Kojève (1902-1968)  ja Jan Patočka (1907-1977). Kojève syntyi Venäjällä, sai koulutuksen Saksassa ja eli suuren osan elämästään Ranskassa. Jo -30-luvulla hän oli erittäin vaikutusvaltainen filosofi. Hänen Hegeliä koskevat tulkinnat ja luennot jättivät jälkensä moniin: Lacaniin, Batailleen, Sartreen, Bretoniin, Merleau-Pontyyn jne. Yksi mahdollinen syy miksi hänen luentonsa puhuttelivat aikalaisia oli se, että ne toivat ajatteluun konkretian teeman; se oli irtaantumista Kantin ja uuskantilaisten abstrakteista käsitejärjestelmistä. Konkretia paljasti ja näytti, että maailmassa kohdatut asiat eivät mahdu abstraktin hahmottelun sisään: todellisuus ei kunnioita ajattelua.

Kojèven yksi keskeinen teema ja idea oli historian loppu. Tämä oli tietenkin Hegelin Historiaa käsityksen mukaista: ihmisen olemassaolo on historiallista ja se tähtää eräänlaiseen täyttymykseen,  päätökseen, Absoluuttisen Hengen toteutumiseen. Kojèven idea oli, että historia on jo päättynyt; ei ole enää mitään odotettavaa, ei enää ideologisia taisteluita. Tämä voi vaikuttaa oudolta ajatukselta, jos ei tunne Hegeliä, Marxia tai kristillistä teologiaa, joka on haistettavissa ideasta. Minua ei kiinnosta ajatuksen pätevyys eikä edes sen vaikutus myöhempiin ajattelijoihin (viimeaikaisin on Francis Fukuyaman teos, jonka hän kirjoitti Berliinin muurin murtumisen jälkeen väittäen, että historia on päättynyt, ja länsimainen liberalismi osoittanut olevansa kaikkein kestävin pohja). Minua kiinnostaa Kojèven ideassa se, että se on diagnoosi nykyisyydestä. Diagnoosin mukaan elämme jälkivallankumouksellista aikaa.

Tämä idea kainalossaan hänestä tuli toisen maailmansodan jälkeen Ranskan talousministeriön virkamies ja EU:ta edeltäneiden Euroopan yhteisten markkinoiden ja EEC:n (European Economic Community) suunnittelija, yksi pääsuunnittelija. Yhteinen Eurooppa on hegeliläinen projekti, historian lopun jälkeinen rakennelma: hanke, joka varmistaa, että se on loppu. Tavoitteena oli taata rauha Euroopassa. Idea oli vanha. Abbé de Saint-Pierre ja Rousseau olivat jo aikanaan esittäneet ajatuksia siitä, että Eurooppaan luotaisiin kansainvälinen elin, joka lisäisi sillä tavalla eri maiden kauppaa, että sota tulisi mahdottomaksi ajatukseksi.

Kojèvella on 1945 kirjoitettu mielenkiintoinen teksti, joka ei ole filosofinen artikkeli, vaan Ranskan hallitukselle osoitettu selvitys tai kirjelmä. Siinä Ranskaa uhkaaviksi vaaroiksi arvioidaan toisaalta Saksaa (taloudellisessa ja siksi myös poliittisessa, ei militaarisessa mielessä) ja joutumista mukaan kolmanteen maailmansotaan (tosin tätä vaaraa pidetään etäisenä mahdollisuutena). Tekstissä esitetään historiallista analyysia tilanteesta, jossa Ranska ja Eurooppa olivat. Kojèvella oli dramaattinen ote: Eurooppa ja koko maailma oli yhtä suuren muutoksen ja mullistuksen edessä kuin keskiajan päättyessä. Yksi keskeinen idea on, että kansallisvaltio ei ole enää sama, yhtä kestävä pohja ja lähtökohta. Saksa hävisi sotansa, koska yritti voittaa kansallisvaltiona, vaikka oli samalla riippuvainen miljoonien ei-saksalaisten työstä. Oli kaksi yritystä ajatella kansallisvaltion rajojen yli: liberalismi ja kansainvälisen sosialismin ”ihmiskunta”.

Näiden kestämättöminä pitämiensä ideoiden vastapainoksi Kojève esittää ajatuksen imperiumista, liitosta. Mielenkiintoisesti hän kehuu Stalinia siitä, että hän on ymmärtänyt tämän ”imperiumien todellisuuden”, ei ole langennut trotskilaiseen utopiaan. Ranskan tilanteen, maan heikentymisen, syyksi hän näkee sen, että Ranska on yksi ja yhtenäinen tasavalta. Ratkaisuksi  Kojève ei vielä -45 esitä Euroopan yhdistymistä imperiumiksi; hän puhuu toisenlaisesta ideasta, Latinalaisesta Imperiumista (Ranska, Italia, Espanja).

Rautaesiripun takana, Tsekkoslovakiassa, vaikutti toinen filosofi, Jan Patočka, joka myös esitti kysymyksen Euroopasta ja eurooppalaisuudesta. Myös hänen filosofiset lähtökohtansa olivat Saksassa, lähinnä Husserlin fenomenologiassa. Kysymyksen Euroopasta hän nosti kuitenkin erityisesti -70-luvulla maan alla (häneltä oli viety luennointioikeus) pitämissään seminaareissa, joihin osallistui useita maan intellektuelleista. Kysymys oli peräisin hänen oppi-isältään, Husserlilta, joka esitti vuonna -35 kysymyksen: Mitä Eurooppa merkitsee tänään? Patočka luki ja tulkitsi Platonia liittäen toimintansa siihen tilanteeseen missä hän ja hänen kumppaninsa elivät.

Eurooppa ei ollut Husserlille eikä Patočkalle vain maa-alue, vaan henkinen tila tai arvo. Patočka luennehtii tätä henkistä ulottuvuutta Platonin kautta; hän löytää Platonilta periaatteen, joka on hänelle eurooppalaisuuden ydin. Tämä periaate on epimeleia tes psyches, sielusta huolehtiminen (yleisempi termi todellisuudessa oli epimeleia heautou, itsestä huolehtiminen). Patočka väittää, että liioittelematta voidaan sanoa: ”Sielusta huolehtiminen synnytti Euroopan.” Kyse oli toiminnasta, jonka kautta ihminen ottaa vastuun itsensä ohjaamisesta: se oli jotain, jonka ansiosta ihmiset ovat oikeudenmukaisia ja totuudenmukaisia. Sokrateen dialogit olivat tätä sielusta huolehtimista; se käynnistyi niissä ja on ollut sen jälkeen osa eurooppalaista historiaa.

Todellisuudessa Patočkan maanalainen seminaari ei ollut tavanomaista, akateemista, filosofian opetusta. Hän ilmoitti sen jo alussa. Kyseessä oli yritys ajatella tilannetta, jossa he olivat, ja hän näki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Silloin emme ole niin naiiveja tai sokeita. Filosofoiminen pyrkii auttamaan. Se on sisäistä toimintaa tilanteessa, jossa olemme. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään, silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Kyse on siitä, että jotkut kieltäytyvät orjuudesta ja historialla nähdään merkitys: tavoite on tavoittaa merkitys, kohota ylemmäksi kuin pelkkä selviytyminen.

Historian loppu ja sielusta huolehtiminen, imperiumin luominen ja vapauden lisääminen, tuntuvat kaukaisilta, etäisiltä, kovin erilaisilta tavoilta hahmottaa kysymys Euroopasta. Mutta näitä ideoita yhdistää yksi asia: sekä Kojève että Patočka tekivät diagnoosia omasta ajastaan, tilanteesta jossa he elivät. Uskon, että me olemme yhä tilanteessa, jossa joudumme kysymään: Mitä on Eurooppa? Onko syytä kuunnella mitä filosofit asiasta sanovat? En tiedä. Otettava huomioon, että hekin ovat puhuneet...   

(Post Scrictum. Le Monde –lehti paljasti vuonna 1999, että Kojève oli vakoillut Neuvostoliitolle yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Jos näin, se oli aika hyvin mieheltä, joka oli tuomittu vuonna -20 kuolemaan saippuan myynnistä mustilla markkinoilla. Patočka osallistui Peruskirja 77 –liikkeeseeen - Charta 77 -  joka kritisoi maan viranomaisia ihmis- ja kansalaisoikeuksien loukkaamisesta. Julistuksen allekirjoittajissa oli Patočkan lisäksi muun muassa Václav Havel  ja kirjailija Pavel Kohout. Patočka kuoli vuonna -77 useita tunteja kestäneen poliisikuulustelun seurauksena.)  

Mikä on Eurooppa?

(Gustave Moreau: L'enlevement d'Europe 1869)

Nyt vaalien jälkeen voin sanoa tämän...

Olen otsikoinut yhden syksyn aiheista kysymyksellä: Keksivätkö filosofit Euroopan? Tarkoitukseni ei ole liioitella filosofien osuutta, heidän rooliaan, mutta myös he ovat tarttuneet kysymykseen, joka vielä keskiajalla oli outo ja turha: Mikä on Eurooppa?

Minä olen niin kuin monet älykötkin pitänyt etäisyyttä eurooppalaisuuteen, katsonut kylmästi sen ulkopuoliseen maailmaan kohdistamaa väkivaltaa ja kritisoinut noiden älykköjen kanssa eurosentrismiä. Monta kertaa elämäni aikana on silti kysymys Euroopasta ja kuulumisesta eurooppalaiseen kulttuuriin tullut ajankohtaiseksi: Berliinin muurin murtuminen (ns. Saksan kysymys, kysymys jaetusta Saksasta ja jaetusta Euroopasta), Länsi-Balkan (Sarajevon piiritys, Bosnian sodan keskitysleirit), joidenkin poliittisten voimien halu puhdistaa Eurooppa (muun muassa muslimeista), Ukrainan tilanne. Vaikka onkin syntynyt Euroopan laidalla, koko maailman laidalla, on pakko esittää kysymys: Mikä on Eurooppa ja mikä on tämä ”myytti”, johon olen osallinen?

Keskiajalla, kaiken hajaannuksen ja kaikkien sotien keskellä, Euroopassa oli yksi suuri ja yhdistävä valta: kirkko ja kristinusko. Ristiretket olivat eurooppalaisuuden luomista. Tarkoitus ei ollut niinkään käännyttää vääräuskoisia kuin sotia Eurooppaa valloittaneita maureja ja turkkilaisia vastaan. 1600-luvun puolessa välissä, kolmekymmenvuotisen sodan (Saksan sisäisenä uskonsota alkanut, mutta koko Euroopan voimasuhteita koskevaksi muodostunut sota) jälkeen, Westfalenin rauhan myötä, esitettiin vielä uusi kysymys siitä, mikä on Eurooppa. Kristinusko ei voinut kantaa ja palvella samalla tavalla kuin ennen, sillä kristinusko ei oman universaalin ja missionäärisen luonteensa takia voinut olla Euroopan luonne ja tunnus. Kristinusko kuului koko maailmalle, ainakin teoreettisesti.

Ei ollut myöskään yhtä imperiumia, oli monta suurvaltaa. Kysymys nousi esiin, koska kysyttiin, miten saataisiin aikaan rauha, enemmän tai vähemmän pysyvä. Erityisesti Englanti ja Ranska kohdistivat epäluuloisen katseensa Saksaan. Uudenlaisen liittoutumisen tarkoitus oli omalta osaltaan kontrolloida Saksaa. Euroopan unionin idea, sen siemen, on siis peräisin 1600-luvulta, mutta tarkoitus ei ollut luoda yhtenäisyyttä, vaan myöntää erilaisuus, rakentaa rauha pluralismin pohjalta. Ideana ei ollut rakentaa imperiumia, vaan kuningaskuntien muodostama tasavalta.

Euroopalla oli tuolloinkin epäselvät rajat. Englanti kuului Eurooppaan vain hädintuskin, Venäjä vielä vähemmän. Epäselvyys, hämäryys, tekee määrittelyn jatkuvaksi ja aina poliittiseksi toiminnaksi. Tämä jatkuu yhä. Toiset ukrainalaiset haluavat kuulua enemmän Eurooppaan, toiset toiseen valtaan, Venäjään. Ihmiset saavat tietenkin haluta mitä haluavat. Mutta näiden halujen ja toiveiden käyttö voi saada vaarallisia muotoja. Kyse ei ole vain kuulumisesta. On esimerkiksi niitä, jotka eivät tunne, että Katalonia kuuluu Espanjaan, mutta haluavat sen kuuluvan Eurooppaan. Tässä on kyse siitä, mihin halutaan osallistua.

Osallistuminen ja osallistumattomuus saattaa olla tärkeä kysymys, ainakin vaaleissa. Osallistumattomuus ei merkitse aina sitä, ettei tuntisi kuuluvansa johonkin, esimerkiksi Eurooppaan. Se voi olla merkki yksinkertaisesti halusta olla osallistumatta. Osallistuminen ei ole aina merkki rakkaudesta siihen, mihin osallistuu: näissäkin vaaleissa aktiivisia ovat olleet monet vihamielisesti EU:hun suhtautuvista.

Europa oli mytologiassa kaunis nainen. Häräksi muuttunut Zeus ryösti Europan vieden hänet Kreetalle. Toisen version mukaan Europan ryöstivät minolaiset eli kreetalaiset. Jokatapauksessa hänen ajatellaan olleen foinikialaisen ja hänen hahmoonsa liitetään aina nämä kaksi asiaa: Kreeta ja härkä. Eurooppa on muualta, Eurooppa on ryöstetty.

Todellakin voi kysyä, yrittää edes, onko Euroopalla mitään omaa? Onko Euroopan ominta ollut vain sen halu viedä oma kuvansa maailmasta muualle (ja ryöstää muiden kulta)? Onko Euroopalle ominta sen jatkuva sota itsensä kanssa? Mihin kuulumme? Mihin haluamme osallistua? Voimmeko keksiä Euroopan uudestaan? Osaisimmeko tehdä siitä jotain positiivista? Jos se vaikka voisi jonain päivänä olla kaunis foinikialainen nainen, ei enää kidnapattu...