Jatkuva kasvu

(Adam Smith)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Jatkuvan kasvun idea ei ole ideologiaa; se on tietyn rationaalisen ajattelun ja hallitsemisen tavan sisäistä logiikkaa. Erilaisista syistä kohdataan jatkuvan kasvun mahdottomuus, se näyttäytyy mahdottomana tai katastrofaalisena, mutta ideasta ei päästä eroon niin helposti kuin väärästä mielipiteestä, sillä se on jotain enemmän. Sekä filosofit että ekonomit ovat todenneet, yhdellä ja toisella tavalla, että rajattomasti ei voi kasvaa rajallisessa maailmassa. Ympäristövaikutukset ovat hirveät. Mutta jatkuvan kasvun idea ei ole vain harha. Se on paljon pahempaa; se on systeemi.

Kun Adam Smith ja kumppanit arvostelivat merkantalismia ja ylipäätään vanhaa valtiollista järkeä ja asettivat markkinat erityiseen, erilaiseen, asemaan, idea oli varsin yksinkertainen. Tarkoitus oli taata tuotteen ”oikea” tai ”luonnollinen” hinta. Oikea sekä myyjälle että ostajalle. Liberalismissa oli jotain kaunista; se tahtoi poistaa talouselämästä nollasummapelin luonteen. (Nollasummapeli on peliteoreettinen tilanne, jossa yhden voitot ovat aina poissa toiselta.) Ei haluttu, että kyseessä oli kakku, jota leikataan.

Liberalistit halusivat ja näkivät, että naapurin rikkaus hyödyttää itseä ja toisinpäin. Tästä seurasi automaattisesti, että markkinoita pitää laajentaa. Oli jopa niin, että liberalistiset ajatukset synnyttivät toisenlaisen, uuden näkemyksen Euroopasta yhtenä taloudellisena toimijana: idea ei ollut yhden kansakunnan rikastuminen, vaan koko Euroopan rikastuminen. Globalisaatio alkoi 1700-luvulla ja tämä yhteinen rikastuminen mielessä synnytettiin idea jatkuvasta kasvusta. Liberalismi oli se ajattelutapa, joka toi Eurooppaan ajatuksen edistyksestä. Jatkuva kasvun idea syntyi samanaikaisesti kuin idea kollektiivisesta rikastumisesta. Jos tahtoo sanoa yksinkertaisesti ja ilkeästi, niin ensimmäistä kertaa Euroopassa ajateltiin, että rikastuminen on mahdollista muulla tavalla kuin varastamalla.

Jatkuva kasvu liitettiin kahteen liberalismin periaatteeseen: kilpailuun ja markkinoihin. Sen ajateltiin olevan mahdollista, jos on kilpailua ja jos markkinat ovat koko maailma. Tunnemme tämän maailman. Tällaiseksi se on nyt organisoitu. Lisäksi uusliberalismi on tehnyt merkittävän lisäyksen tähän logiikkaan, rationaalisuuteen, käytäntöön. Se ei vain pyri takaamaan markkinoita annetussa yhteiskunnassa; se pyrkii laajentamaan markkinoiden periaatetta, sovittamaan poliitiikan harjoittamisen markkinoiden periaatteeseen. Näissä olosuhteissa on vaikea päästä irti jatkuvan kasvun ideasta, vaikka tosiasiat ja tosiasialliset tilanteet puhuisivat sitä vastaan.

Jotta voisimme vähentää jatkuvan kasvun idean vaikutusta, pitäisi tehdä muutakin kuin muuttaa mielipidettä: pitäisi heikentää globalisaatiota ja kilpailua. On lamaannuttavaa ajatella, että vaihtoehto olisi pysyvä lama. Tiedämme myös, ettei liberalistiselle hallitsemisen tavalle ole vaihtoehtoa, koska sosialismilla ei ole omaa hallitsemisen tapaa – se on aina, alusta lähtien, kytkeytynyt muihin hallitsemisen menetelmiin ja strategioihin, myös liberalistiseen.

Yksi käsillä oleva vaikeus on ilmastonmuutos, tarkemmin sanottuna ihmisen toiminnan, energiankulutuksen, vaikutus ilmastoon. Se on suorassa yhteydessä jatkuvaan kasvuun. Mutta ketkä haluaisivat nyt hidastaa ilmastonmuutosta? Kun saksalaiset ekonomit pohtivat -50-luvulla mahdotonta kysymystä, maatalouden osallistumista markkinatalouteen, ehdotettiin ”väliintuloja”, vaikutuksia markkinoihin, jotka eivät olisi suunnitelmataloutta. Walter Eucken, ordoliberalismin luoja (Ordnung, järjestys) ajatteli, että poliittisen vaikuttamisen keinot ovat rajalliset, mutta totesi, että ihmisen toiminnan avulla voidaan kuitenkin vaikuttaa ilmastoon.

Jatkuvan kasvun ideaan liittyvä ongelma ei ole sen seuraamisen tuomissa vaikeuksissa, uusissa pulmissa, vaan ajatuksen sinnikyydessä, joka johtuu muusta kuin uskosta tai harhoista: se on osa käytäntöä, hallitsemista ohjaavaa järjenkäyttöä. Jatkuvan kasvun idean seuraaminen on olemista totuudessa, toimimista ja ajattelemista vallitsevan totuusjärjestelmän sisällä.

Vaikeudet eivät merkitse, ettei kysymystä pitäisi esittää. Ekonomeille pitää asettaa kysymys siitä, mitä he tietävät kasvusta ja sen rajoista. Poliitikoille pitää esittää kysymys siitä, miten he aikovat vastata nykyisiin ja tuleviin kriiseihin. Filosofisesti pitää valmentautua, irrottautua ajattelutavasta, joka sallii vain tietynlaiset kysymykset. On tehtävä työtä, jotta voisi ajatella toisin. Jos ei ole olemassa toisenlaista hallitsemisen tapaa, se pitää luoda. Kaikille niille, jotka sanovat, että on mahdotonta irrottautua tästä systeemistä, koska se vaatisi muutosta elämäntavassa, on sanottava: Kyllä, keksikäämme uusi elämäntapa.

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA 21.MAALISKUUTA KLO 13.30. PAIKKA: RAVINTOLA KUKKO, SAUNAN TERASSI, AVENIDA DE LOS BOLICHES 4. AIHE: MIKSI TRUMP KAATUU?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Onnellisuus: Troyan hevonen

(René Char ja Pablo Picasso)
Tiistai 1.marraskuuta pyhä, filosofiakahvilaa ei ole

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) Restaurante Bahia "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

René Char arvioi sodan jälkeisessä maailmassa, natsismin sortumisen jälkeen, että jotain sietämätöntä, kauheaa, voi silti tapahtua. ”Sen Troyan hevonen on sana onnellisuus”, hän sanoi. Viittaus kreikkalaiseen myyttiin on mielenkiintoinen. Kreikkalaiset onnistuivat tunkeutumaan Troyaan piiloutuneena puuhevosen sisään. Char väittää, että sana onnellisuus on sotajuoni.

Monet, myös hallitukset, lupaavat meille onnea. Kaikki haluavat onnellisuutta. Adam Ferguson, kansalaisyhteiskunnan käsitteen yksi kehittäjä, kirjoitti: ”Yksilöiden onnellisuus on kansalaisyhteiskunnan suuri tavoite.” Onnellisuudesta on tullut vallan oikeutus, sen tehtävä. Ei ole sattumaa, että utilitarismi on ollut niin tärkeä filosofinen koulukunta viime vuosisatoina. Siinä pyrkimyksenä on eräänlainen ”yleinen onnellisuus”. Jeremy Benthamin muotoilu on tällainen: ”Mahdollisimman monen mahdollisimman suuri on onnellisuus on moraalin ja lainsäädännön perusta.” Bentham oli niin sanottu liberalisti, ja liberalismi on tunnetusti hallitseva hallitsemisen tapa.

Tämä ulitarismin perusperiaate, onnellisuuteen pyrkiminen, on johtanut moraalifilosofisiin ongelmiin, koska ajatuksen johdonmukaisessa seuraamisessa ei välitetä siitä, millaisia keinoja käytetään: tehdään mitä tahansa, jotta mahdollisimman monet olisivat onnellisia. Käytännössä tämä on merkinnyt onnettomien määrän kasvua, sillä utilitaristien oppia ei sovelleta ihmiskuntaan, vaan aina johonkin segmenttiin, määrättyyn populaatioon tai ihmisryhmään.

Erilaiset yhteiskunnalliset utopiat ovat sekä lupauksia onnesta että tienviittoja, joiden avulla ohjataan ihmisiä kohti paratiisia. Hallitsijat haluavat ihmisten onnea; se on hallitsemisen, ohjaamisen, päämäärä. Koska hallitsemisen järki, sen periaatteena ja menetelmänä toimiva rationaalisuuden muoto on talousoppi, kansantaloustiede, onnellisuudesta on tullut jotain muuta kuin eudaimonia: se on jotain materiaalista, se on hyvinvointia.

Toivo voi olla tärkeä asia. Ilman sitä emme tekisi mitään, emme toimisi, yrittäisi muuttaa tilannetta. Epätoivo on lamaannusta niin kuin tiesi Emerson. Silti joku voi tulla ja hyväksikäyttää toivoamme, tehdä siitä pääsyn meihin – ja tulos voi olla ei-toivottu. Toivomme, uskomme myös, että jonkinlainen onnellisuus voisi olla mahdollista. Jos vallanpitäjä tietää tämän, hänellä on avain meidän ohjaamiseen. Lääkäri – tai mikä tahansa ”parantaja” – antaa toivoa, me etsimme hänestä toivoa. Tämän seurauksena joku alkaa tehdä päätöksiä puolestamme. Jolla on idea onnesta, se idean kätkeköön; muuten joutuu vankilaan.

Jos haluaisimme luoda onnellisuuden idean, olisi huolehdittava monella tavalla ja monella tasolla ajatustemme autonomisuudesta. Olen sanonut, että tällainen idea voisi olla tärkeä, hyödyllinen ja arvokas. Mutta teen siis nyt taktisen huomautuksen, tuon esiin idean luomisen reunaehtoja. Jotta idea olisi erilainen, sen pitäisi irtaantua ekonomisesta ajattelusta. Jotta se ei olisi ansa, onnellisuuden ei pitäisi olla  mitään, jonka toinen voi luvata.

Charilla saattoi olla mielessään fasismin uudet muodot, kun hän varoitti sanasta onnellisuus. Vaara ei silti välttämättä ole fasismin muoto, totalitarismi tai vahanaikainen despotismi.  Jos ja kun joku ottaa tosissaan uudistetun idean homo economicuksesta, hän tekee elämästään yritystä, ohjaa ja määrittelee sitä talouden termien avulla. Tämä ei ole fasismia, mutta se saattaa silti olla sietämätöntä. Tekisi mieli sanoa: se on köyhää.

Onnellisuus on sana, joka toimii kuin Troyan hevonen, koska se tekee siedettäväksi, hyväksyttäväksi, asioita ja tilanteita. Onnellisuuden ei silti tarvitse merkitä ympäröivän tilanteen hyväksymistä; se voi edellyttää kykyä nähdä sietämätön ja mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen. Ehkä onnellisuuden tavoittelija ei enää yhtenä päivänä rukoile: ”Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Adam Smith ja perilliset

Vaikka otsikko puhuu liberalismista ja uusliberalismista, tahtoisin keskustella pikemminkin etiikasta kuin taloudesta tai talouspolitiikasta – olla sillä tavalla uskollinen Adam Smithille, joka oli moraalifilosofi. Edellisellä kerralla puhuimme jo taloudesta.

Toinen alkuhuomautus: En esittele ja erittele syvällisesti liberalismia ja sen historiaa, vaan teen vain muutamia huomautuksia, joiden tarkoitus on selvittää keskustelun ja syvemmän pohdinnan reunaehtoja.

Kun liberalismista niin paljon puhutaan ja usein tietämättä mitä se on, tuntuu välttämättömältä puuttua keskusteluun. Tekee mieli puolustaa liberalismia - sen alkuperäistä henkeä - nykyaikaisia liberalisteja vastaan ja toisaalta kritisoida liberalismia, joka ei ehkä ole enää kritiikkiä, ajattelua, vaan dogmi, jonka mukaan kaikki päätökset tehdään.

Elää tätä päivää, elää sen ristiriita, ristiriitaisuus, on elää painiottelussa liberalismin kanssa. Siksi olen sen valinnut aiheeksi. Lähtökohtani on se, etten osaa ajatella sillä tavalla, joka mahdollistaisi minun sopimisen mihinkään viralliseen poliittiseen koulukuntaan, puolueeseen tai mihinkään olemassaolevaan oppiin. Syyt saattavat tulla vähän selvemmiksi.

Adam Smith oli 1723-1790 elänyt skotlantilainen moraalifilosofi, nykyaikaisen taloustieteen isä, liberalismin isä (tunnettua on, ettei hän ollut ainoa vapaakauppaa kannattava ajattelija, vaan monet muut, mm. suomalainen Anders Chydeniys esitti lähes samat ajatukset). Järkevät, omaa etuaa ajavat ihmiset, toimivat vapailla markkinoilla, joita ei säädellä valtiollisesti. Tämähän on se tunnettu liberalismin sisältö; se oli ns. merkantilismin kritiikkiä.

Harhoja. Harha nro 1: Liberalismi on sama kuin kapitalismi. Kapitalismia oli ennen liberalismia. Mutta liberalismi tekee kapitalismista vahvan, elinkelpoisen. Harha nro 2: Liberalismi poissulkee ”hallituksen”. Itse asiassa sen tarkoitus on tehdä ”hallitsemisesta” tehokasta. Harha nro 3: ”Näkymättömän käden” säätely ei johda mihinkään vaaraan. Smith itse totesi, että liberalismiin liittyy vaaroja, mm. terveydenhoidon ja koulutuksen pitäisi taata tiettyjä asioita markkinoiden ulkopuolella. Harha nro 4: Liberalismi ja demokratia käyvät käsi kädessä. Vielä 1900-luvun puolen välin jälkeenkin liberalismi asetettiin jopa demokratian vastaiseksi, sen kanssa jännittyneeseen suhteeseen asettuvaksi jopa Yhdysvalloissa.

Varsinkin 1600-luvulta lähtien pohdittiin ”valtiolliseen järkeen”, ”hallitsemisen taitoon” liittyviä kysymyksiä, jotka toivat ekonomian, talouden hoidon, hallitsemiseen; ne lähes samastuivat monissa kirjoituksissa ja määritelmissä. Hallitsemista tekevät vanhemmat, opettajat, tuomarit jne. eli kyse ei ole vain valtion hoidosta. Kysymys kuului, miten ”hallita ekonomisesti” ja hallitsemisen ”kohde” ei enää ollut niinkään territorio, alue, vaan ”väestö” (1700-luvulla).

Väestön käsitteen kautta alettiin puhua syntyvyyden säännöstelystä, väestörekistereistä, kuolleisuudesta, sairauksista, niiden hoidosta ihan toisella tavalla ja eri mittakaavassa. Tähän samaan keskusteluun osallistui oppi liberalismista, joka itse asiassa ei ollut kaiken aikaisemman kumoamista, vaan sen tehostamista; kyse ei ole anarkismista, vaan tehokkaasta, ekonomisesta hallitsemisesta, joka tosin perustuu kriittiseen ajatteluun, kysymykseen, epäilyyn siitä, että usein tai aina pyritään ”hallitsemaan liikaa”.

Adam Smithin perillisiä on ollut monia, mutta erityisesti toisen maailmansodan jälkeen alkoi kehittyä ns. uusliberalismi, jossa on ollut erilaisia koulukuntia. Näistä koulukunnista osa on radikalisoinut liberalistista ajattelua, vienyt sitä pidemmälle.

Kaksi esimerkkiä: saksalainen ordoliberalismi ja Chigagon koulukunta, molemmat esimerkkejä uusliberalismista. Ordoliberalismin ajatus oli ja on, että ekonominen toiminta tapahtuu, toteutuu tietyssä sosiaalisessa ympäristössä, jossa on ja pitää olla tietty järjestys, joka ei ole ”luonnollinen tila”, siihen ei päästä automaattisesti, ilman ponnistusta, järjestämistä, ilman politiikkaa. Tämähän on ollut saksalainen perusfilosofia ja myös erittäin keskeinen Euroopan unionin ekonomisessa järjessä. Chicagon koulukunta radikalisoi selvästi ”markkinoiden” käsitteen, tekee markkinoista kaikkea määrittelevän, kaikkea ohjaavan periaatteen; sen täytyy olla ja se on myös valtion järjen sydän. Ei enää homo sapiens, vaan homo economicus. Liberalismi ei toimi enää hallituksen rajoittajana, hallitsemisen kritiikkinä, vaan järjestää vapauden (liberty). Ihminen on manipuloitava äärimmäisen kilpailevaksi ja äärimmäisen tehokkaaksi.

Kysymyksiä on monia. Esimerkiksi: Onko ihminen järkevä ja omaa etuaan tavoitteleva? Mitä tästä ”ihmiskuvasta” seuraa? Ihminen joka ei sovi ”systeemiin” on sellainen joka ei tavoittele omaa etuaan. Tästä on seurannut yksi nykyaikaisen maailman ”rajuista” piirteistä: Meidät ohjataan, varsin voimallisesti, olemaan ”itsekkäitä oman edun tavoittelijoita”, meiltä vaaditaan tietynlaista asennetta, eetosta ja sitä kautta tietynlaista ”minätekniikkaa”, tapaa vaikuttaa itseensä niin, että ”sopeudumme”. Olemme ”joustavia”, ”tehokkaita” ja ”kilpailevia”. Toisin sanoen liberalismi ei ole taannut vapautta, vaan sen, että saamme olla alamaisia.

”Väestön” käsite liittyy nykyisin mm. ”kuluttajiin”; liberalismi tekee meistä ”kuluttajia” ja ”tuottajia” (jossain määrin), muttei kansalaisia. Liberalismin ”nimissä” on viety pois politiikka, yhteisiin asioihin vaikuttaminen, niiden hoito, koska ”poliittinen järki”, ts. liberalismi opettaa, että ”markkinat määräävät”. Sitten kun talousoppi joutuu kriisiin, tulee kriisi, annetaan kyllä valtion hoitaa, mutta itse oppia ei ”korjata”: tämän seuraus on kiero yhdistelmä sosialismia, liberalismia, protektionismia ja ties mitä (ihmisten kustannuksella).

Se mikä kestää, on ajatus ”taloudesta”, sen keskeisyydestä. Emme ole nähneet mitään radikaalia muutosta, vaikka sen mahdollisuus elää, on ilmassa. Sekä liberalismin että kapitalismin kriitikkojen vahvin sanoma ei liity taloustieteeseen, vaan etiikkaan: Ihminen on alistettu taloudelle, talous ei ole jotain palvelemassa ihmistä. Tästä syystä sanon, että nykyajassa vaikuttava virtuaalinen vallankumous on ”ihmisten vallankumous”.