Toinen onni

 

René Char Pablo Picasson kanssa

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Päivät/ajat ovat:

Keskiviikkoisin Espanjan aikaa klo 11.00 (Suomessa tunti enemmän)

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00.

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 7.lokakuutakuuta ja 9.lokakuuta:

1.Aikaisemmin sanottua...

Entä jos loisimme uuden idean onnellisuudesta? Entä jos opettelisimme kysymään toisenlaisia kysymyksiä onnellisuudesta? Jos ajattelisimme toisin, tuntisimmeko toisin?

Sosiaaliturvalla, korruption vähäisyydellä ja odotetulla eliniällä ei ole paljon tekemistä sen kanssa mistä ihmiset käyttävät sanaa onnellisuus. Toiset ajattelevat, että se on hetkittäinen tunne, katoava ja häilyväinen, todennäköisesti oksitosiinin aiheuttama. Pitkäkestoisempi onnellisuus liitetään siihen, miten asiat ovat ja mitä meillä on. Tuskin kukaan voi ymmärtää, että jotkut kreikkalaiset ajattelivat ennen vanhaan, että onnellisuus on hyveellisyyttä.

Vielä vähemmän ymmärrämme, ettei onnellisuus ollut tila tai tunne, vaan elämän kokonaisuutta kuvaava sana. Ihmisestä voi sanoa, että hän oli onnellinen, vasta sitten kun elämä oli kokonaisuus eli ihminen oli kuollut. Sanaa onnellinen käytettiin puhuettaessa kuolleista. Suomi on ollut poikkeus: sanaa käytettiin hulluista.

Yksi harvoista filosofeista, jotka ovat palanneet onnellisuuden teemaan on italialainen Giorgio Agamben. Hän  liittää onnellisuuden ethokseen, ihmisen olemisen tapaan, siihen miten hän käyttää itseään (käyttääksemme Plotinuksen sanoja). Agamben näkee, että olemisen tapa on kiinteästi yhteydessä ihmisenä olemisen, inhimillisen olemassaolon, suuntautumiseen kohti onnellisuutta. Ihminen on olento, jolle onnellisuus on kysymys ja pyrkimys. Agamben puhuu useissa teksteissä ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä. Hän sanoo, että ethos on ainoa todellinen onnellisuuden mahdollisuus ihmiselle.

On syytä olla varovainen ja hereillä. René Char arvioi sodan jälkeisessä maailmassa, natsismin sortumisen jälkeen, että jotain sietämätöntä, kauheaa, voi silti tapahtua. ”Sen Troyan hevonen on sana onnellisuus”, hän sanoi. Viittaus kreikkalaiseen myyttiin on mielenkiintoinen. Kreikkalaiset onnistuivat tunkeutumaan Troyaan piiloutuneena puuhevosen sisään. Char väittää, että sana onnellisuus on sotajuoni.

Charin väite on saattanut pitää paikkaansa myös muina aikoina. Monet lupaavat meille onnea. Kaikki haluavat onnellisuutta. Adam Ferguson, kansalaisyhteiskunnan käsitteen yksi kehittäjä, kirjoitti: ”Yksilöiden onnellisuus on kansalaisyhteiskunnan suuri tavoite.” Onnellisuudesta on tullut vallan oikeutus, sen tehtävä. Ei ole sattumaa, että utilitarismi on ollut niin tärkeä filosofinen koulukunta viime vuosisatoina. Siinä pyrkimyksenä on eräänlainen ”yleinen onnellisuus”. Jeremy Benthamin muotoilu on tällainen: ”Mahdollisimman monen mahdollisimman suuri onnellisuus on moraalin ja lainsäädännön perusta.”

 

On vallan väärinkäyttöä, jos joku tulee sanomaan, miten minusta tulisi onnellinen. Olen sanonut aikaisemminkin, että voisi silti olla merkittävää luoda uusi onnellisuuden idea. Se ei olisi ideaali eikä missään tapauksessa ideaali kaikille. Jos se toimisi, se ei toimisi maalina, vaan pikemminkin heuristisena välineenä, siis keksimiseen sopivana työkaluna, hyvänä arvauksena.  Jotta se ei olisi ansa, onnellisuuden ei pitäisi olla  mitään, jonka toinen voi luvata.

 

2.Onnellisuus jolle annetaan uusi nimi

 

Friedrich Nietzschen Iloisen tieteen vuonna 1886 kirjoitetussa johdannossa on kohta, jossa ennenaikaiselle eläkkeelle mennyt filologi toteaa, että kaikesta, myös elämästä, on tullut ongelma. Hän ei tarkoittanut, että se on yleinen ongelma tai että se on ongelma kaikille. Nietzsche puhui itsestään ja kuvittelemistaan ystävistä, vapaista hengistä, ajattelijoista, niistä jotka kysyvät ja tahtovat kysyä. Fragmentti päättyy toteamukseen: ”Tunnemme uuden onnen.”

 

Mistä Nietzsche puhuu? Mistä onnesta tai onnellisuudesta voi olla kyse? Minkä onnen voi tuntea ihminen, joka kysyy jatkuvasti, näkee kaiken problemaattisena? Nietzsche vastaa kysymykseen suoraan ja epäsuoraan tähän lukijan mielessä heränneeseen kysymykseen fragmentissa nro 324. Joviaali ajattelija on vapauttanut itsensä tietynlaisesta painosta. Hän ei näe elämää enää velvollisuutena, vaan kokeena. Elämä ja olemassaolo ei ole enää pelkkää väsymystä. Se on mahdollisuus luoda asioita. Mutta voiko tällaista keveyttä, iloista naurua, joviaalisuutta ja hulluutta sanoa onnellisuudeksi?

 

Onko sillä väliä miksi sitä sanotaan? Jos onnellisuus on sitä mitä se oli Fergusonille, olisiko parempi antaa uudelle onnellisuudelle ja uudelle onnellisuuden idealle uusi nimi? Ehkä sille on annettava uusi nimi...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Onnellisuus: Troyan hevonen

(René Char ja Pablo Picasso)
Tiistai 1.marraskuuta pyhä, filosofiakahvilaa ei ole

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) Restaurante Bahia "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

René Char arvioi sodan jälkeisessä maailmassa, natsismin sortumisen jälkeen, että jotain sietämätöntä, kauheaa, voi silti tapahtua. ”Sen Troyan hevonen on sana onnellisuus”, hän sanoi. Viittaus kreikkalaiseen myyttiin on mielenkiintoinen. Kreikkalaiset onnistuivat tunkeutumaan Troyaan piiloutuneena puuhevosen sisään. Char väittää, että sana onnellisuus on sotajuoni.

Monet, myös hallitukset, lupaavat meille onnea. Kaikki haluavat onnellisuutta. Adam Ferguson, kansalaisyhteiskunnan käsitteen yksi kehittäjä, kirjoitti: ”Yksilöiden onnellisuus on kansalaisyhteiskunnan suuri tavoite.” Onnellisuudesta on tullut vallan oikeutus, sen tehtävä. Ei ole sattumaa, että utilitarismi on ollut niin tärkeä filosofinen koulukunta viime vuosisatoina. Siinä pyrkimyksenä on eräänlainen ”yleinen onnellisuus”. Jeremy Benthamin muotoilu on tällainen: ”Mahdollisimman monen mahdollisimman suuri on onnellisuus on moraalin ja lainsäädännön perusta.” Bentham oli niin sanottu liberalisti, ja liberalismi on tunnetusti hallitseva hallitsemisen tapa.

Tämä ulitarismin perusperiaate, onnellisuuteen pyrkiminen, on johtanut moraalifilosofisiin ongelmiin, koska ajatuksen johdonmukaisessa seuraamisessa ei välitetä siitä, millaisia keinoja käytetään: tehdään mitä tahansa, jotta mahdollisimman monet olisivat onnellisia. Käytännössä tämä on merkinnyt onnettomien määrän kasvua, sillä utilitaristien oppia ei sovelleta ihmiskuntaan, vaan aina johonkin segmenttiin, määrättyyn populaatioon tai ihmisryhmään.

Erilaiset yhteiskunnalliset utopiat ovat sekä lupauksia onnesta että tienviittoja, joiden avulla ohjataan ihmisiä kohti paratiisia. Hallitsijat haluavat ihmisten onnea; se on hallitsemisen, ohjaamisen, päämäärä. Koska hallitsemisen järki, sen periaatteena ja menetelmänä toimiva rationaalisuuden muoto on talousoppi, kansantaloustiede, onnellisuudesta on tullut jotain muuta kuin eudaimonia: se on jotain materiaalista, se on hyvinvointia.

Toivo voi olla tärkeä asia. Ilman sitä emme tekisi mitään, emme toimisi, yrittäisi muuttaa tilannetta. Epätoivo on lamaannusta niin kuin tiesi Emerson. Silti joku voi tulla ja hyväksikäyttää toivoamme, tehdä siitä pääsyn meihin – ja tulos voi olla ei-toivottu. Toivomme, uskomme myös, että jonkinlainen onnellisuus voisi olla mahdollista. Jos vallanpitäjä tietää tämän, hänellä on avain meidän ohjaamiseen. Lääkäri – tai mikä tahansa ”parantaja” – antaa toivoa, me etsimme hänestä toivoa. Tämän seurauksena joku alkaa tehdä päätöksiä puolestamme. Jolla on idea onnesta, se idean kätkeköön; muuten joutuu vankilaan.

Jos haluaisimme luoda onnellisuuden idean, olisi huolehdittava monella tavalla ja monella tasolla ajatustemme autonomisuudesta. Olen sanonut, että tällainen idea voisi olla tärkeä, hyödyllinen ja arvokas. Mutta teen siis nyt taktisen huomautuksen, tuon esiin idean luomisen reunaehtoja. Jotta idea olisi erilainen, sen pitäisi irtaantua ekonomisesta ajattelusta. Jotta se ei olisi ansa, onnellisuuden ei pitäisi olla  mitään, jonka toinen voi luvata.

Charilla saattoi olla mielessään fasismin uudet muodot, kun hän varoitti sanasta onnellisuus. Vaara ei silti välttämättä ole fasismin muoto, totalitarismi tai vahanaikainen despotismi.  Jos ja kun joku ottaa tosissaan uudistetun idean homo economicuksesta, hän tekee elämästään yritystä, ohjaa ja määrittelee sitä talouden termien avulla. Tämä ei ole fasismia, mutta se saattaa silti olla sietämätöntä. Tekisi mieli sanoa: se on köyhää.

Onnellisuus on sana, joka toimii kuin Troyan hevonen, koska se tekee siedettäväksi, hyväksyttäväksi, asioita ja tilanteita. Onnellisuuden ei silti tarvitse merkitä ympäröivän tilanteen hyväksymistä; se voi edellyttää kykyä nähdä sietämätön ja mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen. Ehkä onnellisuuden tavoittelija ei enää yhtenä päivänä rukoile: ”Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Motiivit, seuraukset ja hyveellisyys

(Jeremy Bentham)

Filosofeilla on ollut teoretisoimisen vimma; he ovat halunneet esimerkiksi määritellä, mikä tekee teosta moraalisesti hyvän. Toiset ovat edustaneet ns. seurausetiikan kantaa: teon tekee hyväksi se mitkä ovat seuraukset, miten paljon se tuottaa hyvää. Ulilitaristit, esim. John Stuart Mill ja Jeremy Bentham ovat esimerkkeä tästä. He kysyvät, miten paljon onnellisuutta tai hyötyä tai hyvinvointia joku teko tuottaa. Päinvastainen etiikka, velvollisuusetiikka, esimerkiksi Kantin, väittää tekoa moraalisesti hyväksi, vaikka seuraukset olisivat ikävät. Olennaista on, että toimija on seurannut sääntöä, tehnyt velvollisuutensa.

Seurausetiikassa tärkeää on tulos, seuraukset. Siksi voidaan sanoa: ”Tarkoitus pyhittää keinot.” Ankarin ja satuttavin arvostelu kohdistuu nimenomaan tähän muotoiluun. Kantin moraalinen toimija ei valehtele koskaan, ei myöskään silloin, kun hän piilottelee murhaajan etsimää miestä ja avaa oven murhaajalle. No comments.  Toisaalta jopa Kantin etiikkaan pätee tietyllä tavalla tämä sama lause: tarkoitus pyhittää keinot. Hän nimittäin ajattelee, että hyvää on hyvä tahto (joka ei tarkalleen ottaen samaa kuin hyväsydämisyys): se on suunnilleen sama kuin ”hyvä ihminen”. Hyvä tahto merkitsee, että ihmisellä on hyvä, moraalinen intentio, tarkoitus tai pyrkimys.  

Ulitaristi saattaa tehdä muutaman murhan tai valehdella vähän saadakseen aikaan yleisen hyvinvoinnin, esimerkiksi terroristi räjäyttää ihmisiä synnyttääkseen paremman yhteiskunnan. Hyvään pyrkivällä ihmisellä on hyvät motiivit, hän on jo valmiiksi hyvä ihminen ja on hyvä ihminen, vaikka joku räjähtäisi ilmaan hänen tekojensa seurauksena, sillä hän tarkoitti hyvää.

Moraaliset teoriat – olivat ne melkein mitä tahansa – ovat hahmottavat teon postuloiden, olettaen, erilaisia asioita teon luonteesta. Oletetaan, että teon takana on joku toimija, agentti, subjekti – se piilee siellä takana jo valmiina ja sillä voi olla esim.hyvä tahto. Kuitenkin voisi sanoa, että subjekti konstituoituu teon myötä, ja hyvä tahto on seuraus. Kun ihminen tekee tietyllä tavalla, hänestä tulee tietynlainen ihminen, ja hyväntahtoisuus on seurausta siitä, että jotkut teot ruokkivat onnellista hyväntahtoisuutta ihmisessä.

Oletetaan myös, että teosta voi erottaa, eritellä, jotain sellaista kuin päämäärän ja toisaalta keinot, välineet, millä siihen pyritään. Yleensä päämäärä on kuitenkin vain välietappi ja siksi täytyy postuloida myös lopullinen päämäärä. Se taas vaikuttaa usein fiktiolta, joka on luotu oikeuttamaan, perustelemaan aikaisemmin käytetyt keinot. Päämäärä – esimerkiksi onnellisuus – on todellisuudessa jotain niin hämärää, ettei se voi perustella käytettyjä keinoja. Tai perustelut, selitykset, syntyvät jälkeenpäin: ”Minä olen nyt onnellinen, se on siksi että ryhdyin tekemään hyväntekeväisyyttä”, joku sanoo. Todellisuudessa ihminen saattoi olla onnellinen jo ennen sitä ja hänen ”motiivinsa” saattoi olla maineen hankkiminen.

Mikä siis lääkkeeksi seurauseetikkojen ja velvollisuuseetikkojen tai muiden ikuisiin kiistoihin? Lääkkeeni on tämä: olla osallistumatta kiistaan ja asettaa kysymys toisin. Olen todennut aikaisemminkin, että moderni hyve-etiikka on yritys päästä moraalifilosofioiden teoreettisuudesta. Siinä ei kiinnitetä huomiota tekoon sinänsä – ainakaan teko ei ole samalla tavalla hahmoteltu; sen rakenne, arkkitehtuuri ei ole sama. Hyve-etiikka kiinnittää huomiota siihen, millainen on toimijan luonne, hänen ethos. Hyveellinen luonne on samanaikaisesti päämäärä että keino. Sen ei oleteta olevan valmiina, piilemässä teon takana; se syntyy teoista.

Moderni hyve-etiikkakin voi langeta teoreettisuuteen, ja hyve-eetikot ovat käynnistäneet omia keskinäisiä kiistojaan. Oma huomautukseni teoreettisuuden vähentämiseksi on seuraavanlainen: Hyve, arete, erinomaisuus, on kyky; se on toimivuutta, tehokkuutta, ravitsevuutta ja sitä pitää valmentaa. Tärkeä kysymys, jonka voimme esittää on tämä: Miten valmentaa omaa hyvettään?

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila