Jatkuva kasvu

(Adam Smith)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Jatkuvan kasvun idea ei ole ideologiaa; se on tietyn rationaalisen ajattelun ja hallitsemisen tavan sisäistä logiikkaa. Erilaisista syistä kohdataan jatkuvan kasvun mahdottomuus, se näyttäytyy mahdottomana tai katastrofaalisena, mutta ideasta ei päästä eroon niin helposti kuin väärästä mielipiteestä, sillä se on jotain enemmän. Sekä filosofit että ekonomit ovat todenneet, yhdellä ja toisella tavalla, että rajattomasti ei voi kasvaa rajallisessa maailmassa. Ympäristövaikutukset ovat hirveät. Mutta jatkuvan kasvun idea ei ole vain harha. Se on paljon pahempaa; se on systeemi.

Kun Adam Smith ja kumppanit arvostelivat merkantalismia ja ylipäätään vanhaa valtiollista järkeä ja asettivat markkinat erityiseen, erilaiseen, asemaan, idea oli varsin yksinkertainen. Tarkoitus oli taata tuotteen ”oikea” tai ”luonnollinen” hinta. Oikea sekä myyjälle että ostajalle. Liberalismissa oli jotain kaunista; se tahtoi poistaa talouselämästä nollasummapelin luonteen. (Nollasummapeli on peliteoreettinen tilanne, jossa yhden voitot ovat aina poissa toiselta.) Ei haluttu, että kyseessä oli kakku, jota leikataan.

Liberalistit halusivat ja näkivät, että naapurin rikkaus hyödyttää itseä ja toisinpäin. Tästä seurasi automaattisesti, että markkinoita pitää laajentaa. Oli jopa niin, että liberalistiset ajatukset synnyttivät toisenlaisen, uuden näkemyksen Euroopasta yhtenä taloudellisena toimijana: idea ei ollut yhden kansakunnan rikastuminen, vaan koko Euroopan rikastuminen. Globalisaatio alkoi 1700-luvulla ja tämä yhteinen rikastuminen mielessä synnytettiin idea jatkuvasta kasvusta. Liberalismi oli se ajattelutapa, joka toi Eurooppaan ajatuksen edistyksestä. Jatkuva kasvun idea syntyi samanaikaisesti kuin idea kollektiivisesta rikastumisesta. Jos tahtoo sanoa yksinkertaisesti ja ilkeästi, niin ensimmäistä kertaa Euroopassa ajateltiin, että rikastuminen on mahdollista muulla tavalla kuin varastamalla.

Jatkuva kasvu liitettiin kahteen liberalismin periaatteeseen: kilpailuun ja markkinoihin. Sen ajateltiin olevan mahdollista, jos on kilpailua ja jos markkinat ovat koko maailma. Tunnemme tämän maailman. Tällaiseksi se on nyt organisoitu. Lisäksi uusliberalismi on tehnyt merkittävän lisäyksen tähän logiikkaan, rationaalisuuteen, käytäntöön. Se ei vain pyri takaamaan markkinoita annetussa yhteiskunnassa; se pyrkii laajentamaan markkinoiden periaatetta, sovittamaan poliitiikan harjoittamisen markkinoiden periaatteeseen. Näissä olosuhteissa on vaikea päästä irti jatkuvan kasvun ideasta, vaikka tosiasiat ja tosiasialliset tilanteet puhuisivat sitä vastaan.

Jotta voisimme vähentää jatkuvan kasvun idean vaikutusta, pitäisi tehdä muutakin kuin muuttaa mielipidettä: pitäisi heikentää globalisaatiota ja kilpailua. On lamaannuttavaa ajatella, että vaihtoehto olisi pysyvä lama. Tiedämme myös, ettei liberalistiselle hallitsemisen tavalle ole vaihtoehtoa, koska sosialismilla ei ole omaa hallitsemisen tapaa – se on aina, alusta lähtien, kytkeytynyt muihin hallitsemisen menetelmiin ja strategioihin, myös liberalistiseen.

Yksi käsillä oleva vaikeus on ilmastonmuutos, tarkemmin sanottuna ihmisen toiminnan, energiankulutuksen, vaikutus ilmastoon. Se on suorassa yhteydessä jatkuvaan kasvuun. Mutta ketkä haluaisivat nyt hidastaa ilmastonmuutosta? Kun saksalaiset ekonomit pohtivat -50-luvulla mahdotonta kysymystä, maatalouden osallistumista markkinatalouteen, ehdotettiin ”väliintuloja”, vaikutuksia markkinoihin, jotka eivät olisi suunnitelmataloutta. Walter Eucken, ordoliberalismin luoja (Ordnung, järjestys) ajatteli, että poliittisen vaikuttamisen keinot ovat rajalliset, mutta totesi, että ihmisen toiminnan avulla voidaan kuitenkin vaikuttaa ilmastoon.

Jatkuvan kasvun ideaan liittyvä ongelma ei ole sen seuraamisen tuomissa vaikeuksissa, uusissa pulmissa, vaan ajatuksen sinnikyydessä, joka johtuu muusta kuin uskosta tai harhoista: se on osa käytäntöä, hallitsemista ohjaavaa järjenkäyttöä. Jatkuvan kasvun idean seuraaminen on olemista totuudessa, toimimista ja ajattelemista vallitsevan totuusjärjestelmän sisällä.

Vaikeudet eivät merkitse, ettei kysymystä pitäisi esittää. Ekonomeille pitää asettaa kysymys siitä, mitä he tietävät kasvusta ja sen rajoista. Poliitikoille pitää esittää kysymys siitä, miten he aikovat vastata nykyisiin ja tuleviin kriiseihin. Filosofisesti pitää valmentautua, irrottautua ajattelutavasta, joka sallii vain tietynlaiset kysymykset. On tehtävä työtä, jotta voisi ajatella toisin. Jos ei ole olemassa toisenlaista hallitsemisen tapaa, se pitää luoda. Kaikille niille, jotka sanovat, että on mahdotonta irrottautua tästä systeemistä, koska se vaatisi muutosta elämäntavassa, on sanottava: Kyllä, keksikäämme uusi elämäntapa.

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA 21.MAALISKUUTA KLO 13.30. PAIKKA: RAVINTOLA KUKKO, SAUNAN TERASSI, AVENIDA DE LOS BOLICHES 4. AIHE: MIKSI TRUMP KAATUU?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Margaret Thatcher ja sielu

Margaret Thatcher sanoi vuonna 1981, kaksi vuotta vaalivoittonsa jälkeen (Ronald Buttille antamassaan haastattelussa): ”Economics are the method: the object is to change the soul.” (Talous on metodi: päämäärä on muuttaa sielu.) Käännän tässä sanan economics taloudeksi; se merkitsee kansantaloutta, tuskin taloustiedettä kontekstissa, joka tulee alempana selvemmäksi.

Tämä on mielenkiintoinen, oudosti marxilaisia ajatuksia parodioiva, mutta erisuuntainen väite. Marx ajatteli, että talous on eräänlainen materiaalinen perusta, pohjarakenne, joka määrittää mitä ylärakenteissa, esimerkiksi ideoissa ja ideologioissa tapahtuu. Thatcher ei kuitenkaan sano, että talous vaikuttaa automaattisesti määrittäen Marxin hahmottamia ylärakenteita jonkun salaperäisen dialektiikan kautta; hän sanoo, että kansantalous (economics) vaikuttaa – tai että se voidaan pistää vaikuttamaan, sillä sitä voidaan käyttää menetelmänä. Erityisen mielenkiintoiseksi lausahduksen tekee se, että päämääräksi otetaan sielun muuttaminen. Miksi puhutaan sielusta, miksi se tahdotaan muuttaa? Miten talous voi muuttaa sielun?

Thatcher selittää haastattelussa nykyisin paljon yleisempiä uusliberalistien näkemyksiä, puhuu niin kuin poliitikot puhuvat: selittää mitä pitää tehdä ja mitä ihmisten pitää oppia. Kohta, missä hän puhuu kansantaloudesta ja sielusta, on lopussa, kun hän toteaa, että viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikainen politiikka on häntä ärsyttänyt, koska sen suunta oli aina kollektivistinen yhteiskunta (collectivist society); ihmiset olivat hänen mukaansa unohtaneet jotakin, jota hän nimittää ilmaisulla personal society.

Ihmiset kysyvät: ”Onko minulla väliä?” Thatcher vastaa: ”Kyllä.” Tästä hänen vastauksestaan seuraa, että hän ei vain yksinkertaisesti viitoita talouspolitiikkaa tai sano julki näkemystään siitä, vaan pyrkii muuttamaan reittiä (hän käyttää sanaa approach, joka voi tässä merkitä myös asennetta, lähestymistä). Thatcher selittää, että talouden, kansantalouden, muuttaminen on tämän tuloreitin, asenteen, muuttamista. Kun tavoitellaan tällaista muutosta, tavoitellaan kansakunnan sydäntä ja sielua (you really are after the heart and soul). Tässä M. T. julistaa: “Economics are the method; the object is to change the heart and soul.”

Lausahduksen konteksti – kollektivismin vastaisuus – tekee ajatuksen hiukan selvemmäksi. Tietty papillisuus, pastoriaalisuus, tuntuu silti vielä yllättävältä; halutaan vaikuttaa siihen miten ihmiset tuntevat, miten he asennoituvat. Eikö tällainen pastoriaalisuus ole vierasta liberalismille, jonka yksi pääperiaatteita on aina ollut, että hallitaan liikaa: valtion ei tulisi puuttua. Pastori, joka on aina kiinnostunut seurakuntalaisten sieluista, on moderneina aikoina ollut valtiollisessa ajattelussa vaikuttanut figuuri ennen kaikkea silloin, kun halutaan kiinnittää huomiota ihmisten asenteisiin, ajatuksiin, hyvinvointiin. Luulisi, että liberalistia kiinnostavat vain markkinat, eivät sielut.

Uusliberalismin yksi piirre on, että siinä henkinen on pääomaa; taloudellinen ajattelu levittäytyy uusille alueille. Chicagon koulukunnan kirjoituksissa taloudelliselta toimijalta, yksilöltä, edellytetään erityistä suhdetta itseensä ja elämäänsä: hän tekee koko elämästään yrityksen: hän soveltaa kaikessa, koko ajan, panostuksen ja riskin käsitteitä, laskee mitä voittaa tai häviää. Tässä näkyy, miten talous (economics) voi vaikuttaa sieluun. Ihminen ei vain sopeudu joihinkin olosuhteisiin tai yritä niitä muuttaa, ota huomioon joitakin taloudellisia ehtoja. Hän soveltaa itseensä taloudellisen ajattelun termejä.

Onnistuiko Thatcher? Mikä on hänen perintönsä? Tästä on kirjoitettu paljon. Tietenkin jätti paljon työttömyyttä. Oli enemmän köyhiä ja jäi uusi ajattelu, jonka mukaan köyhyyttä ei tarvitse vähentää. Jotkut väittävät, ettei talouspoliittinen ajattelu toiminut, vaan lisäsi ongelmia. Mutta toiset, yhtä kriittiset, ovat huomauttaneet, että Thatcher onnistui jossakin muussa: köyhät tuntevat toisella tavalla. He eivät vain tunne olevansa syyllisiä köyhyyteensä, vaan osa heistä ei enää ymmärrä olevansa köyhiä. Ihmiset eivät enää tunne olevansa työväenluokkaa. Kaikki ovat keskiluokkaa, vaikka mitattavien asioiden (tulotason) valossa katsottuna näin ei olisi.

Jos pastori, paimen, yrittää huolehtia laumasta, thatcherismi ei ole pastoriaalisuutta. Se pyrkii hajottamaan lauman. Se on sisällyttänyt yhden keskeisen asian pastoraalisuudesta: kiinnostuksen yksilöön ja sieluun. Yksilö ei silti ole ajateltu, haluttu, atomina. Thatcherismi ei atomisoi yhteisöä; yksilö vain kiinnittyy eri kokonaisuuteen, mieluiten yritykseen. Lampaat katsovat toisiaan halveksien ja vihaten.

Kun ajattelu haluaa tehdä diagnoosia omasta ajastaan, se etenee kylmässä, harmaassa paikassa, Margaret Thatcherin varjossa. Jos filosofi tahtoo olla tässä maailmassa lääkäri-filosofi, hänenkin on kiinnitettävä huomiota sieluun, siihen mitä sielussa tapahtui, miten ihmiset oppivat tuntemaan toisella tavalla. Jos joku tahtoo tehdä vastarintaa, ajatella ja tuntea toisin, hänen on aloitettava itsestään, suhteesta itseensä. Ehkä hänen pitää oppia tuntemaan itsensä. Se edellyttää, että hän kysyy kysymyksiä, jotka koskevat taloudellisen ajattelun termejä. Mitä on ”oma etu?” Mitä on ”kilpailu”?

Downing Street 10, Lontoo, kesä 1987. Margaret Thatcher vilkuttaa virka-autostaan joukolle suomalaisia nuoria. Yksi ei vilkuta takaisin. Hän ajattelee, ettei se ole millään tavalla hänen oman etunsa mukaista: on säilytettävä jokin itsekunnioitus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Adam Smith ja perilliset

Vaikka otsikko puhuu liberalismista ja uusliberalismista, tahtoisin keskustella pikemminkin etiikasta kuin taloudesta tai talouspolitiikasta – olla sillä tavalla uskollinen Adam Smithille, joka oli moraalifilosofi. Edellisellä kerralla puhuimme jo taloudesta.

Toinen alkuhuomautus: En esittele ja erittele syvällisesti liberalismia ja sen historiaa, vaan teen vain muutamia huomautuksia, joiden tarkoitus on selvittää keskustelun ja syvemmän pohdinnan reunaehtoja.

Kun liberalismista niin paljon puhutaan ja usein tietämättä mitä se on, tuntuu välttämättömältä puuttua keskusteluun. Tekee mieli puolustaa liberalismia - sen alkuperäistä henkeä - nykyaikaisia liberalisteja vastaan ja toisaalta kritisoida liberalismia, joka ei ehkä ole enää kritiikkiä, ajattelua, vaan dogmi, jonka mukaan kaikki päätökset tehdään.

Elää tätä päivää, elää sen ristiriita, ristiriitaisuus, on elää painiottelussa liberalismin kanssa. Siksi olen sen valinnut aiheeksi. Lähtökohtani on se, etten osaa ajatella sillä tavalla, joka mahdollistaisi minun sopimisen mihinkään viralliseen poliittiseen koulukuntaan, puolueeseen tai mihinkään olemassaolevaan oppiin. Syyt saattavat tulla vähän selvemmiksi.

Adam Smith oli 1723-1790 elänyt skotlantilainen moraalifilosofi, nykyaikaisen taloustieteen isä, liberalismin isä (tunnettua on, ettei hän ollut ainoa vapaakauppaa kannattava ajattelija, vaan monet muut, mm. suomalainen Anders Chydeniys esitti lähes samat ajatukset). Järkevät, omaa etuaa ajavat ihmiset, toimivat vapailla markkinoilla, joita ei säädellä valtiollisesti. Tämähän on se tunnettu liberalismin sisältö; se oli ns. merkantilismin kritiikkiä.

Harhoja. Harha nro 1: Liberalismi on sama kuin kapitalismi. Kapitalismia oli ennen liberalismia. Mutta liberalismi tekee kapitalismista vahvan, elinkelpoisen. Harha nro 2: Liberalismi poissulkee ”hallituksen”. Itse asiassa sen tarkoitus on tehdä ”hallitsemisesta” tehokasta. Harha nro 3: ”Näkymättömän käden” säätely ei johda mihinkään vaaraan. Smith itse totesi, että liberalismiin liittyy vaaroja, mm. terveydenhoidon ja koulutuksen pitäisi taata tiettyjä asioita markkinoiden ulkopuolella. Harha nro 4: Liberalismi ja demokratia käyvät käsi kädessä. Vielä 1900-luvun puolen välin jälkeenkin liberalismi asetettiin jopa demokratian vastaiseksi, sen kanssa jännittyneeseen suhteeseen asettuvaksi jopa Yhdysvalloissa.

Varsinkin 1600-luvulta lähtien pohdittiin ”valtiolliseen järkeen”, ”hallitsemisen taitoon” liittyviä kysymyksiä, jotka toivat ekonomian, talouden hoidon, hallitsemiseen; ne lähes samastuivat monissa kirjoituksissa ja määritelmissä. Hallitsemista tekevät vanhemmat, opettajat, tuomarit jne. eli kyse ei ole vain valtion hoidosta. Kysymys kuului, miten ”hallita ekonomisesti” ja hallitsemisen ”kohde” ei enää ollut niinkään territorio, alue, vaan ”väestö” (1700-luvulla).

Väestön käsitteen kautta alettiin puhua syntyvyyden säännöstelystä, väestörekistereistä, kuolleisuudesta, sairauksista, niiden hoidosta ihan toisella tavalla ja eri mittakaavassa. Tähän samaan keskusteluun osallistui oppi liberalismista, joka itse asiassa ei ollut kaiken aikaisemman kumoamista, vaan sen tehostamista; kyse ei ole anarkismista, vaan tehokkaasta, ekonomisesta hallitsemisesta, joka tosin perustuu kriittiseen ajatteluun, kysymykseen, epäilyyn siitä, että usein tai aina pyritään ”hallitsemaan liikaa”.

Adam Smithin perillisiä on ollut monia, mutta erityisesti toisen maailmansodan jälkeen alkoi kehittyä ns. uusliberalismi, jossa on ollut erilaisia koulukuntia. Näistä koulukunnista osa on radikalisoinut liberalistista ajattelua, vienyt sitä pidemmälle.

Kaksi esimerkkiä: saksalainen ordoliberalismi ja Chigagon koulukunta, molemmat esimerkkejä uusliberalismista. Ordoliberalismin ajatus oli ja on, että ekonominen toiminta tapahtuu, toteutuu tietyssä sosiaalisessa ympäristössä, jossa on ja pitää olla tietty järjestys, joka ei ole ”luonnollinen tila”, siihen ei päästä automaattisesti, ilman ponnistusta, järjestämistä, ilman politiikkaa. Tämähän on ollut saksalainen perusfilosofia ja myös erittäin keskeinen Euroopan unionin ekonomisessa järjessä. Chicagon koulukunta radikalisoi selvästi ”markkinoiden” käsitteen, tekee markkinoista kaikkea määrittelevän, kaikkea ohjaavan periaatteen; sen täytyy olla ja se on myös valtion järjen sydän. Ei enää homo sapiens, vaan homo economicus. Liberalismi ei toimi enää hallituksen rajoittajana, hallitsemisen kritiikkinä, vaan järjestää vapauden (liberty). Ihminen on manipuloitava äärimmäisen kilpailevaksi ja äärimmäisen tehokkaaksi.

Kysymyksiä on monia. Esimerkiksi: Onko ihminen järkevä ja omaa etuaan tavoitteleva? Mitä tästä ”ihmiskuvasta” seuraa? Ihminen joka ei sovi ”systeemiin” on sellainen joka ei tavoittele omaa etuaan. Tästä on seurannut yksi nykyaikaisen maailman ”rajuista” piirteistä: Meidät ohjataan, varsin voimallisesti, olemaan ”itsekkäitä oman edun tavoittelijoita”, meiltä vaaditaan tietynlaista asennetta, eetosta ja sitä kautta tietynlaista ”minätekniikkaa”, tapaa vaikuttaa itseensä niin, että ”sopeudumme”. Olemme ”joustavia”, ”tehokkaita” ja ”kilpailevia”. Toisin sanoen liberalismi ei ole taannut vapautta, vaan sen, että saamme olla alamaisia.

”Väestön” käsite liittyy nykyisin mm. ”kuluttajiin”; liberalismi tekee meistä ”kuluttajia” ja ”tuottajia” (jossain määrin), muttei kansalaisia. Liberalismin ”nimissä” on viety pois politiikka, yhteisiin asioihin vaikuttaminen, niiden hoito, koska ”poliittinen järki”, ts. liberalismi opettaa, että ”markkinat määräävät”. Sitten kun talousoppi joutuu kriisiin, tulee kriisi, annetaan kyllä valtion hoitaa, mutta itse oppia ei ”korjata”: tämän seuraus on kiero yhdistelmä sosialismia, liberalismia, protektionismia ja ties mitä (ihmisten kustannuksella).

Se mikä kestää, on ajatus ”taloudesta”, sen keskeisyydestä. Emme ole nähneet mitään radikaalia muutosta, vaikka sen mahdollisuus elää, on ilmassa. Sekä liberalismin että kapitalismin kriitikkojen vahvin sanoma ei liity taloustieteeseen, vaan etiikkaan: Ihminen on alistettu taloudelle, talous ei ole jotain palvelemassa ihmistä. Tästä syystä sanon, että nykyajassa vaikuttava virtuaalinen vallankumous on ”ihmisten vallankumous”.