Margaret Thatcher ja sielu

Margaret Thatcher sanoi vuonna 1981, kaksi vuotta vaalivoittonsa jälkeen (Ronald Buttille antamassaan haastattelussa): ”Economics are the method: the object is to change the soul.” (Talous on metodi: päämäärä on muuttaa sielu.) Käännän tässä sanan economics taloudeksi; se merkitsee kansantaloutta, tuskin taloustiedettä kontekstissa, joka tulee alempana selvemmäksi.

Tämä on mielenkiintoinen, oudosti marxilaisia ajatuksia parodioiva, mutta erisuuntainen väite. Marx ajatteli, että talous on eräänlainen materiaalinen perusta, pohjarakenne, joka määrittää mitä ylärakenteissa, esimerkiksi ideoissa ja ideologioissa tapahtuu. Thatcher ei kuitenkaan sano, että talous vaikuttaa automaattisesti määrittäen Marxin hahmottamia ylärakenteita jonkun salaperäisen dialektiikan kautta; hän sanoo, että kansantalous (economics) vaikuttaa – tai että se voidaan pistää vaikuttamaan, sillä sitä voidaan käyttää menetelmänä. Erityisen mielenkiintoiseksi lausahduksen tekee se, että päämääräksi otetaan sielun muuttaminen. Miksi puhutaan sielusta, miksi se tahdotaan muuttaa? Miten talous voi muuttaa sielun?

Thatcher selittää haastattelussa nykyisin paljon yleisempiä uusliberalistien näkemyksiä, puhuu niin kuin poliitikot puhuvat: selittää mitä pitää tehdä ja mitä ihmisten pitää oppia. Kohta, missä hän puhuu kansantaloudesta ja sielusta, on lopussa, kun hän toteaa, että viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikainen politiikka on häntä ärsyttänyt, koska sen suunta oli aina kollektivistinen yhteiskunta (collectivist society); ihmiset olivat hänen mukaansa unohtaneet jotakin, jota hän nimittää ilmaisulla personal society.

Ihmiset kysyvät: ”Onko minulla väliä?” Thatcher vastaa: ”Kyllä.” Tästä hänen vastauksestaan seuraa, että hän ei vain yksinkertaisesti viitoita talouspolitiikkaa tai sano julki näkemystään siitä, vaan pyrkii muuttamaan reittiä (hän käyttää sanaa approach, joka voi tässä merkitä myös asennetta, lähestymistä). Thatcher selittää, että talouden, kansantalouden, muuttaminen on tämän tuloreitin, asenteen, muuttamista. Kun tavoitellaan tällaista muutosta, tavoitellaan kansakunnan sydäntä ja sielua (you really are after the heart and soul). Tässä M. T. julistaa: “Economics are the method; the object is to change the heart and soul.”

Lausahduksen konteksti – kollektivismin vastaisuus – tekee ajatuksen hiukan selvemmäksi. Tietty papillisuus, pastoriaalisuus, tuntuu silti vielä yllättävältä; halutaan vaikuttaa siihen miten ihmiset tuntevat, miten he asennoituvat. Eikö tällainen pastoriaalisuus ole vierasta liberalismille, jonka yksi pääperiaatteita on aina ollut, että hallitaan liikaa: valtion ei tulisi puuttua. Pastori, joka on aina kiinnostunut seurakuntalaisten sieluista, on moderneina aikoina ollut valtiollisessa ajattelussa vaikuttanut figuuri ennen kaikkea silloin, kun halutaan kiinnittää huomiota ihmisten asenteisiin, ajatuksiin, hyvinvointiin. Luulisi, että liberalistia kiinnostavat vain markkinat, eivät sielut.

Uusliberalismin yksi piirre on, että siinä henkinen on pääomaa; taloudellinen ajattelu levittäytyy uusille alueille. Chicagon koulukunnan kirjoituksissa taloudelliselta toimijalta, yksilöltä, edellytetään erityistä suhdetta itseensä ja elämäänsä: hän tekee koko elämästään yrityksen: hän soveltaa kaikessa, koko ajan, panostuksen ja riskin käsitteitä, laskee mitä voittaa tai häviää. Tässä näkyy, miten talous (economics) voi vaikuttaa sieluun. Ihminen ei vain sopeudu joihinkin olosuhteisiin tai yritä niitä muuttaa, ota huomioon joitakin taloudellisia ehtoja. Hän soveltaa itseensä taloudellisen ajattelun termejä.

Onnistuiko Thatcher? Mikä on hänen perintönsä? Tästä on kirjoitettu paljon. Tietenkin jätti paljon työttömyyttä. Oli enemmän köyhiä ja jäi uusi ajattelu, jonka mukaan köyhyyttä ei tarvitse vähentää. Jotkut väittävät, ettei talouspoliittinen ajattelu toiminut, vaan lisäsi ongelmia. Mutta toiset, yhtä kriittiset, ovat huomauttaneet, että Thatcher onnistui jossakin muussa: köyhät tuntevat toisella tavalla. He eivät vain tunne olevansa syyllisiä köyhyyteensä, vaan osa heistä ei enää ymmärrä olevansa köyhiä. Ihmiset eivät enää tunne olevansa työväenluokkaa. Kaikki ovat keskiluokkaa, vaikka mitattavien asioiden (tulotason) valossa katsottuna näin ei olisi.

Jos pastori, paimen, yrittää huolehtia laumasta, thatcherismi ei ole pastoriaalisuutta. Se pyrkii hajottamaan lauman. Se on sisällyttänyt yhden keskeisen asian pastoraalisuudesta: kiinnostuksen yksilöön ja sieluun. Yksilö ei silti ole ajateltu, haluttu, atomina. Thatcherismi ei atomisoi yhteisöä; yksilö vain kiinnittyy eri kokonaisuuteen, mieluiten yritykseen. Lampaat katsovat toisiaan halveksien ja vihaten.

Kun ajattelu haluaa tehdä diagnoosia omasta ajastaan, se etenee kylmässä, harmaassa paikassa, Margaret Thatcherin varjossa. Jos filosofi tahtoo olla tässä maailmassa lääkäri-filosofi, hänenkin on kiinnitettävä huomiota sieluun, siihen mitä sielussa tapahtui, miten ihmiset oppivat tuntemaan toisella tavalla. Jos joku tahtoo tehdä vastarintaa, ajatella ja tuntea toisin, hänen on aloitettava itsestään, suhteesta itseensä. Ehkä hänen pitää oppia tuntemaan itsensä. Se edellyttää, että hän kysyy kysymyksiä, jotka koskevat taloudellisen ajattelun termejä. Mitä on ”oma etu?” Mitä on ”kilpailu”?

Downing Street 10, Lontoo, kesä 1987. Margaret Thatcher vilkuttaa virka-autostaan joukolle suomalaisia nuoria. Yksi ei vilkuta takaisin. Hän ajattelee, ettei se ole millään tavalla hänen oman etunsa mukaista: on säilytettävä jokin itsekunnioitus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Pastoraalinen valta, identiteetti ja henkinen ohjaus

Hyvin varhaisessa vaiheessa kristityt ryhmät alkoivat luoda sellaisia käytäntöjä, joissa ryhmän jokainen jäsen joutui erityisen huomion – tiedollisen ja moraalisen tutkinnan kohteeksi. Ihmisen kuului tunnustaa syntinsä, avautua henkiselle ohjaajalle, joka toimi oppaana ja anteeksiantajana. Näistä käytännöistä muotoutui myöhemmin rippittäytymisrituaali. Tunnustamisen alistaa yksilön pastorin, siis paimenen, valtaan; hänen on paljastettava itsensä ja toteltava.

Foucault puhui pastoraalisesta vallasta; sellaisesta hallitsemisen tavasta, joka kiinnittää erityishuomiota yksilöön, mutta myös kokonaisuuteen. Pastori hoitaa koko laumaa, mutta tekee sen huomioiden jokaisen yksilön erikseen. Tunnustukset, antautuminen henkiseen ohjaukseen, pastoraalinen valta ovat vaikuttaneet siihen miten meitä hallitaan. Meitä ei ohjata ja hallita vain normien avulla, vaan myös tällaiset tekniikat, joiden avulla meihin vaikutetaan ja joiden kautta vaikutamme itseemme, ovat tärkeitä hallitsemisen käytännöissä.

Yksi tämän hallitsemistavan seurauksista on ollut identiteetin rakentamisen välttämättömyys, sen toivottavuus, sen haluttavuus. Kun ihminen tunnustaa tekonsa ja ajatuksensa, tutkii niitä perinpohjin, hän ilmaisee, kuka hän on.

Ihmisten paimentamisen, pastorin, siis paimenen teema on muinainen: siitä löytyy jälkiä egyptiläisistä ja kreikkalaisista kirjoituksista, tietenkin myös Raamatusta, varsinkin Uudesta Testamentista. Mielenkiintoista on huomata, että se on keskeinen teema 1500-luvun ”valtio-opillisissa”, hallitsemisen taitoa koskevissa kirjoituksissa.

Hallitsemisen järki tai hallitsemisen taito perustuu siihen, että hallittava ei antaudu vain tottelemaan, vaan myös aktiivisesti tekee itsestään tiedon kohteen – paljastaa ja tunnustaa. Näin hallitseminen muuttuu muuksi kuin ruoskimiseksi; se on yllytystä ja ohjaamista: ihminen pannaan hallitsemaan itse itseään, tekemään identiteetistään lain.

Kun paimentaminen sitoo ihmisen omaan identiteettiinsä sillä on sekä poliittiset että moraaliset seuraukset. Identiteetin politiikan sisältö on tämä: sinä olet mitä olet, et muuta etkä voi olla muuta. Identiteetti kaventaa politiikan aluetta, kenttää, muuttaa sen juridiseksi prosessiksi ja peliksi, joka koskee teknisten tai taloudellisten päätösten tekoja; sillä ei ole mitään tekemistä toivon tai toiveen kanssa, vaikka meissä yhä eläisi varjomaisena toive olla jotain muuta, olla toisin. Identiteettiin sitomisella on moraalinen seuraus. Meidän tehtävämme on tietää, keitä olemme, ei mitä voisimme olla. Tämä tietämisen, tiedon, korostaminen mitätöi moraalin, joka ajattelee sitä mitä voisi olla, ei sitä mitä on.

Identiteetit voivat olla murhaavia niin kuin sanoo Amin Maalouf; se panee meidät jakamaan maailman meihin ja muihin. Mutta identiteetti myös kesyttää meidät, tekee meistä hallittavia.