Puistofilosofiaa Vélez-Málagassa ja Fuengirolassa

Luvassa puistofilosofiaa sekä Vélez-Málagassa että Fuengirolassa

Ruumis, sielu ja kone

Vélez-Málaga:

Aika: Lauantaina 29. helmikuuta klo 12.00

Paikka: Parque María Zambrano, Vélez-Málaga (C/Pintor Antonio Hidalgo)

Hinta: 10 euroa

(kohtaamispaikka puiston eteläpuoli, vesialtaalla)

Omia eväitä mukaan, jos haluaa. Alustus kestää noin tunnin. Keskustelua voi jatkaa jossain lähibaarissa.

https://www.google.com/maps/place/Parque+Mar%C3%ADa+Zambrano/@36.7789889,-4.1093933,17z/data=!3m1!4b1!4m5!3m4!1s0xd7247210f42a151:0x8147aa5a13c5e689!8m2!3d36.7789846!4d-4.1072046

Sateen sattuessa tapahtuma joudutaan perumaan

Fuengirola:  

Aika: Tiistaina 3. maaliskuuta klo 13.00

Paikka: Parque Yacimiento Romano, Fuengirola (Av.Nuestro Jesús Cautivo 71)

Hinta: 10 euroa

(kohtaamispaikka sisääntulo)

https://www.google.com/maps/place/Yacimiento+Arqueol%C3%B3gico+Romano/@36.5576613,-4.6148854,17z/data=!3m1!4b1!4m5!3m4!1s0xd72e2518cf40427:0x30627b4606554111!8m2!3d36.557657!4d-4.6126967

Alustus kestää noin tunnin. Keskustelua voi jatkaa tapaksilla lähibaarissa.

Sateen sattuessa tapahtuma joudutaan perumaan

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puistofilosofiaa Vélez-Málagassa

Puistofilosofiaa Vélez-Málagassa 

Ruumis, sielu ja kone

Aika: Lauantaina. 30. marraskuuta klo 12.00

Paikka: Parque María Zambrano, Vélez-Málaga
(C/Pintor Antonio Hidalgo) Kadun varrella ja puiston läheisyydessä runsaasti parkkipaikkoja.

https://www.google.com/maps/place/Parque+Mar%C3%ADa+Zambrano/@36.7789846,-4.1072046,15z/data=!4m5!3m4!1s0x0:0x8147aa5a13c5e689!8m2!3d36.7789846!4d-4.1072046

(Isolta pohjoiseen menevältä tieltä liikenneympyrästä, Viveron kohdalta, Véleziin. Seuraavasta liikenneympyrästä oikealle. Puisto on välittömästi vasemmalla. Jos tulet linja-autoasemalle, suuntaa etelään. Puisto muutaman sadan metrin päässä)

Hinta: 10 euroa

Kohtaamispaikka: Puiston eteläpuoli, vesialtaalla

Alustus kestää noin tunnin. Keskustelua voi jatkaa tapaksilla jossain lähibaarissa.

Lisäohje: Jos haluaa, voi tuoda oman istuma- makuualustan. Koirat ovat puistossa kielletty. Pasi pääsee sinne silti, koska on naamioitunut ihmiseksi.

Sateen sattuessa tapahtuma joudutaan perumaan

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Margaret Thatcher ja sielu

Margaret Thatcher sanoi vuonna 1981, kaksi vuotta vaalivoittonsa jälkeen (Ronald Buttille antamassaan haastattelussa): ”Economics are the method: the object is to change the soul.” (Talous on metodi: päämäärä on muuttaa sielu.) Käännän tässä sanan economics taloudeksi; se merkitsee kansantaloutta, tuskin taloustiedettä kontekstissa, joka tulee alempana selvemmäksi.

Tämä on mielenkiintoinen, oudosti marxilaisia ajatuksia parodioiva, mutta erisuuntainen väite. Marx ajatteli, että talous on eräänlainen materiaalinen perusta, pohjarakenne, joka määrittää mitä ylärakenteissa, esimerkiksi ideoissa ja ideologioissa tapahtuu. Thatcher ei kuitenkaan sano, että talous vaikuttaa automaattisesti määrittäen Marxin hahmottamia ylärakenteita jonkun salaperäisen dialektiikan kautta; hän sanoo, että kansantalous (economics) vaikuttaa – tai että se voidaan pistää vaikuttamaan, sillä sitä voidaan käyttää menetelmänä. Erityisen mielenkiintoiseksi lausahduksen tekee se, että päämääräksi otetaan sielun muuttaminen. Miksi puhutaan sielusta, miksi se tahdotaan muuttaa? Miten talous voi muuttaa sielun?

Thatcher selittää haastattelussa nykyisin paljon yleisempiä uusliberalistien näkemyksiä, puhuu niin kuin poliitikot puhuvat: selittää mitä pitää tehdä ja mitä ihmisten pitää oppia. Kohta, missä hän puhuu kansantaloudesta ja sielusta, on lopussa, kun hän toteaa, että viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikainen politiikka on häntä ärsyttänyt, koska sen suunta oli aina kollektivistinen yhteiskunta (collectivist society); ihmiset olivat hänen mukaansa unohtaneet jotakin, jota hän nimittää ilmaisulla personal society.

Ihmiset kysyvät: ”Onko minulla väliä?” Thatcher vastaa: ”Kyllä.” Tästä hänen vastauksestaan seuraa, että hän ei vain yksinkertaisesti viitoita talouspolitiikkaa tai sano julki näkemystään siitä, vaan pyrkii muuttamaan reittiä (hän käyttää sanaa approach, joka voi tässä merkitä myös asennetta, lähestymistä). Thatcher selittää, että talouden, kansantalouden, muuttaminen on tämän tuloreitin, asenteen, muuttamista. Kun tavoitellaan tällaista muutosta, tavoitellaan kansakunnan sydäntä ja sielua (you really are after the heart and soul). Tässä M. T. julistaa: “Economics are the method; the object is to change the heart and soul.”

Lausahduksen konteksti – kollektivismin vastaisuus – tekee ajatuksen hiukan selvemmäksi. Tietty papillisuus, pastoriaalisuus, tuntuu silti vielä yllättävältä; halutaan vaikuttaa siihen miten ihmiset tuntevat, miten he asennoituvat. Eikö tällainen pastoriaalisuus ole vierasta liberalismille, jonka yksi pääperiaatteita on aina ollut, että hallitaan liikaa: valtion ei tulisi puuttua. Pastori, joka on aina kiinnostunut seurakuntalaisten sieluista, on moderneina aikoina ollut valtiollisessa ajattelussa vaikuttanut figuuri ennen kaikkea silloin, kun halutaan kiinnittää huomiota ihmisten asenteisiin, ajatuksiin, hyvinvointiin. Luulisi, että liberalistia kiinnostavat vain markkinat, eivät sielut.

Uusliberalismin yksi piirre on, että siinä henkinen on pääomaa; taloudellinen ajattelu levittäytyy uusille alueille. Chicagon koulukunnan kirjoituksissa taloudelliselta toimijalta, yksilöltä, edellytetään erityistä suhdetta itseensä ja elämäänsä: hän tekee koko elämästään yrityksen: hän soveltaa kaikessa, koko ajan, panostuksen ja riskin käsitteitä, laskee mitä voittaa tai häviää. Tässä näkyy, miten talous (economics) voi vaikuttaa sieluun. Ihminen ei vain sopeudu joihinkin olosuhteisiin tai yritä niitä muuttaa, ota huomioon joitakin taloudellisia ehtoja. Hän soveltaa itseensä taloudellisen ajattelun termejä.

Onnistuiko Thatcher? Mikä on hänen perintönsä? Tästä on kirjoitettu paljon. Tietenkin jätti paljon työttömyyttä. Oli enemmän köyhiä ja jäi uusi ajattelu, jonka mukaan köyhyyttä ei tarvitse vähentää. Jotkut väittävät, ettei talouspoliittinen ajattelu toiminut, vaan lisäsi ongelmia. Mutta toiset, yhtä kriittiset, ovat huomauttaneet, että Thatcher onnistui jossakin muussa: köyhät tuntevat toisella tavalla. He eivät vain tunne olevansa syyllisiä köyhyyteensä, vaan osa heistä ei enää ymmärrä olevansa köyhiä. Ihmiset eivät enää tunne olevansa työväenluokkaa. Kaikki ovat keskiluokkaa, vaikka mitattavien asioiden (tulotason) valossa katsottuna näin ei olisi.

Jos pastori, paimen, yrittää huolehtia laumasta, thatcherismi ei ole pastoriaalisuutta. Se pyrkii hajottamaan lauman. Se on sisällyttänyt yhden keskeisen asian pastoraalisuudesta: kiinnostuksen yksilöön ja sieluun. Yksilö ei silti ole ajateltu, haluttu, atomina. Thatcherismi ei atomisoi yhteisöä; yksilö vain kiinnittyy eri kokonaisuuteen, mieluiten yritykseen. Lampaat katsovat toisiaan halveksien ja vihaten.

Kun ajattelu haluaa tehdä diagnoosia omasta ajastaan, se etenee kylmässä, harmaassa paikassa, Margaret Thatcherin varjossa. Jos filosofi tahtoo olla tässä maailmassa lääkäri-filosofi, hänenkin on kiinnitettävä huomiota sieluun, siihen mitä sielussa tapahtui, miten ihmiset oppivat tuntemaan toisella tavalla. Jos joku tahtoo tehdä vastarintaa, ajatella ja tuntea toisin, hänen on aloitettava itsestään, suhteesta itseensä. Ehkä hänen pitää oppia tuntemaan itsensä. Se edellyttää, että hän kysyy kysymyksiä, jotka koskevat taloudellisen ajattelun termejä. Mitä on ”oma etu?” Mitä on ”kilpailu”?

Downing Street 10, Lontoo, kesä 1987. Margaret Thatcher vilkuttaa virka-autostaan joukolle suomalaisia nuoria. Yksi ei vilkuta takaisin. Hän ajattelee, ettei se ole millään tavalla hänen oman etunsa mukaista: on säilytettävä jokin itsekunnioitus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sielun asuttavuus

(Pierre Klossowski)

(Virpi Pahkiselle)

Pierre Klossowski oli merkillinen. Häneltä kysyttiin eksortismista, henkien manaamisesta. Hän esitti merkillisen ja kiehtovan huomion todeten, että sielu ei ole sairas, koska siihen on mennyt henki.

”Sielu on aina jonkun voiman asuttama, hyvän tai pahan. Sielut eivät ole sairaita, kun ne ovat asuttuja; ne ovat sitä, kun ne eivät enää ole asuttavia. Modernin maailman sairaus on se, että sielut eivät ole enää asuttavia”, Klossowski sanoi.

Jos sielu on asunto, olemme uudenlaisen kysymyksen edessä. Meidän täytyy tehdä tehdä sielusta asuttava. Miten se tapahtuu? Onko sieluni asuttava?

Kaikkialle levitetään myrkkyä. Joskus tuntuu, että se tulee noista tunkkaisista huoneista, sieluista. Kaikki ympärillä kuolee, ruusut ja kaikki.

Kun kysyn, onko sieluni asuttava, kysyn: Kuolevatko kaikki ruusut minuun? Kysymykset ovat aseita, siis vaaroja. Niiden kanssa on elettävä. Muuten ei elä.  

Jos mahdollista, on virrattava, annettavan tuhoutuvan tuhoutua, syntyvän syntyä. 

Kun sielu on asuttava, kierot premissit sulavat, ja ruusut tuoksuvat.

Yhteiskuntafilosofiaa: sielun politiikka

Yhteiskunnallisia kysymyksiä pohdiskeleva filosofia – yhteiskuntafilosofia – on usein ollut utopistista , hypoteettista, ei-historiallista ja myös liian teoreettista, abstraktia. Nähdäkseni ei ole kovin mielenkiintoista luoda teoriaa siitä mitä on oikeudenmukaisuus ja kuvitella miten se toteutuisi. On pikemminkin tutkittava todellisia käytäntöjä ja selvitettävä miten ne voitaisiin muuttaa, jos ne tuntuvat meistä sietämättömiltä. Oikeudenmukaisuus – jos sanalla on jotain merkitystä aikanamme – on tekoja, ei teorioita.

Yhteiskuntafilosofian abstraktisuus näkyy esimerkiksi tavanomaisessa asetelmassa, jaottelussa valtio-yksilö (tai yhteiskunta-yksilö). Jaottelu hyväksytään ja sen kautta ajatellaan, tämän jaottelun sisällä ajatellaan kaikki. Vaikka ”ratkaisut” - sanoisin sympatiat - ovat vaihtelevia: toiset korostavat yhteisöllisyyttä, toiset yksilön oikeuksia.

Tarkastellessamme käytäntöjä näemme, että huomion kiinnittäminen ihmisyksilöön ja hänen oikeuksiinsa on yhteiskunnallista; se on vallankäyttöä. Yksilöstä ja hänen sielustaan on tehty huomion kohde, koska hänen sieluunsa halutaan vaikuttaa. Mielikuvat, ajatukset, mielipiteet ovat ihmisiä paikallaan, omassa paikassaan, pitäviä. Ne ovat osa kuria, joskus ne ovat myös ihmisen vankila. Sielu on yhteiskunnan ytimessä. Sielu on poliittinen asia.

Leslie Paul Thiele loi hienon käsitteen teoksessaan Nietzschestä: sielun politiikka. Tässä kirjassa se on positiivinen käsite. Sielu on moninaisuus, jonka hallitsemiseen ja kuvaukseen sopivat parhaiten poliittiset termit: hallitseminen, organisoiminen jne. Käsite on positiivinen, koska Nietzschelle oli kyse itsen hallitsemisesta, ei muiden sielujen ohjaamisesta tai paimentamisesta. Gilles Deleuze toteaa kirjoituksessaan Perikles ja Verdi, että jokainen teko on suhde ja luo suhteen johonkin asiaan tai ihmisten välille ja on siksi aina poliittinen. Ihminen luo myös suhteen itseensä, ja siksi psykologia on politiikkaa. ”Ei ole psykologiaa, vaan minän politiikka”, Deleuze kirjoittaa.

Jos ollaan tehty sellaista politiikkaa, joka on paimentamista, toisenlaisen sielun politiikan kysymys, yhteiskuntafilosofinen ongelma on tämä: Olenko itsenäinen? Siis päätänkö itse mielentilastani, ajatuksistani, toimistani? Sielun politiikan kysymys on kysymys siitä, kuka tai mikä minussa puhuu, tekee, päättää. Kenen riivaama, siis kenen omistama olen?

Toisenlaisen sielun politiikan tekijät eivät ole teoreetikkoja, vaan ihmisiä, jotka kysymystensä, kapinansa ja uudenlaisten suhteiden luomisen kautta tekevät toisin – tekevät eron, eivät enää hyväksy samaa vanhaa kaavaa.

Erilainen sielun politiikka lähtee liikkeelle huomiosta, että kyse on politiikasta, suhteen luomisesta itseen. Itseen voi luoda hermeneuttisen suhteen; ihminen voi ryhtyä itsensä loputtomaan tulkitsemiseen, itsensä ymmärtämiseen ja etsiä ”todellista minäänsä”, syvää totuutta itsestään. Aina ja kaikkialla ihminen ei ole luonut itseensä tällaista suhdetta. Sokrates tai Diogenes pyrkivät pikemminkin ”hallitsemaan itseään”.

Millaisia yhteiskunnallisia seurauksia olisi sillä, että ihmiset alkaisivat luoda erilaista, poliittisempaa, tiedostetusti poliittista suhdetta itseensä?

Ruumiillisuus ja henkevyys

(Bernini: Pyhän Teresan ekstaasi, yksityiskohta)


Yksi länsimaisen – eikä pelkästään länsimaisen – ajattelun typeryyksistä on usko vastakkaisuuksiin. Esimerkki: materia ja henki. Ruumis ja sielu ymmärretään vastakkaisiksi ja erillisiksi. Modernissa ajattelussa erityisesti René Descartes symboloi tätä erottelua.

Yritän lähestyä tätä kysymystä syksyllä otsikon Aistiminen, kehollisuus ja itseensä kääntyminen alla. Tarkoitus on olla mahdollisimman konkreettinen ja olla sekaantumatta liian abstraktiin tai liian metafyysiseen pohdiskeluun.

Tässä tehtäköön tällainen sivuhuomautus aiheesta... Koska kysymys on kovasti filosofinen - ikään kuin liian henkevä - emme helposti aavista, että tällaisella erottelulla on paljon konkreettisia vaikutuksia. Ajattelutapa vaikuttaa tapaamme hahmottaa ruumiillisuus ja sitä kautta esimerkiksi aistimusten luonne. Se vaikuttaa myös lääketieteellisessä käytännössä.

Jaottelu vaikuttaa tapaamme ja mahdollisuuteemme ajatella onnellisuutta. Perinteellisesti pyrittiin välttämään erilaisia ruumiillisia, liian materiaalisia asioita. Aidon onnellisuuden takeeksi nähtiin henki ja hengen puhtaus, sen sekaantumattomuus materian, materiaalisen, ruumiillisen kanssa. Nykyisin, epäilemättä materialistisena aikakautena, ajattelemme ”hyvinvointia” ja mahdollisuuksia lisätä tai säilyttää sitä. Sekä onnellisuuden henkiset että aistimukselliset ulottuvuudet ovat ajatuksen tavoittamattomissa.

Sielusta

Psykologiassa psyyke (sielu) on kerroksellinen rakenne. Sitä tulkitaan eri tavoin. Mutta aina sitä tulkitaan; se on jatkuvan hermeneuttisen prosessin kohde. Näin sielu objektivoituu, tulee kohteeksi, tarkkailun ja selittämisen esineeksi. Kerroksellisuuden ja tulkinnan seurauksena sielu on tullut syväksi.

Vaikka Descartes erotti niin selvästi ruumiin ja sielun 1600-luvulla, vasta myöhään 1700-luvulla fysiologit alkoivat hoidossa ja lääkinnässä erottaa ruumiilliset ja henkiset vaivat. Tämä erotus tapahtuu, kun ”potilaisiin” aletaan käyttää ns. moraalista hoitoa. Psykoterapian ensimmäinen nimi oli moraalinen hoito, jonka keskeinen lähtökohta oli moraalinen tuomitseminen. Potilaasta tuli syyllinen tilaansa.

Tällä kerroksellisella ja syyllisellä sielulla on syntymäpaikka: kirkko. Jo varhain kristinuskon alkuvaiheessa sielu alkoi tunnistaa ja tunnustaa syyllisyytensä sekä syntisyytensä. Erityisesti luostareissa alkoi itsetutkistelu merkitä sitä, että ihminen tarkkailee sielussaan tapahtuvia liikkeitä, etsii pienimpiäkin merkkejä salaisesta, mahdollisesti syntisistä, ajatuksista ja kuvitelmista.

Kirkon harjoittama henkinen ohjaus alkoi varsinkin 1500-luvulla ja 1600-luvulla muuttua ”terapiasuhdetta” muistuttavaksi käytännöksi. Paimennettava ihminen oli velvollinen puhumaan ohjaajalleen, paljastamaan kaiken. Vähitelleen tämän käytännön kehittymisen myötä alkoivat tietyt uskonnollisen elämän ilmiöt ja spirituaaliset tapahtumat häiritä kirkkoa. Erityisen kiusallisiksi muodostuivat riivaustilat, joidenkin kurjien sielujen joutuminen demonin valtaan.

Miksi tämä oli häiritsevää? Demonien tunkeutuminen sieluun ja niiden ajaminen ulos – siis eksorkismi (tai eksorsismi) – ovat ilmiöitä ja prosesseja, joissa sielu nähdään ja koetaan eri tavalla kuin henkisessä ohjaamisessa, kirkon omassa käytännössä. Demonin valtaama sielu ei ole syyllinen. Se ei ole syvyys, vaan paikka, johon erilaiset voimat asettuvat.

Henkisessä ohjauksessa ohjaaja kysyy: ”Kuka sinä olet?” Kysymys on tarkoitus sisäistää. Ohjattavan on opittava kysymään itseltään: ”Kuka minä olen?” Manaajan kysymys ei ole osoitettu riivatulle, vaan riivaajalle: ”Kuka sinä olet, demoni?”

Olen aikaisemmin kertonut – tunnustanut – harrastaneeni mm. eurooppalaisen viemäriverkon historian tutkimista. Se oli minun sukellukseni syvyyteen, eri kerroksiin. Viime aikoina harrrastukseni ovat vähemmän skatologisia: tutkin eksorkismia. Se on osa yrityksestä ajatella sielusta toisin, eri tavalla - ei kerroksellisena rakenteena, vaan paikkana. En luo silti mitään uutta sielun metafysiikkaa. Pyrin katsomaan toisesta näkökulmasta ja näkemään, ettei ole välttämätöntä kokea ja käsittää sielua kerrokselliseksi rakenteeksi – ettei sielun metafysiikka ole välttämätöntä.

Sielun ajatteleminen topologisesti ei poista poliittisuutta. Yhä pidän Leslie Paul Thielen käsitteestä ”sielun politiikka”. Siinä ei ole kyse tulkitsemisesta, vaan voimasuhteiden järjestelystä. Kysymys ei ole: ”Kuka sinä olet?” Se on pikemminkin: ”Kenen määräyksiä kuunnellaan ja miksi?” Ihmisten väliset suhteet ovat politiikkaa, ja ihminen luo suhteen myös itseensä. Politiikka on aina topologiaa; ihmisten välisten suhteiden luominen ja järjestäminen sisältää aina myös paikan, tilan, järjestämisen. Kautta aikojen ihmiset ovat luoneet kohtaamispaikkoja ja muureja, avoimia tiloja ja suljettuja tiloja.

Kiinnostukseni sieluun on poliittista ja filosofista. Puhuessani sielusta luon näkökulmaa siihen, mikä on ongelmana edessämme meidän kohtaamissamme tilanteissa. Mitä aiomme hyväksyä? Mitä voisimme muuttaa noissa tilanteissa, mitä muokata itsessämme? On erittäin poliittista kysyä: Onko meille annettu sielun käsite hyväksyttävä ja haluttava? Kuka sitä haluaa? Kuka hallitsee ja miten, kun meillä tämä tai tuo sielun käsite?

Kyynikkofilosofi Diogenes, joka tunsi demonit, oli myös psykologi, mutta hänen psykologiansa oli sielun politiikkaa. Kun Diogenes provosoi ihmisiä, veti heidät kamppailuun kanssaan, hän asetti erilaiset voimat ja vallat vastakkain. Kamppailun tarkoitus ei ollut johtaa äkilliseen valaistumiseen, vaan siihen, että vastapuoli, kuulija, asettuisi uudenlaiseen suhteeseen itsensä kanssa, ryhtyisi kamppailuun omia vikojaan, demonejaan, vastaan – tai kamppailuun niiden kanssa. Näin ovat ainakin jotkut tulkinneet. Hän halusi, että kuulija olisi suhteessa itseensä niin kuin Diogenes oli suhteessa heihin: häpeämätön provosoija, väsymätön kamppailija, kriitikko... siis hyvä ystävä.