Descartes ja demoni

 

Syksyn filosofiakahvilassa tulee olemaan aiheina sekä petos että itsepetos.

René Descartes (1596-1650) halusi varmuutta. Hän pelkäsi, että itse pettää itseään, synnyttää iluusion. Hän epäili, että havainnon kautta ei saa varmaa tietoa, koska oletti pahansuovan ja pettävän demonin tuottavan meille sellaisia havaintoja, joka antaa väärän kuvan todellisuudesta. 

On selvää, että tämä ns. kartesiolainen demoni on sukua varhaiskiristittyjen demoneille, jotka olivat koko ajan pettämässä meitä, luomassa uskoa että pahat asiat ovat hyviä jne. 

Petoksen ja itsepetoksen teemat ovat siis kummitelleet filosofiassa ja ne liittyvät esim. illuusiota koskeviin pohdiskeluihin. Filosofia ei ole ajattelua tyhjiössä, irrallaan muusta maailmasta. Kristinuskon demonit ovat uineet sen sisään...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

 

Sielusta

Psykologiassa psyyke (sielu) on kerroksellinen rakenne. Sitä tulkitaan eri tavoin. Mutta aina sitä tulkitaan; se on jatkuvan hermeneuttisen prosessin kohde. Näin sielu objektivoituu, tulee kohteeksi, tarkkailun ja selittämisen esineeksi. Kerroksellisuuden ja tulkinnan seurauksena sielu on tullut syväksi.

Vaikka Descartes erotti niin selvästi ruumiin ja sielun 1600-luvulla, vasta myöhään 1700-luvulla fysiologit alkoivat hoidossa ja lääkinnässä erottaa ruumiilliset ja henkiset vaivat. Tämä erotus tapahtuu, kun ”potilaisiin” aletaan käyttää ns. moraalista hoitoa. Psykoterapian ensimmäinen nimi oli moraalinen hoito, jonka keskeinen lähtökohta oli moraalinen tuomitseminen. Potilaasta tuli syyllinen tilaansa.

Tällä kerroksellisella ja syyllisellä sielulla on syntymäpaikka: kirkko. Jo varhain kristinuskon alkuvaiheessa sielu alkoi tunnistaa ja tunnustaa syyllisyytensä sekä syntisyytensä. Erityisesti luostareissa alkoi itsetutkistelu merkitä sitä, että ihminen tarkkailee sielussaan tapahtuvia liikkeitä, etsii pienimpiäkin merkkejä salaisesta, mahdollisesti syntisistä, ajatuksista ja kuvitelmista.

Kirkon harjoittama henkinen ohjaus alkoi varsinkin 1500-luvulla ja 1600-luvulla muuttua ”terapiasuhdetta” muistuttavaksi käytännöksi. Paimennettava ihminen oli velvollinen puhumaan ohjaajalleen, paljastamaan kaiken. Vähitelleen tämän käytännön kehittymisen myötä alkoivat tietyt uskonnollisen elämän ilmiöt ja spirituaaliset tapahtumat häiritä kirkkoa. Erityisen kiusallisiksi muodostuivat riivaustilat, joidenkin kurjien sielujen joutuminen demonin valtaan.

Miksi tämä oli häiritsevää? Demonien tunkeutuminen sieluun ja niiden ajaminen ulos – siis eksorkismi (tai eksorsismi) – ovat ilmiöitä ja prosesseja, joissa sielu nähdään ja koetaan eri tavalla kuin henkisessä ohjaamisessa, kirkon omassa käytännössä. Demonin valtaama sielu ei ole syyllinen. Se ei ole syvyys, vaan paikka, johon erilaiset voimat asettuvat.

Henkisessä ohjauksessa ohjaaja kysyy: ”Kuka sinä olet?” Kysymys on tarkoitus sisäistää. Ohjattavan on opittava kysymään itseltään: ”Kuka minä olen?” Manaajan kysymys ei ole osoitettu riivatulle, vaan riivaajalle: ”Kuka sinä olet, demoni?”

Olen aikaisemmin kertonut – tunnustanut – harrastaneeni mm. eurooppalaisen viemäriverkon historian tutkimista. Se oli minun sukellukseni syvyyteen, eri kerroksiin. Viime aikoina harrrastukseni ovat vähemmän skatologisia: tutkin eksorkismia. Se on osa yrityksestä ajatella sielusta toisin, eri tavalla - ei kerroksellisena rakenteena, vaan paikkana. En luo silti mitään uutta sielun metafysiikkaa. Pyrin katsomaan toisesta näkökulmasta ja näkemään, ettei ole välttämätöntä kokea ja käsittää sielua kerrokselliseksi rakenteeksi – ettei sielun metafysiikka ole välttämätöntä.

Sielun ajatteleminen topologisesti ei poista poliittisuutta. Yhä pidän Leslie Paul Thielen käsitteestä ”sielun politiikka”. Siinä ei ole kyse tulkitsemisesta, vaan voimasuhteiden järjestelystä. Kysymys ei ole: ”Kuka sinä olet?” Se on pikemminkin: ”Kenen määräyksiä kuunnellaan ja miksi?” Ihmisten väliset suhteet ovat politiikkaa, ja ihminen luo suhteen myös itseensä. Politiikka on aina topologiaa; ihmisten välisten suhteiden luominen ja järjestäminen sisältää aina myös paikan, tilan, järjestämisen. Kautta aikojen ihmiset ovat luoneet kohtaamispaikkoja ja muureja, avoimia tiloja ja suljettuja tiloja.

Kiinnostukseni sieluun on poliittista ja filosofista. Puhuessani sielusta luon näkökulmaa siihen, mikä on ongelmana edessämme meidän kohtaamissamme tilanteissa. Mitä aiomme hyväksyä? Mitä voisimme muuttaa noissa tilanteissa, mitä muokata itsessämme? On erittäin poliittista kysyä: Onko meille annettu sielun käsite hyväksyttävä ja haluttava? Kuka sitä haluaa? Kuka hallitsee ja miten, kun meillä tämä tai tuo sielun käsite?

Kyynikkofilosofi Diogenes, joka tunsi demonit, oli myös psykologi, mutta hänen psykologiansa oli sielun politiikkaa. Kun Diogenes provosoi ihmisiä, veti heidät kamppailuun kanssaan, hän asetti erilaiset voimat ja vallat vastakkain. Kamppailun tarkoitus ei ollut johtaa äkilliseen valaistumiseen, vaan siihen, että vastapuoli, kuulija, asettuisi uudenlaiseen suhteeseen itsensä kanssa, ryhtyisi kamppailuun omia vikojaan, demonejaan, vastaan – tai kamppailuun niiden kanssa. Näin ovat ainakin jotkut tulkinneet. Hän halusi, että kuulija olisi suhteessa itseensä niin kuin Diogenes oli suhteessa heihin: häpeämätön provosoija, väsymätön kamppailija, kriitikko... siis hyvä ystävä.

Alkusanat: filosofian päätepysäkki

Olen yleensä brutaalin yksinkertainen, mutta tänään olen päättänyt olla pelkästään oikullisuuttani vähän niin kuin sofistinen, hienostunut tai hienosteleva... Kysymykset, keskustelunaiheet, joita ehdotan, ovat kuitenkin erittäin vakavia.

Ollakseni ironinen (mikä on usein hienostelun muoto) jo valmiiksi, aloitan kaikki väärästä päästä eli lopusta, filosofian päätepysäkistä. Maali, espanjaksi final, on mukana filosofian harjoittamisessa, vaikka sitä tahtoisi väistää ja välttää. Saksan sana Ende voi toimia valaisevampana valona. Ende tarkoitti Heideggerin mukaan alunperin samaa kuin ”paikka”, Ort: filosofian ”tähtäimessä” oleva paikka ja jotain, joka usein saavutetaan ”lopussa”; se ei ole päätepiste, vaan asuinpaikka, ethos. Tämä paikka, ethos, päätepysäkki, loppuvaihe, usein selkeyttää, ilmaisee selvemmin mitä tahdottiin sanoa. Usein on niin, että ajattelijoiden viimeiset työt ja teokset ovat aikaisempia tiiviimpiä ja selkeämpiä.

Kun puhumme lopusta, päätepysäkistä, filosofia näyttäytyy hitaana prosessina, joka ikään kuin kehittyy, kypsyy, tulee paremmaksi vuosien aikana. Mutta on toinen tapa lähestyä ”prosessia”: voidaan puhua alusta, kirjoittaa ”alkusanoja”. Tästä puhuu Agamben, joka kirjoittaa vain ”prologeja”. Hän sanoo, ettei filosofia tiedä vielä mitä tahtoo sanoa eikä vielä ole sanottu mitä tahdotaan sanoa.

Mutta ehkä tässä kaikessa on kyse ”filosofian lopusta” tai ehkä vielä enemmän ”filosofin lopusta” – siitä että filosofi tulee ei-filosofiksi. Tämä prosessi on nähdäkseni pelkästään positiivinen. Kun filosofista tulee ei-filosofi, hän siirtyy uudelle alueelle, uudelle kentälle, ja uusi materiaali voi tulla ajattelun, filosofian, alueeksi eli filosofian kenttä laajenee ei-filosofin kautta, hänen avullaan: kysymykset eivät ole vain enää niitä samoja, filosofia ei ole enää itseriittoista ja itseensä viittavaa ”diskurssia”. Olen puhunut aikaisemmin ”huonoista filosofeista”. Ehkä he ovat ei-filosofeja ja ehkä ei-filosofit ovat tulevaisuuden filosofeja.

Aloitin lopusta, filosofian päätepisteestä, mutta aloitin näin, jotta voisin ilmaista helpommin mistä haluan aloittaa. Kyse on aloittamisesta, alusta, uudelleen aloittamisesta. Emme välttämättä tiedä, minne meidän pitää mennä ja onko se, mitä teemme, enää nimitettävissä vanhoilla sanoilla; filosofia on vanha sana, jonka merkitys hämärtyy koko ajan. Emme tiedä, minne olemme menossa, mutta juuri se on mielenkiintoista, ja aloittaminen, alku tuntuu välttämättömältä ja nautittavalta, koska, niin uskon, sitä on elämä: aloittamista, uuden aloittamista, siis synnyttämistä, luomista.

Minua kiinnostaa – olen sen jo sanonut – transformaatiokokemus, tapahtuman näkeminen, tunteminen ja ajatteleminen sillä tavalla, että se muuttaa meitä. Tällaiseen kokemukseen liittyy hämmästys, hämmennys ja neuvottomuus. Emme enää tiedä mitä ajatella, miten toimia, mitä sanoa. Tällainen transformaatiokokemus, josta filosofoiminen voi tulla osaksi, ei synnytä varmuutta, vaan epävarmuutta, mutta opettaa elämään epävarmuudessa, nauttimaan siitä. Epävarmuus merkitsee, että olemme epävarmalla pohjalla emmekä tiedä minne olemme astumassa, mutta se ei tarkoita epävarmuutta suhteessa itseemme. Muutoksen, muuttumisen, oppimisen myötä opimme ehkä luottamaan itseemme, uskomaan itseemme.

Voi olla, ettemme tiedä, mitä filosofia todella tahtoo sanoa, mutta jo ennen sitä, ennen loppua, filosofia on varma jostain, uskoo itseensä ja omaan tehtäväänsä, jota se hoitaa usein hiukan sadistisesti. Filosofian tehtävä on nimittäin tehdä kipeää. Se on ajattelua, joka satuttaa: loukkaa ylpeyttä, vahingoittaa tyhmyyttä, halvaannuttaa dogmaattisuuden. Vasta kipeää tekevän hoidon jälkeen voimme aloittaa jotain uutta, aloittaa alusta.

Kaikki jo tietävät minun rakastavan enemmän runoiljoita kuin filosofeja. Tähänkin yhteyteen sopii siteerata René Charia. Char kirjoitti: ”Mikä ei tule maailmaan häiritsemään, ei ansaitse kärsivällisyyttä ja huomiota.”

Aloitan alusta... Aloitan daimonista, ”demonista”. Kreikkalaiset puhuvat runoudessaan ja filosofiassaan daimoneista, jotka olivat materiaalisen maailman ja jumalien väliin sijoittuvia olentoja. Sanan alkuperästä ei ole yksimielisyyttä. Joidenkin tulkintojen mukaan daimon merkitsi alunperin ”ruumiiden repijää”, mutta mahdollisesti myös ”valontuojaa”. Veijo Meri sanoo Sanojen synty –teoksessaan demonista: ”... paha henkiolento, palautuu kreikan sanaan daimon, jakelija, teonsanasta daiesthai, jakaa. Demoni on kohtalojen jakaja.” Oli sanan alkuperä mikä tahansa, daimon saattoi olla hyvä tai paha, tuhoisa tai synnyttävä. Sillä oli omalaatuinen merkitys kreikkalaisten spirituaalisessa elämässä. Sokrates kuunteli daimoniaan, antoi sen neuvoa itseään.

Kuvitelkaa... Tapahtuu sellaista, että daimon kysyy, vaikka se on kaikkea elämässä opittua vastaan: Mikä on elämäsi tarkoitus? Se on kauhea kysymys, koska siinä on tuntu, aavistus, että keksimme elämän mielettömyyden, sen merkityksettömyyden. Tämä sama kysymys on taustalla siinä Wittgensteinin kysymyksessä, joka minuun on tehnyt vaikutuksen: Mikä tekee elämästä elämisen arvoisen? Salakavala kysymys pitää sisällään mahdollisuuden elämän merkityksettömyydestä. Daimonin kysymys pakottaa meidät syvälle ja se pakottaa kohtaamaan daimonin, siis demonin: elämään demonin kanssa.

Daimon vetää meidät sukelluksiin, mutta omalta kohdaltani voin sanoa, että sama daimon kysyy myös: Onko tämä hedelmällistä? Tämä kysymys on testikysymys, koetinkivi, joka koettelee ajatuksen, ajatusten arvoa, arvioi arvojen arvoa. Onko tämä mitä teet ja ajattelet hedelmällistä siinä mikä tekee elämästä elämisen arvoista, mikä auttaa elämässä? Daimon – oma henkilökohtainen daimoni – ei siis ole tuhon tuoja. Se tuo tuskaa, mutta myös pelastaa, vetää sukelluksista omalla voimallaan.

Voimme keskustella alusta, aloittamisen tärkeydestä ja vaikeudesta, mutta myös filosofian päämäärästä, sen tehtävästä tai tehtävistä. Muotoilen näin: Mitä luulette tai uskotte filosofian tahtovan? Mitä te tahdotte filosofiasta? Mitä tahdotte filosofiakahvilasta?