Päämäärä

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Filosofinen ajattelu pyrkii muuhun kuin tietoon jostakin asiantilasta. Filosofoiminen voi tuottaa tietoa, mutta se on enemmänkin sivutuote tai se on väline. Päämäärä ei ole hyvin perusteltu käsitys, vaan se, että ajattelija itse muuttuu. Siksi filosofoiminen on enemmänkin meditaatiota kuin tiedettä.

Tämä jo selittää – ehkä myös oikeuttaa sen, ettei filosofia ole ”objektiivista”: ajattelija tuo väistämättä oman subjektiviteettinsa, oman itsensä, kokemuksensa ja elämänsä filosofiaan. F.Nietzsche kirjoitti: ”Vähitellen olen oppinut, että tähän saakka mikä tahansa suuri filosofia on tekijänsä tunnustus ja (on sitä halunnut tai ei, on sen huomannut tai ei) se muodostaa hänen muistelmansa.” Filosofiset teokset, systeemit: ei muuta kuin muistelmia. Tai niin kuin Leslie Paul Thiele kauniimmin sanoi Nietzschen omasta ajattelusta: Se muodostaa sielun poliittisen elämäkerran.

Miten siis filosofoiminen muuttaa ajattelijaa? Heti aluksi ja myös lopuksi, se muuttaa ajattelua. Kun joku kysyy kysymyksen ei vain löytääkseen vastauksen kysymykseensä, löytääkseen ratkaisun pulmaan, vaan seuratakseen kysymystä, elääkseen kysymyksen kanssa, hän tekee niin joko tehdäkseen kysymyksestä pysyvän tai heittääkseen sen pois, hyljätäkseen sen turhana. Filosofoimisen seuraus, muutos ajattelussa, voi olla – ja on erittäin monta kertaa – että tajuaa jonkun ongelman olevan pseudo-ongelma. Tässä jo näemme ja arvaamme, että vaikkei filosofia ole tiede, siinäkin voi olla mukana metodi. Tarvitaan menetelmällisyyttä, jotta onnistuu erottamaan todellisen ongelman ja pseudo-ongelman.

Mutta miksi muuttaa ajatteluaan, miksi pyrkiä ajattelemaan toisin? Yksi aika yksinkertainen syy on se, että kohtaamme tilanteita, jossa vanha ajattelumme ei toimi. Joudumme kyseenalaistamaan, problematisoimaan uudella tavalla, jotta voisimme muuttaa tilannetta, voimasuhteita. Myönnän olevani laiska, mutta jos on pakko, on pakko.

Filosofia motivoi siis halu muutokseen. Siksi hänen tarvitsee tarttua sellaisiin ongelmiin, jotka koskevat häntä ja omaan aikaansa. Hänen täytyy ottaa tehtäväkseen todelliset kahleet, ei vain abstrakteja ongelmia, ei vain akateemisia ongelmia. Filosofi voi olla oppinut ja hän voi tarvita oppineisuutta, mutta hänen kysymyksensä on muutakin. Ollakseen filosofi hän kysyy muutakin kuin mitä Platon todellisuudessa ajatteli.

On monenlaista rationaalisuutta, järjenkäyttöä, ajattelua. Miksi sen pitäisi olla filosofiaa? Eikö taloustiede ole merkityksellisempi? Nimenomaan siksi tarvitsemme filosofiaa, että se on meditatiivista. Se ei pyri muuttamaan tilannetta soveltaen jotain oikeaa tietoa; se muuttaa tilannetta muuttamalla tekijää, osallistujaa. On selvää, että maailmaa muutetaan aktiivisesti, tehokkaasti, käyttäen kemian ja biologian suomaa tietoa. Filosofia vaikuttaa tehottomalta. Mutta sitä ei olla vielä käytetty. Ei olla vielä kokeiltu, mitä se voisi merkitä. Filosofiaa ei olla vielä keksitty.

Vaikka minä en ole keksinyt filosofian merkitystä enkä voi selittää sen olemassaoloa, voin omalta kohdaltani – tunnustuksellisesti, omaelämäkerrallisesti – sanoa jotain sen hyödyllisyydestä. Filosofia on kettu: se liikkuu nopeasti ja kaikkialle. Jos olen jossain tuskallisessa tilanteessa, aika vähän merkitsee mitä tiedän kemiasta tai biologiasta. Mutta jos filosofia on antanut minulle aseen, mahdollisuuden vaikuttaa itseeni, tilanne on toinen. Kun ihminen kuoli käsiini, minulla ei ollut osaamista hänen auttamiseensa, mutta minulla yksi asia, filosofinen asenne, joka auttaa: Älä kysy tyhmiä ”filosofisia” kysymyksiä, älä jossittele. Filosofia voi varustaa, valmentaa, valmistaa meidät johonkin tilanteeseen tai koettelemukseen. Tämäkin esimerkki kertoo, että se varustaa tehden meidät kevyemmiksi; se riisuu jotain turhaa.

Päämäärä on siis, että muuttuisin. En voi ehkä muuttua paremmaksi, mutta mahdollisesti onnellisemmaksi. Tärkeintä on, että muuttuisin muuttuvaksi, tekisin muutoksen mahdolliseksi – palauttaisin itseeni liikkuvuutta. Miksi siis puhua muille, miksi puhua näistä omakohtaisista, itsen kanssa tehdyistä taisteluista? Kuvittelen ja toivon, että siitä olisi hyötyä. Vaikka kukaan ei saa samaa kokemusta, voi joku kuitenkin seurata kokemuksen jättämiä jälkiä, oppia niistä – oppia ehkä kysymään...

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA 4.HUHTIKUUTA. RAVINTOLA KUKKO, SAUNAN TERASSI KLO 13.30. AIHE: ESPANJALAISIA AIHEITA.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Yhteiskuntafilosofiaa: sielun politiikka

Yhteiskunnallisia kysymyksiä pohdiskeleva filosofia – yhteiskuntafilosofia – on usein ollut utopistista , hypoteettista, ei-historiallista ja myös liian teoreettista, abstraktia. Nähdäkseni ei ole kovin mielenkiintoista luoda teoriaa siitä mitä on oikeudenmukaisuus ja kuvitella miten se toteutuisi. On pikemminkin tutkittava todellisia käytäntöjä ja selvitettävä miten ne voitaisiin muuttaa, jos ne tuntuvat meistä sietämättömiltä. Oikeudenmukaisuus – jos sanalla on jotain merkitystä aikanamme – on tekoja, ei teorioita.

Yhteiskuntafilosofian abstraktisuus näkyy esimerkiksi tavanomaisessa asetelmassa, jaottelussa valtio-yksilö (tai yhteiskunta-yksilö). Jaottelu hyväksytään ja sen kautta ajatellaan, tämän jaottelun sisällä ajatellaan kaikki. Vaikka ”ratkaisut” - sanoisin sympatiat - ovat vaihtelevia: toiset korostavat yhteisöllisyyttä, toiset yksilön oikeuksia.

Tarkastellessamme käytäntöjä näemme, että huomion kiinnittäminen ihmisyksilöön ja hänen oikeuksiinsa on yhteiskunnallista; se on vallankäyttöä. Yksilöstä ja hänen sielustaan on tehty huomion kohde, koska hänen sieluunsa halutaan vaikuttaa. Mielikuvat, ajatukset, mielipiteet ovat ihmisiä paikallaan, omassa paikassaan, pitäviä. Ne ovat osa kuria, joskus ne ovat myös ihmisen vankila. Sielu on yhteiskunnan ytimessä. Sielu on poliittinen asia.

Leslie Paul Thiele loi hienon käsitteen teoksessaan Nietzschestä: sielun politiikka. Tässä kirjassa se on positiivinen käsite. Sielu on moninaisuus, jonka hallitsemiseen ja kuvaukseen sopivat parhaiten poliittiset termit: hallitseminen, organisoiminen jne. Käsite on positiivinen, koska Nietzschelle oli kyse itsen hallitsemisesta, ei muiden sielujen ohjaamisesta tai paimentamisesta. Gilles Deleuze toteaa kirjoituksessaan Perikles ja Verdi, että jokainen teko on suhde ja luo suhteen johonkin asiaan tai ihmisten välille ja on siksi aina poliittinen. Ihminen luo myös suhteen itseensä, ja siksi psykologia on politiikkaa. ”Ei ole psykologiaa, vaan minän politiikka”, Deleuze kirjoittaa.

Jos ollaan tehty sellaista politiikkaa, joka on paimentamista, toisenlaisen sielun politiikan kysymys, yhteiskuntafilosofinen ongelma on tämä: Olenko itsenäinen? Siis päätänkö itse mielentilastani, ajatuksistani, toimistani? Sielun politiikan kysymys on kysymys siitä, kuka tai mikä minussa puhuu, tekee, päättää. Kenen riivaama, siis kenen omistama olen?

Toisenlaisen sielun politiikan tekijät eivät ole teoreetikkoja, vaan ihmisiä, jotka kysymystensä, kapinansa ja uudenlaisten suhteiden luomisen kautta tekevät toisin – tekevät eron, eivät enää hyväksy samaa vanhaa kaavaa.

Erilainen sielun politiikka lähtee liikkeelle huomiosta, että kyse on politiikasta, suhteen luomisesta itseen. Itseen voi luoda hermeneuttisen suhteen; ihminen voi ryhtyä itsensä loputtomaan tulkitsemiseen, itsensä ymmärtämiseen ja etsiä ”todellista minäänsä”, syvää totuutta itsestään. Aina ja kaikkialla ihminen ei ole luonut itseensä tällaista suhdetta. Sokrates tai Diogenes pyrkivät pikemminkin ”hallitsemaan itseään”.

Millaisia yhteiskunnallisia seurauksia olisi sillä, että ihmiset alkaisivat luoda erilaista, poliittisempaa, tiedostetusti poliittista suhdetta itseensä?

Sielusta

Psykologiassa psyyke (sielu) on kerroksellinen rakenne. Sitä tulkitaan eri tavoin. Mutta aina sitä tulkitaan; se on jatkuvan hermeneuttisen prosessin kohde. Näin sielu objektivoituu, tulee kohteeksi, tarkkailun ja selittämisen esineeksi. Kerroksellisuuden ja tulkinnan seurauksena sielu on tullut syväksi.

Vaikka Descartes erotti niin selvästi ruumiin ja sielun 1600-luvulla, vasta myöhään 1700-luvulla fysiologit alkoivat hoidossa ja lääkinnässä erottaa ruumiilliset ja henkiset vaivat. Tämä erotus tapahtuu, kun ”potilaisiin” aletaan käyttää ns. moraalista hoitoa. Psykoterapian ensimmäinen nimi oli moraalinen hoito, jonka keskeinen lähtökohta oli moraalinen tuomitseminen. Potilaasta tuli syyllinen tilaansa.

Tällä kerroksellisella ja syyllisellä sielulla on syntymäpaikka: kirkko. Jo varhain kristinuskon alkuvaiheessa sielu alkoi tunnistaa ja tunnustaa syyllisyytensä sekä syntisyytensä. Erityisesti luostareissa alkoi itsetutkistelu merkitä sitä, että ihminen tarkkailee sielussaan tapahtuvia liikkeitä, etsii pienimpiäkin merkkejä salaisesta, mahdollisesti syntisistä, ajatuksista ja kuvitelmista.

Kirkon harjoittama henkinen ohjaus alkoi varsinkin 1500-luvulla ja 1600-luvulla muuttua ”terapiasuhdetta” muistuttavaksi käytännöksi. Paimennettava ihminen oli velvollinen puhumaan ohjaajalleen, paljastamaan kaiken. Vähitelleen tämän käytännön kehittymisen myötä alkoivat tietyt uskonnollisen elämän ilmiöt ja spirituaaliset tapahtumat häiritä kirkkoa. Erityisen kiusallisiksi muodostuivat riivaustilat, joidenkin kurjien sielujen joutuminen demonin valtaan.

Miksi tämä oli häiritsevää? Demonien tunkeutuminen sieluun ja niiden ajaminen ulos – siis eksorkismi (tai eksorsismi) – ovat ilmiöitä ja prosesseja, joissa sielu nähdään ja koetaan eri tavalla kuin henkisessä ohjaamisessa, kirkon omassa käytännössä. Demonin valtaama sielu ei ole syyllinen. Se ei ole syvyys, vaan paikka, johon erilaiset voimat asettuvat.

Henkisessä ohjauksessa ohjaaja kysyy: ”Kuka sinä olet?” Kysymys on tarkoitus sisäistää. Ohjattavan on opittava kysymään itseltään: ”Kuka minä olen?” Manaajan kysymys ei ole osoitettu riivatulle, vaan riivaajalle: ”Kuka sinä olet, demoni?”

Olen aikaisemmin kertonut – tunnustanut – harrastaneeni mm. eurooppalaisen viemäriverkon historian tutkimista. Se oli minun sukellukseni syvyyteen, eri kerroksiin. Viime aikoina harrrastukseni ovat vähemmän skatologisia: tutkin eksorkismia. Se on osa yrityksestä ajatella sielusta toisin, eri tavalla - ei kerroksellisena rakenteena, vaan paikkana. En luo silti mitään uutta sielun metafysiikkaa. Pyrin katsomaan toisesta näkökulmasta ja näkemään, ettei ole välttämätöntä kokea ja käsittää sielua kerrokselliseksi rakenteeksi – ettei sielun metafysiikka ole välttämätöntä.

Sielun ajatteleminen topologisesti ei poista poliittisuutta. Yhä pidän Leslie Paul Thielen käsitteestä ”sielun politiikka”. Siinä ei ole kyse tulkitsemisesta, vaan voimasuhteiden järjestelystä. Kysymys ei ole: ”Kuka sinä olet?” Se on pikemminkin: ”Kenen määräyksiä kuunnellaan ja miksi?” Ihmisten väliset suhteet ovat politiikkaa, ja ihminen luo suhteen myös itseensä. Politiikka on aina topologiaa; ihmisten välisten suhteiden luominen ja järjestäminen sisältää aina myös paikan, tilan, järjestämisen. Kautta aikojen ihmiset ovat luoneet kohtaamispaikkoja ja muureja, avoimia tiloja ja suljettuja tiloja.

Kiinnostukseni sieluun on poliittista ja filosofista. Puhuessani sielusta luon näkökulmaa siihen, mikä on ongelmana edessämme meidän kohtaamissamme tilanteissa. Mitä aiomme hyväksyä? Mitä voisimme muuttaa noissa tilanteissa, mitä muokata itsessämme? On erittäin poliittista kysyä: Onko meille annettu sielun käsite hyväksyttävä ja haluttava? Kuka sitä haluaa? Kuka hallitsee ja miten, kun meillä tämä tai tuo sielun käsite?

Kyynikkofilosofi Diogenes, joka tunsi demonit, oli myös psykologi, mutta hänen psykologiansa oli sielun politiikkaa. Kun Diogenes provosoi ihmisiä, veti heidät kamppailuun kanssaan, hän asetti erilaiset voimat ja vallat vastakkain. Kamppailun tarkoitus ei ollut johtaa äkilliseen valaistumiseen, vaan siihen, että vastapuoli, kuulija, asettuisi uudenlaiseen suhteeseen itsensä kanssa, ryhtyisi kamppailuun omia vikojaan, demonejaan, vastaan – tai kamppailuun niiden kanssa. Näin ovat ainakin jotkut tulkinneet. Hän halusi, että kuulija olisi suhteessa itseensä niin kuin Diogenes oli suhteessa heihin: häpeämätön provosoija, väsymätön kamppailija, kriitikko... siis hyvä ystävä.

Ajatteleminen, tunteminen ja elämäkerta

Ajatukset ja tunteet eivät ole vastakkaisia ja vielä tarkemmin sanottuna ne eivät ole erillisiä; ne eivät synny erillisinä. Ei ole mitään ”järkeä”, joka voisi hallita tunteita tai intohimoja. Tunteet, intohimot, affektit käyttävät järkeä – niillä on joskus oma järki, oma logiikka. Ajatukset syntyvät intohimojen keskinäisestä sodasta. Mutta silti, oireellisesti, ajatus ja tunne erotetaan toisistaan. Ne pidetään erillisinä. On keksitty kaksi sanaa – ajatus ja tunne – vaikka pitäisi puhua ajatustunteesta tai tunneajatuksesta.

Tämä fiktio ja tahto erottaa johtaa siihen, että ihmiset kokevat ne erillisinä, jopa vihollisina. Puhutaan jopa sydämen ja pään ristiriidasta.

Kun ajattelemme teoreettisesti, abstraktisti, se ei todellakaan ole tuntemista. Mutta ajatteleminen voi olla muuta. Joskus ajattelija uskoo siihen mitä sanoo. Silloin ihminen ei vain ajattele ajatuksia, vaan tuntee ne. Ajattelijan sanat eivät ole enää abstraktioita, kylmiä laskelmia. Ajatukset ja elämä palaavat yhteen.

Olen halunnut sanoa kaiken tämän johdattaakseni eräänlaisen metodologiseen huomautukseen. Kun luemme jotain filosofista teosta, kun kuuntelemme jotain ajattelijaa, meidän on syytä kysyä: Kuka sanoo, kuka puhuu, kuka ajattelee? Ymmärtääksemme ajattelijaa pyrimme näkemään tai kuulemaan, mikä on ajattelijan ongelma. Ymmärtämistä ja arvioimista auttaa ei niinkään empatia, vaan yritys nähdä teos elämäkerrallisena, ”sielun elämäkertana” niin kuin sanoo Leslie Paul Thiele.

Otan esimerkin (itselleni läheisen ja tutun). Michel Foucault sanoi, että hänen teoksensa ovat ”fragmentteja hänen elämäkerrastaan”. Väite voi tuntua jopa yllättävältä. Foucault´n teokset ovat historian kirjoja: niissä puhutaan vankilan historiasta, psykiatrian syntymisestä, ihmistieteiden kehittymisestä ja muusta vastaavasta, ei tekijän elämästä tai edes hänen oman aikansa kokemuksista. Silti ne ovat syntyneet tekijän omista kokemuksista, siitä mitä hän on nähnyt ja se on tarkoitettu puhumaan omalle ajallensa, olemaan ajankohtaisia.

Esimerkiksi Hulluuden historian taustalla on se, että Foucault oli koulutukseltaan paitsi filosofi myös psykologi ja hän työskenteli mielisairaalassa liikkuen potilaiden ja henkilökunnan kanssa ilman täsmällistä roolia. Hän alkoi esittämään outoja kysymyksiä hulluuden ja järjen välisistä suhteista. Voidaan ajatella, että tähän vaikutti myös Foucault´n oma ”hulluus”; hän oli tunnetusti kärsinyt mielenterveydellisistä ongelmista opiskeluaikoina, tehnyt myös pari itsemurhayritystä. –70-luvulla Foucault perusti ryhmän, jonka tarkoitus oli informoida vankilassa olevien tilanteesta ja heidän kokemuksistaan, asettaa kysymyksiä vankilasta. Nämä kokemukset johtivat hänet tutkimaan vankilalaitosta, sen tapaa järjestää tilaa sellaiseksi, että ihmistä on helppo valvoa ja kontrolloida. Näin syntyi Tarkailla ja rangaista.

Näiden kirjojen tarkoitus ei ollut olla pelkästään oppineita esityksiä, akateemisia historiallisia tulkintoja; ne tahtoivat mahdollistaa kokemuksen, jonka jälkeen emme osaa enää ajatella samalla tavalla. Foucault ei halunnut vaikuttaa mielipiteisiin, synnyttää mielipidevaikutuksia, vaan tietovaikutuksia, mutta näihin tietovaikutuksiin sisältyy voimakkaita tunteita.

Idea on tämä: Kun joku sanoo jotain, ilmaisee ajatuksensa, voimme lukea sitä merkkinä tai oireena hänen intohimojensa järjestyksestä, hänessä vaikuttavista voimista ja niiden järjestyksestä. Mikä tahansa ilmaus tai ajatus ilmaisee ihmisen ”olemisen tavan” (hänen ”moduksen” tai hänen ”ethoksen”). Oletetaan, että joku sanoo: ”Se on sinun syytäsi, että...” Nietzsche tekisi tästä heti diagnoosin, että sanoja on kaunainen, siis kielteinen, elämään vihamielisesti suhtautuva. Jotkut ilmaisut ja ajatukset ovat mahdollisia vain ja ainoastaan kaunaisille. Tätä diagnoosia voi soveltaa myös filosofeihin. Mitä voimme sanoa sellaisesta ajattelijasta, joka sanoo: ”Meillä ei ole enää jäljellä mitään aloittamisen mahdollisuutta.” (George Steiner)

Jos ajatus ja tunne muodostavat yhteisen komposition, yhdistelmän, yhden kimpun, joudumme muuttamaan ”taktiikkaa”. Jos ja kun haluamme ajatella uudestaan, toisin, toisella tavalla, meidän täytyy oppia myös tuntemaan toisella tavalla...

En halua sanoa enempää, arvioida tämän jo aikaisemmin tehdyn (muiden tekemän) huomion latautuneisuutta, sen koko painoarvoa, sen kaikkia seurauksia. Varsinkin koska en halua hämmentää kenenkään mieliä, vaan keskustella. Mitä merkitsee tunteminen, mitä ajatteleminen? Miten tässä esitetyt huomiot auttaisivat tekemään arvioita maailmasta, ajattelijoista, asioiden sanojista? Miten voisimme oppia tuntemaan toisin? Millä tavalla toisin meidän pitäisi oppia tuntemaan?