Ilman filosofiaa, kysymyksen perässä

 

Montaigne

Filosofiakahvila 22.4./23.4./FUENGIROLASSA EI ENÄÄ TÄNÄ KEVÄÄNÄ

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Ilman filosofiaa

Olen joskus sanonut, että filosofoin, jotta minulla ei olisi filosofiaa. Jos tätä maistelee, tajuaa varmaan, että filosofoinnin tarkoitus on minulle pitää ajatukset liikkeessä. Tarkoitus ei ole päästä systeemiin eikä lopulliseen vastaukseen. Joku voisi nähdä sanan filosofia käytössä tiettyä pahapäisyyttä. Se on ikään kuin synonyymi liian fiksoituneille ideoille ja elämää raskauttavalle metafysiikalle. En kiellä tällaista pahapäisyyttä, mutta kieltämättä olisi epäreilua samastaa filosofia tällaisiin kantamuksiin.

Liian fiksoituneet ideat pilaavat ihmisen suhteen itseensä ja myös toiseen. Esimerkiksi idea ihmisestä muodostuu käsitykseksi ihmisen essentiasta, olemuksesta. Tästä seuraa jo eräänlainen ohjelma. Minun pitää sovittaa itseni tähän olemukseen ja kärsin sopimattomuudestani. Minun pitää toteuttaa tuo olemus; muuten olen vieraantunut. Samalla rajoitan mahdollisuuksiani.

Myöskään toista ihmistä en katso yksilönä, vaan tämän idean läpi. Hän on  aina vähän vajaa. Hyvässä tapauksessa ojennan häntä lempeästi, en ruoski. Mutta kuvittelen jo, että minun pitää kontrolloida häntä ellei peräti tehdä hänestä omaisuuttani...

Kysymyksen perässä

Vaikken tahdo päätyä filosofiaan, mihinkään oppiin tai järjestelmään, kysyn silti: ”Miten elää?” Kävelen kysymyksen perässä. En välttämättä vastaa kysymykseen, mutta katson mihin kysymys vie. Tutkin kysymystä. Tiedän jo, että se pitää sisällään oletuksia. Yksi oletus on, että yksi ja toinen tapaa elää poikkeavat toistaan. Toinen saattaa olla toista parempi, ainakin jostain näkökulmasta katsottuna.

Monesti kysymys on ymmärretty eettisenä. Silloin kysymys merkitsee, millaisia moraalisia sääntöjä minun tulee noudattaa tai millaisia hyveitä harjoittaa. Monesti etsitään vastausta etsien tarkoitusta. Jos kysymys tulkitaan äärimmäisen uskonnollisesti ja elämän tarkoitukseksi tulkitaan toinen, tuonpuoleinen elämä, moraalinen kysymys katoaa, koska kaikkiin kysymyksiin on vastattu jossain isossa kirjassa.

Voin myös kiinnittää huomiota sanaan ”elää”. En ehkä rakenna mitään kuvaa elämästä, en ehkä kuvittele mitään haluttavaa elämäkertaa, vaan ajattelen elämää keskeneräsisyytenä, prosessina. Ymmärrän ehkä kysymyksen niin, että se kysyy: ”Oletko läsnä elämässäsi vai oletko lykännyt sen tulevaisuuteen?”

Michel de Montaigne kirjoitti esseessään Kokemuksesta: “Notre grand et glorieux chef-d’œuvre c’est de vivre à propos.” (Meidän suuri ja loistokas mestariteoksemme on elää tarkoituksellisesti.) Tässä ei haiskahda moralismi eivätkä papilliset suitsukkeet. Eläminen on elämän tarkoitus. Vaikka ajattelisimme näin (moraalittomasti ja ateistisesti), kysymys on yhä edessämme, vaikka muuttuneena.

à propos

Montaignen lauseessa on à propos, jonka käännän sanalla “tarkoituksellisesti”. Alkuperä on latinan sana propositum. Etuliite pro merkitsee eteen, eteenpäin, etukäteen. Positum tulee verbistä ponere, laittaa, asettaa. Sana viittaa siis tulevaisuuteen. Se merkitsee, että joku asettaa itselleen maalin, tavoitteen, johon hän tähtää tästä hetkestä lähtien.

Vaikka ajattelisin niin kuin George Bataille, että projektit lykkäävät olemassaoloa, aie – varsinkin jos se on aikomus elää – ei ehkä tyhjennä nykyhetkeä. Kirjoitin vuonna 2022: ”Ihmiset jotka taistelevat pienten tai suurten asioiden puolesta ja ihmiset jotka vielä innostuvat, ovat kauniita, ehkä todellakin onnellisempia. Ehkä se ei ole vastakohta sille, että elää nykyhetkessä. Nykyhetkestä tulee täysi, se jännittyy niin kuin jousi.”

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

 

Etäisyyden ottaminen

 

Parmedines

Filosofiakahvila 1.10./2.10./3.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Mitä on ajatteleminen? Parmenides (s. n. 510 eaa) sanoi: “Ajatteleminen on etäisyyden ottamista.” F. Jullien kommentoi huomiota todeten, että tämä merkitsee, että ihminen astuu mielipiteiden totulta polulta, ottaa etäisyyttä hyväksyttyyn ja ottaa käyttöön uusia näkökulmia.

Jos hyväksymme tämän, ajattelemattomuus merkitsisi sitä, että pysyttelemme liian lähellä, pysymme tutulla polulla emmekä katso asioita toisesta näkökulmasta. Ihminen voi helpoissa olosuhteissa olla ajattelematta eikä hänelle käy kovin huonosti ennen kuin sitten sattuu. Ajatteleminen ei ole velvollisuus. Se voisi olla kansalaisvelvollisuus, jos se ei olisi liikaa vaadittu.

Ironia ei hyödytä. Se ei tee ajattelemisesta yleisempää; se vain lisää itsetyyväisyyttämme. Olisi syytä perustella tosissaan, miksi ajatteleminen kannattaa. Jullienia seuraten voisimme perustella väitettä, että on hyvä ajatella.

1.Ihminen astuu mielipiteiden totutulta polulta. Tässä on ainakin kaksi tärkeää asiaa. Ensinnäkin se, että mielipiteet ovat jotain, josta irtaannutaan, kun ajatellaan. Myöhemmin kuin Parmenides Platon ja kumppanit tekivät erottelun tiedon ja mielipiteen välille. Jullienin muotoilussa mielenkiintoista on myös ajatus siitä, että mielipiteet pitävät meidät totutulla polulla. Ajattelu vie meidät muualle. Jos haluamme jotain oppia, kokea jotain uutta, löytää jotain erilaista, muuttaa jotain, meidän täytyy ajatella.

2.Ottaa etäisyyttä hyväksyttyyn.Kulttuuri, tavat ja käytännöt, jotka meitä ympäröivät ja jotka lävistävät meidät, ovat usein näkymättömiä, koska me emme onnistu ottamaan riittävää etäisyyttä niihin nähdäksemme ne. Kun onnistumme ne näkemään, ne eivät ole enää niin itsestään selviä.

3. Ottaa käyttöön uusia näkökulmia. Olen toistuvasti väittänyt, että näkökulmien luominen tai mahdollistaminen on filosofiakahvilan (ehkä filosofian) tehtävä. Uuden näkökulman myötä saatamme toisinaan löytää mielenrauhan, joskus se avaa eteen uusia mahdollisuuksia eli se auttaa keksimään vapauden.

Mielenkiintoista tässä määritelmässä (ajatteleminen on etäisyyden ottamista) ei ole vain mahdollisuus puolustaa ajattelemista. Yhtä tärkeää on vaikeus ja kysymys, jonka äärelle se meidät vetää. Miten ottaa etäisyyttä? Eikö se ole vaikeaa, liian vaikeaa?

Toistaiseksi olen keksinyt vain yhden keinon: matkustamisen. Sillä tavalla pääsee omasta keskuksestaan, itsensä viereen. Myös menneisyyteen meneminen on matkustamista.

Filosofian tehtävä on muistuttaa ajattelun voimasta, sanoi G.Canguilhem. Filosofiakahvilan tehtävästä en tiedä…

Siteeraten miestä, joka halusi, että hänen nimensä unohdetaan:

“Mitä on olemassaolo ilman filosofiaa? Onko elämä elämä elämisen arvoista, kun elää muserrettuna valheen ja tyhmyyden ikeessä?”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Toisella tavalla

 

Foucault

Filosofiakahvila 31.1./1.2./2.2.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Michel Foucault kirjoittaa Seksuaalisuuden historian toisen osan (L'Usage des plaisirs, 1984) johdannossa, että joskus elämässä on tärkeää kysyä, voiko ajatella toisin, nähdä toisin. Intohimoa tietoon motivoi uteliaisuus, mahdollisuus irtaantua itsestä tai ainakin ottaa etäisyyttä omaan itseen. Tämä toisinajatteleminen (penseer autrement) on ollut lukemattomien kommentaarien aiheena. Kunnioituksesta kuollutta ranskalaista filosofia kohtaan en tee kommentaaria, vaan otan tämän lähtökohdaksi, jopa tehtäväksi. Tavoite on melkein mahdoton, vaikka siihen on uskottava: tahdomme ajatella toisin. Jos ajattelemme toisin, myös tunnemme toisella tavalla. Ne eivät ole välttämättä eri tunteita, mutta ne eletään eri tavalla.

Olen oppinut ajattelemaan toisin omasta itsestä. Se nähdään yleensä jonain, jota tulkitaan ja ymmärretään. Oma itse löydetään tai se toteutetaan. Ajattelen toisin: sitä ei ole annettuna, se rakennetaan, luodaan, sitä muokataan. Kun ajattelee toisin, tuntee toisin. Tunne voi olla sama, mutta sen tuntee eri tavalla, koska ei etsi syytä eikä syyllistä.

Viime vuosina – osittain varmaan filosofiakahvilan ja siihen liittyvän treenaamisen ansiosta – näen, että vaikka ei uskoisi tarkoitukseen ja lopullisiin päämääriin, on hyvä ottaa itselleen jokin päämäärä tai maali, tähdätä siihen. Jos jo aikaisemminkin ajattelin, että filosofia voi olla valmistautumista tapahtumiin, olen oppinut näkemään, että harjoitus merkitsee sitä, että tapahtumasta voi tehdä itselleen jotain, esimerkiksi testin, kokeen. Filosofin päämäärä voi olla – tai se saattoi olla menneisyydessä – mielenrauha. Tapahtuma on silloin koe, joka mittaa, missä määrin hän on edennyt kohti tavoitettaan.

Mutta miksi ajatella toisin tai edes tuntea toisin tai tehdä toisella tavalla? Tekee mieli vastata brutaalisti: Jotta voisimme ottaa enemmän irti jäljellä olevasta ajasta emmekä olisi muumioita.  Brutaali muotoilu vaatii kehittelyä, jos ei filosofista muotoilua.

Jos yhteiskunnassa tai itsessä valmisteltu muutos on vain retoriikan, sanaston, muutosta, ei muutosta ajattelussa, meidän tuleva toiminta ja tulevat käytännöt tulevat synnyttämään samanlaisia vaikutuksia. Nykyisin rasistit eivät ole rasisteja. He eivät aina esitä rotuopillisia teorioita, vaan puhuvat kulttuurista, etnisestä nationalismista tms. Politiikka voi olla täysin samanlaista kuin puhtaasti rotuopillisessa politiikassa. Ajattelun muutos olisi irtaantumista essentialismista.

Vaikka ajattelu olisi muuttunut joiltakin osin, mutta instituutio tai käytäntö, jonka kautta vaikuttaa asioihin, on sama tai samantapainen, olemme kiinni entisessä tai saamme aikaan samanlaisia vaikutuksia. Kun rippi-isä pisti syntisen tunnustamaan, hän ei kaivanut esiin vain totuutta ihmisen synneistä. Hän teki riippuvaiseksi itsestään, omista tulkinnoistaan ja resepteistään. Vaikka tunnustan nyt lääkärille tai psykoterapeutille eikä esiin kaivettu totuus koske syntejä, minua sidotaan auktoriteettiin, mestaritulkitsijaan ja omaan identiteettiini.

Jos ajattelen, että tämä tai tuo käytäntö on välttämätön, en koe omaa vapauttani, jatkan sokeasti…  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kyseenalaistaminen

 

Roland Barthes

Filosofiakahvila 11.10./12.10./13.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Roland Barthes (1915-1980) julkaisi vuonna 1957 tunnetun kirjan Mytologioita. Se on julkaistu myös Suomessa (vuonna 1994). Kirjan ansio on siinä, että tekijä näkee myyttejä muuallakin kuin vanhoissa teksteissä ja maalauksissa. Oikeastaan vielä merkityksellisempi on Barthesin tapa käsittää myytti.

Luonnollistamisen strategia on Barthesin mukaan myyttien tunnuspiirre. Muuttuva esitetään muuttumattomana ja ikuisena. Järjestystä ei esitetä vain muuttumattomana, vaan se arvotetaan oikeaksi ja parhaaksi mahdolliseksi, luonnonmukaiseksi järjestykseksi.

Ajatus tuo mieleen toisen ranskalaisen, jota Barthes niin kuin kaikki hänen sukupolvensa intellektuellit lukivat. George Bataille (1897-1962) puhui vuonna 1948 kirjoittamassaan ja postuumisti julkaistussa teoksessaan Théorie de la religion kyseenalaistamisen merkityksestä. Bataille sanoo, että ihmisen autonomisuus on sidoksissa luonnon jatkuvaan kyseenalaistamiseen. Luontoa ei ole tässä luonnontieteilijöiden, esimerkiksi fyysikkojen, luonto; se voi olla järki tai historia, mikä tahansa vastaus, joka tulee annetuksi, “uudeksi luonnoksi”. Bataille päättelee, että “vastaukset” alistavat ihmisen olemassaolon.

Ei ole välttämättä selvää, miksi “vastaukset” alistavat ihmisen olemassaolon ja sen takia ei ole selvää, miksi tarvitsemme kyseenalaistamista saavuttaaksemme autonomian (vaikka kuinka suhteellisen). Vastaus ei ole välttämättä erehdys tai väärä tietoisuus niin kuin jotkut filosofit ovat pelänneet. Ongelma ei ole vastauksen sisällössä, vaan vastauksen luonteessa – siinä miksi se muuttuu. Barthes sanoisi, että se muuttuu luonnoksi, toisin sanoen annetuksi.

Annetut vastaukset, itsestään selvyydet, myytit, ovat kanava, joiden kautta muiden laki tulee meihin ja kaivertuu meihin. Johtajat, ohjaajat, pastorit ja ministerit ovat aina käyttäneet vastauksia ja myyttejä ohjatakseen meitä. Autonomisuuden ehto on tästäkin syystä kyseenalaistaminen.

Tämä kaikki on merkityksellistä, koska voisimme sanoa, että filosofian tehtävä on kyseenalaistaa kaikki, joka esitetään luonnonmukaisena. Jos hyväksymme, että tämä ilmaisee ainakin osittain filosofian tehtävän, näemme sen olevan merkityksellinen osa elämäämme.

Voi tulla päivä, jolloin kaikki vastaukset on annettu tai voi tulla maailma, jossa kyseenalaistaminen on mahdotonta tai turhaa. Sitä ennen se on osa olemassaoloamme ja jopa sen merkityksellisyyttä. Ehkä elämä on elämisen arvoista, koska mitään ei ole saatettu loppuun. Mitään ei ole saatettu loppuun, koska kyseenalaiastamisen avulla voimme aloittaa alusta tai aloittaa jotain uutta, yllättää jopa itsemme. Ehkä elämä on  arvokasta, koska meissä on yhä jotain määrittelemätöntä ja elämässä jotain, jota voi muokata, koska mikään kyseenalaistamaton tabu ei tee siitä koskematonta.

Kyseenalaistaminen ei ole siis vain ajattelun tai filosofian tehtävä. Se on meidän tehtävä elämässä, jotta elämä ei jähmettyisi ja kivettyisi. Se ei ole tehtävä, joka on meille langetettu niin kuin pakkotyö. Se on ilomme, vapautemme lähde.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mies joka ei ajatellut

 Eichmann

(Tavallaan jatkoa edelliseen muistiinpanoon.)

Puolustan ajattelua, mutta välillä olen voimaton, sillä maailmassa on yllättävän paljon ajattelun vastaisuutta. Joskus yritän kuvitella, mitä merkitsi, jos ihminen ei ajattelisi. Joskus muistan Hannah Arendtin, joka aiheutti skandaalin, koska ei kuvannut Otto Adolf Eichmannia hirviönä, vaan byrokraattina. Arendtin mukaan Eichmann ei ajatellut eikä kyennyt ajattelemaan.

Arendt

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä on ajatteleminen?

 

René Char ja Martin Heidegger

Aloitin filosofiakahvilan pitämisen viisitoista vuotta sitten. Siitä lähtien vierelläni on kulkenut haamu, kysymys: Mitä on ajatteleminen? Heideggerilainen kysymys, jota lähestyn varmasti eri tavalla kuin Heidegger. Olen enemmän empiristi kuin fenomenologi. Katson ja kuuntelen, mitä ihmiset puhuvat, eristän siitä ajatuksen tai ajatuksia, yritän nähdä, mitä ajattelu tekee. Todellisuudessa tämän kysymyksen kummittelun myötä tajusin, että olen pohtinut tätä jo opiskeluvuosista lähtien.

Historiallinen ja melkein empiristinen lähestymistapa ei merkitse, etten yrittäisi myös käsitteellisesti hahmottaa, mitä ajatteleminen on – varsinkin kun puolustan ajattelua filosofiakahvilassa. Kysyn esimerkiksi, miten ajatteleminen ja kokemus suhtautuvat toisiinsa.

Myöskään kokemus ei ole minulle fenomenologinen käsite. Kokemuksen luonteenomainen piirre on sen muutosvoimassa. Kokemuksen kautta luomme itsemme, annamme itsellemme muodon. Kokemus on siis pikemminkin poliittinen ja esteettinen käsite. Kokemus on jotain muuta kuin mitä meille sattuu. Jos potkaisen varpaani kiveen, kipu on epäilemättä kokemus fenomenologisessa mielessä. Jos ajattelen kiveä kompastuskivenä, esitän kysymyksiä siitä, miksi se oli tielläni, kokemus on jotain muuta. Jos ajattelen henkiolennon lähettäneen kiven tielleni, kokemus on uskonnollinen. Tietyssä mielessä ja luonnosmaisesti voisi sanoa, että ajatteleminen tekee kokemuksen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuka suostuu ajattelemaan?

(Johannes Moreelse: Demokritos)

On aina sellaisia saarnaajia, jotka moittivat ihmisiä – jos eivät tuhmuudesta, niin sitten siitä, etteivät ihmiset ajattele. Heidän ei tarvitse olla edes saarnaajia. Ihminen on nykyään paossa ajattelua, väitti Heidegger. Ihmiset ajattelevat paljon enemmän kuin saarnaajat aavistavatkaan. Myös hiljaisuudessa ajatellaan, myös hiljaisuudessa on ajatusta. Ihmiset ajattelevat enemmän kuin filosofit uskovat, enemmän kuin hallitsijat uskaltavat myöntää. Silti on tilanteita, joissa joutuu toteamaan, etteivät ihmiset ajattele.

Se ei merkitse, ettei heillä olisi ajatusta toiminnassaan; se on valmiina, se vedetään heti hihasta ja mukana on koko joukko auktoriteetteja, joihin vedotaan. Se että on ajatusta, ei ole sama asia kuin ajatteleminen, suostuminen ajattelemaan. Minun kysymykseni on: Kuka suostuu ajattelemaan?

Mitä merkitsee se, että suostuu ajattelemaan? Uskoisin sanovani Gilles Deleuze´n hengessä: Suostuessaan ajattelemaan antaa ajatuksen tehdä työtään. Ajatus nimittäin tekee työtä meissä, toimii kuin meihin tunkeutunut bakteeri – joka voi olla edullinen tai vahingollinen.

Kuka siis suostuu ajattelemaan? Joku joka antautuu muutokselle, hyväksyy ajatuksen tekevän muutoksia hänessä. Meillä ei ehkä edes ole tarvetta ajattelemiseen. Asiat tuntuvat olevan niin kuin pitäisikin, voimme olla rauhassa. Mutta tapahtuu jotain, aina tapahtuu jotain ja meidät heilautetaan paikaltamme tai pohja vetäytyy jonnekin. Silloin voimme huomata, että olisi silti ollut tarpeellista ajatella, sillä ajatteleminen on – se voi olla - valmistautumista kohtamaan tapahtuman.

Me valmistaudumme kohtaamaan tapahtuman. Valmistautuminen tapahtuu ajatuksissa ja kohtaaminen tapahtuu ajatuksissa. Kohtaaminen ajatuksissa on etäisyyden synnyttämistä; ihminen ei toimi tai reagoi välittömästi tai vaikka toimisikin, hän on samalla hiukan itsensä vierellä. Suostuminen ajattelemaan on sitä, ettei vain reagoi, vain toimi. Filosofiseksi tällaisen ajatuksellisuuden ja tapahtuman kohtaamisen päässään tekee ajatuksen vaikutuksellisuus myös ajattelijaan, ei vain tilanteeseen.

Puolustamalla ajattelemisen tarpeellisuutta emme silti voi tehdä vielä erottelua, emme tiedä kuka suostuu ajattelemaan. Tiedämme, että ajatteleminen vaatii rohkeutta, mutta emme osaa sanoa, ajatteleeko rohkea palomies. Mikä valo ajattelijasta loistaa? Mistä tunnistamme hänet?

Kreikkalaisilla oli mielenkiintoinen sana: gnome. Sanalla viitattiin viisaiden sanoihin ja todellakin on samanniminen kirjallisuudenlaji. Lajin sisälle sisällytettiin lyhyitä viisauksia, sananlaskuja, maksiimeja, aforismeja. Sana merkitsee ilmeisesti monia asioita: tietämisen keinoa, ymmärryskykyä, älyä ja myös  tiedon vastaanottamisen tulosta, joka on tietynlainen halu, tahto, taipumus. Gnome merkitsee siis tiedon ja tahdon yhteenkietoutumista. Ehkä se, joka suostuu ajattelemaan, on ”gnominen”. Hänelle tieto tai totuus on voima, magneetti, jotakin joka on yhtä hänen tahtonsa kanssa. Silloin tunnistaisimme ajattelijan siitä, että hänen ajatuksensa vaikutus tekee vaikutuksen hänen tahtoonsa ja sitä kautta hänen toimintaansa.

Tämä on vain ehdotus, enintään hypoteesi. Tarkoitukseni on kysyä vain, kuka suostuu ajattelemaan. Kysyn, mistä tunnistamme ajattelijan. Vaarallisin, vaikein asia on tietenkin pistää itsensä selkä seinää vasten, kasvokkain näiden sanojen kanssa: ”Olenko joskus suostunut ajattelemaan?”   

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Syksyn aiheista ja vähän muustakin

Motto:

Älkää kysykö kuka olen älkääkä pyytäkö minua pysymään samana – Michel Foucault

Filosofiakahvila alkaa lokakuun toisella viikolla 8.10. Torre del Marin ensimmäinen tapaaminen on 9.10 ja Fuengirolan toinen tapaaminen 10.10.

Lyhyiden alustusteni tarkoitus on ennen kaikkea käynnistää keskustelu, ei muodostua monologiksi tai kattavaksi esitykseksi valitusta aiheesta. Uskon – tai toivon – että alustuksilla on myös eräänlainen ”yleissivistävä” vaikutus. En silti halua lisätä tietämystä tiedon itsensä vuoksi; haluan myös tiedon stimuloivan ajatusta. Tarkoitus ryhtyä omituiseen ja harvinaiseen työhön: ajattelemiseen. 

Syksyn aiheet ovat:

1.Aloittaminen

Aloittamisen merkityksestä, vapaudesta ja päätöksistä

2.Idolit

Idoleista, huonoista ajatustottumuksista. Millaisia ovat idolimme?

3.Nauraminen on ajattelua

Naurun ja ajattelun suhde, filosofian nauravaisuus

4.Oma itse: prosessi

Mikä on oma itse? Miten voi tulla omaksi itseksi?

5.Käänteinen ekonomia ja kokemus

Meitä muuttavista kokemuksista ja työstä, joka muuttaa tekijäänsä

6.Läsnäolon ongelma

Miten voisi olla läsnä sanoissaan?

7.Herkkyyden kehittäminen

Mitä meidän pitäisi kehittää itsessämme? Millaista herkkyyttä tarvitsemme?

8.Etiikka ja estetiikka

Etiikan ja estetiikan ongelmasta, arvoista ja elämästä

9.Miehen kuvia

Maskuliinisuuden instituutiosta ja identiteeteistä

10.Ajallisuus

Ihmisen suhteesta aikaan, kairoksen käsitteestä

Käveleminen

(Caspar David Friedrich: Kävelijä pilvimeren yllä 1818)

Vaikuttaa siltä, että vain kävellen voi ajatella. Silti myös kävelemistä voi epäillä. Historioitsijat ja kulttuurintutkijat voisivat helposti osoittaa, etteivät kävelemisen vaikutukset, hedelmät, ole aina olleet samanlaisia; myös käveleminen ajattelemisena, luovana työnä, on kulttuurin tuote. Me emme voi sanoa, mikä sen virkistävästä, herättävästä ja nostattavasta vaikutuksesta on kävelemisen tuottamaa ja mikä omaa uskoamme sen positiivisuuteen.

Kreikkalaiset eivät kävelleet nummilla tai puistoissa, vaan pylväiden väleissä, aukioilla. He kävelivät edestakaisin ja kiertäen kehää. Voi olla, että jotkut kehäpäätelmät johtuivat tästä. Monta kertaa ajatteleminen oli heille sellainen ponnistus, joka vaati pysähtymistä paikalleen. Ainakin Sokrateelle. Kävelevän ajattelemisen ja kävelemisen ylistys keksittiin vasta kun porvaristo oli tehnyt hevoskärryillä ajelemisesta yleistä.

Mikä minua kiinnostaa kävelevässä ajattelemisessa, kävellen haetuissa ajatuksissa, on se, ettei kyse ole vain näkökulman jatkuvasta vaihtamisesta tai sen muuttumisesta. Kävellessä olemme aina uudessa pisteessä ja näemme eri kulmasta, mutta mielenkiintoista on pysähtymättömyys, liike. Se ei ole vain silmien aseman muuttumista, vaan liikettä koko kehossa. Käveleminen ei ole vain siirtymistä paikasta toiseen, vaan itseensä vaikuttamista – se on siis meditatiivista.

Näin ajattelemisen tulos, sen tuotos, ei ole yksittäinen ajatus tai oivallus, vaan irtaantuminen pysyvistä näkökulmista; tulos on liike. Kävellen haemme itsellemme kaikelle kuuluvan oikeuden: oikeuden olla liikkuva. Ihmisten käyttämät kielikuvat ovat toiveikkaita: puhutaan lentoon lähteneistä ajatuksista. Ehkä siinä ei ole mitään pahaa, ajatusten lennossa. Mutta sitä ennen on käveltävä; niille pitää antaa vauhtia. Kun  ajatukset lentävät, ne lentävät pois, pois tästä ja pois meiltä eivätkä ne enää kuulu meille.

Olen aina sanonut – Edmond Jabèsia lainaten – että ajatteleminen on kävelemistä kysymyksen perässä. Kysymys ei vaadi vastausta, vaan liikettä. Me kuljemme sen mukana ja pääsemme uusiin paikkoihin, tuntemattomaan. Yritys ratkaista meille asetettu, valmis pulma tai reagoiminen johonkin tilanteeseen ei ole ajattelemista. Kyse ei ole valmiiden vastausten löytämistä piilostaan tai perittyjen mallien mukaan toimimista. Kysymyksen perässä kävelevä ei tiedä minne joutuu ja tämä on hänen totuutensa: vain näin elämä on elämisen arvoista.

Onko ajatteleminen siis päätön seikkailu? Ei, mutta siinä on myös jalat mukana. Käveleminen vaatii valppautta. On katsottava mihin astuu. Siksi se on niin hyvä harjoitus ajattelijalle. Ei ole väliä, onko eksyksissä. On vain vältettävä pahat kaatumiset. Jotkut kaatumiset kuuluvat asiaan. On myös opittava kaatumaan.

Kaatuneena – jos vielä pystyy ja haluaa jatkaa – voi keksiä pahanilkisimmät ja mehukkaimmat ajatuksensa tai kepposensa. Näiden ajatuskepposten oikea, alkuperäinen nimi on skandalon. Sana skandaali tulee tästä sanasta skandalon, kompastuskivi. Näitä kiviä ajattelija heittelee muiden kävelijöiden eteen. Näin hän koettelee tovereitaan, pitää heidät hereillä ja valppaina, panee heidät kysymään.

Tie ulos

Nykyisyydessä, keskellä sen kehää, on jokin aina epätodennäköistä – jokin olemassaolon tapa, näkemisen tapa, suhde ihmisten välillä. On keksittävä tuo epätodennäköinen, kuviteltava se ja etsittävä tietä ulos kehästä.

Kieltämättä olen välillä eloton ja sanaton. Pakenen vuorille tutkimaan, ajattelemaan, kirjoittamaan ja sitten lamaannun. Nämä kuolleet viikot ovat silti edellytys uudelle täyteyden tunteelle, uudelleensyntymiselle. Monen kuolleen viikon jälkeen - epätodennäköisten kohtaamisten seurauksena - heräsin ja kirjoitin nämä sanat, jotka ovat jälki, jota tahdon seurata:

Ajatteleminen on irtaantumista meihin kiinnittyneistä ajatuksista.

Irti

Oppiminen, uudistuminen ja ajatteleminen ovat samaa. Ne merkitsevät melkein aina pääsemistä jostain jaottelusta.

Haluan olla salakuljettaja

Ehkä ajatteleminen on mahdollista enää rajalla, kohdassa, jossa maailmat kohtaavat.

Todellinen taito olisi osata kanavoida, kuljettaa rajan molemmille puolille.

En halua olla saarnaaja tai profeetta tai tuomari. Haluan olla salakuljettaja.

Vain myrskyn läpi

Kaikkein tärkeintä: ylittää sinusta tehty määritelmä, toimia odottamattomasti. Elät vain siinä määrin kun et ole mitä sinun sanotaan olevan, kun et ole mikä voidaan määritellä.

Vain myrskyn läpi pääsee mittaamattomaan paikkaan. Ajatteleminen on tuo myrsky, vapaus. Ilman sitä emme etsi, tyydymme tietämään.