Kysymyksiä ja vastauksia

Bataille

George Bataille sanoo eräässä postuumissa ja keskeneräisessä tekstissä: "Kysymys ilman vastausta. Ehkä. Mutta ilman vastausta kysymys katoaa." Tämä yhteydestään irrotettu tekstikatkelma pysähdyttää minut miettimään kysymyksiä ja vastauksia, niiden vaihtelevia suhteita.

Monta kertaa kysymys vaatii vastausta. Yhtä monta kertaa tiedämme jo etukäteen, ettei kysymykseen saada vastausta, ainakaan lopullista.

Joskus olen yrittänyt selventää tieteiden ja filosofian samankaltaisuutta ja eroamista kysymysten ja vastausten luonteen kautta. Keskimäärin tieteessä esitetty kysymys (jos se on mielekäs) vaatii vastausta. Sen saamiseen ei välttämättä (vielä) ole metodia. Tiedemies voisi kuitenkin sanoa, että kysymys, johon ei voi olla vastausta (tulevaisuudessakaan, kun laitteemme ja menetelmämme ovat kehittyneet) ei ole hyvä kysymys. Filosofiassa tilanne ei ole ihan näin yksinkertainen. Tai se on paljon yksinkertaisempi. Filosofiassa annetaan tietynlaisiin kysymyksiin vastauksia niin kuin tieteessä, mutta samalla se kysyy jotain erilaista kuin tieteessä.

Olen käyttänyt runoilija Edmond Jabèsin määritelmää ajattelusta: "Ajatteleminen on kävelemistä kysymyksen perässä." Niin tiedemies kuin filosofikin tekee näin: katsoo, mihin kysymys vie, antaa sen viedä. Tiedemies voi ainakin kuvitella pääsevänsä maaliin. Filosofi joutuu aloittamaan aina uudestaan.

Olen käyttänyt tällaista esimerkkiä filosofisesta kysymyksestä: "Miten minun pitäisi elää?" Vastaukset tähän kysymykseen eivät ole tieteellisen metodin saavutettavissa. Jos vastaamme kysymykseen esimerkiksi lääketieteellisestä näkökulmasta, kadotamme jotain kysymyksen luonteesta, esim. sen eettisen aspektin. Huomamme myös, että potentiaaliset vastaukset tähän kymykseen ovat eriluontoisia kuin tieteessä annetut vastaukset. Missään nimessä vastaus ei voi kaikkialla ja aina olla sama.

Bataillen tekstikatkelmassa annetaan yksi mielenkiintoinen tapaus, joka (tämä on hypoteesini) toistuu usein filosofian historiassa. Kysymys jää ilman vastausta ja siksi kysymys katoaa. Olisi mielenkiintoista kirjoittaa edes yksi filosofian historian luku tästä näkökulmasta, katsoa sitä kysymysten ja vastausten muuttuvien suhteiden, kysymysten ja vastausten syntymisen ja kuolemisen näkökulmasta... P.S. Jos kiinnostaa karma, tästä linkistä löytyy Reijo Ruotsalaisen tuore, raikas ja barbaarinen tulkinta asiasta

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

P.S. Jos kiinnostaa karma, tästä linkistä löytyy Reijo Ruotsalaisen tuore, raikas ja barbaarinen tulkinta asiasta

https://drive.google.com/file/d/1L-XugUOrzXesn7AnE3mgJfAcJWMvxqXO/view

Käveleminen

(Caspar David Friedrich: Kävelijä pilvimeren yllä 1818)

Vaikuttaa siltä, että vain kävellen voi ajatella. Silti myös kävelemistä voi epäillä. Historioitsijat ja kulttuurintutkijat voisivat helposti osoittaa, etteivät kävelemisen vaikutukset, hedelmät, ole aina olleet samanlaisia; myös käveleminen ajattelemisena, luovana työnä, on kulttuurin tuote. Me emme voi sanoa, mikä sen virkistävästä, herättävästä ja nostattavasta vaikutuksesta on kävelemisen tuottamaa ja mikä omaa uskoamme sen positiivisuuteen.

Kreikkalaiset eivät kävelleet nummilla tai puistoissa, vaan pylväiden väleissä, aukioilla. He kävelivät edestakaisin ja kiertäen kehää. Voi olla, että jotkut kehäpäätelmät johtuivat tästä. Monta kertaa ajatteleminen oli heille sellainen ponnistus, joka vaati pysähtymistä paikalleen. Ainakin Sokrateelle. Kävelevän ajattelemisen ja kävelemisen ylistys keksittiin vasta kun porvaristo oli tehnyt hevoskärryillä ajelemisesta yleistä.

Mikä minua kiinnostaa kävelevässä ajattelemisessa, kävellen haetuissa ajatuksissa, on se, ettei kyse ole vain näkökulman jatkuvasta vaihtamisesta tai sen muuttumisesta. Kävellessä olemme aina uudessa pisteessä ja näemme eri kulmasta, mutta mielenkiintoista on pysähtymättömyys, liike. Se ei ole vain silmien aseman muuttumista, vaan liikettä koko kehossa. Käveleminen ei ole vain siirtymistä paikasta toiseen, vaan itseensä vaikuttamista – se on siis meditatiivista.

Näin ajattelemisen tulos, sen tuotos, ei ole yksittäinen ajatus tai oivallus, vaan irtaantuminen pysyvistä näkökulmista; tulos on liike. Kävellen haemme itsellemme kaikelle kuuluvan oikeuden: oikeuden olla liikkuva. Ihmisten käyttämät kielikuvat ovat toiveikkaita: puhutaan lentoon lähteneistä ajatuksista. Ehkä siinä ei ole mitään pahaa, ajatusten lennossa. Mutta sitä ennen on käveltävä; niille pitää antaa vauhtia. Kun  ajatukset lentävät, ne lentävät pois, pois tästä ja pois meiltä eivätkä ne enää kuulu meille.

Olen aina sanonut – Edmond Jabèsia lainaten – että ajatteleminen on kävelemistä kysymyksen perässä. Kysymys ei vaadi vastausta, vaan liikettä. Me kuljemme sen mukana ja pääsemme uusiin paikkoihin, tuntemattomaan. Yritys ratkaista meille asetettu, valmis pulma tai reagoiminen johonkin tilanteeseen ei ole ajattelemista. Kyse ei ole valmiiden vastausten löytämistä piilostaan tai perittyjen mallien mukaan toimimista. Kysymyksen perässä kävelevä ei tiedä minne joutuu ja tämä on hänen totuutensa: vain näin elämä on elämisen arvoista.

Onko ajatteleminen siis päätön seikkailu? Ei, mutta siinä on myös jalat mukana. Käveleminen vaatii valppautta. On katsottava mihin astuu. Siksi se on niin hyvä harjoitus ajattelijalle. Ei ole väliä, onko eksyksissä. On vain vältettävä pahat kaatumiset. Jotkut kaatumiset kuuluvat asiaan. On myös opittava kaatumaan.

Kaatuneena – jos vielä pystyy ja haluaa jatkaa – voi keksiä pahanilkisimmät ja mehukkaimmat ajatuksensa tai kepposensa. Näiden ajatuskepposten oikea, alkuperäinen nimi on skandalon. Sana skandaali tulee tästä sanasta skandalon, kompastuskivi. Näitä kiviä ajattelija heittelee muiden kävelijöiden eteen. Näin hän koettelee tovereitaan, pitää heidät hereillä ja valppaina, panee heidät kysymään.

Outsider

Olen ulkomaalainen. Mitä se oikeastaan merkitsee? Oman maani rajojen sisällä olen myös näkymättömien rajojen sisällä, omassa paikassani, siinä mihin olen syntynyt. En ole valinnut - olen siis annetussa maailmassa. Näin on mahdotonta ajatella uudestaan, aloittaa alusta, kysyä.

Koti on suoja. Se on muuri, joka vartioi ulkopuoliselta, mutta samalla kahlitsee sisäänsä eikä mikään minusta – ei minun uteliaisuuteni eikä minun väkivaltani – pääse ulos. Ulkomailla olen irti; en ole enää ihminen, siis työntekijä, orja, vaan enkeli, vapauttaja. Eräs pakolainen, Edmond Jabes, sanoi, että ulkomaalainen vapauttaa, koska tekee toisenkin ulkomaalaiseksi. Jostain tällaisesta salaperäisestä prosessista on kyse. Siksi ulkomaalaisia usein vihataan. He ovat enkeleitä.

Virginia Woolf kirjoitti:

The outsider will say, "in fact, as a woman, I have no country. As a woman I want no country. As a woman my country is the whole world."

Ulkomailla, ulkopuolisena, voi oppia asioiden tilan sattumanvaraisuuden, nähdä ettei kaikkia ole välttämätöntä, pysyvää, Jumalan säätämää.