(Johannes Moreelse: Demokritos)
On aina sellaisia saarnaajia, jotka moittivat ihmisiä –
jos eivät tuhmuudesta, niin sitten siitä, etteivät ihmiset ajattele. Heidän ei
tarvitse olla edes saarnaajia. Ihminen on nykyään paossa ajattelua, väitti
Heidegger. Ihmiset ajattelevat paljon enemmän kuin saarnaajat aavistavatkaan.
Myös hiljaisuudessa ajatellaan, myös hiljaisuudessa on ajatusta. Ihmiset
ajattelevat enemmän kuin filosofit uskovat, enemmän kuin hallitsijat uskaltavat
myöntää. Silti on tilanteita, joissa joutuu toteamaan, etteivät ihmiset
ajattele.
Se ei merkitse, ettei heillä olisi ajatusta
toiminnassaan; se on valmiina, se vedetään heti hihasta ja mukana on koko
joukko auktoriteetteja, joihin vedotaan. Se että on ajatusta, ei ole sama asia
kuin ajatteleminen, suostuminen ajattelemaan. Minun kysymykseni on: Kuka
suostuu ajattelemaan?
Mitä merkitsee se, että suostuu ajattelemaan? Uskoisin
sanovani Gilles Deleuze´n hengessä: Suostuessaan ajattelemaan antaa ajatuksen
tehdä työtään. Ajatus nimittäin tekee työtä meissä, toimii kuin meihin
tunkeutunut bakteeri – joka voi olla edullinen tai vahingollinen.
Kuka siis suostuu ajattelemaan? Joku joka antautuu
muutokselle, hyväksyy ajatuksen tekevän muutoksia hänessä. Meillä ei ehkä edes
ole tarvetta ajattelemiseen. Asiat tuntuvat olevan niin kuin pitäisikin, voimme
olla rauhassa. Mutta tapahtuu jotain, aina tapahtuu jotain ja meidät
heilautetaan paikaltamme tai pohja vetäytyy jonnekin. Silloin voimme huomata,
että olisi silti ollut tarpeellista ajatella, sillä ajatteleminen on – se voi
olla - valmistautumista kohtamaan tapahtuman.
Me valmistaudumme kohtaamaan tapahtuman. Valmistautuminen
tapahtuu ajatuksissa ja kohtaaminen tapahtuu ajatuksissa. Kohtaaminen
ajatuksissa on etäisyyden synnyttämistä; ihminen ei toimi tai reagoi
välittömästi tai vaikka toimisikin, hän on samalla hiukan itsensä vierellä.
Suostuminen ajattelemaan on sitä, ettei vain reagoi, vain toimi. Filosofiseksi
tällaisen ajatuksellisuuden ja tapahtuman kohtaamisen päässään tekee ajatuksen
vaikutuksellisuus myös ajattelijaan, ei vain tilanteeseen.
Puolustamalla ajattelemisen tarpeellisuutta emme silti
voi tehdä vielä erottelua, emme tiedä kuka suostuu ajattelemaan. Tiedämme, että
ajatteleminen vaatii rohkeutta, mutta emme osaa sanoa, ajatteleeko rohkea
palomies. Mikä valo ajattelijasta loistaa? Mistä tunnistamme hänet?
Kreikkalaisilla oli mielenkiintoinen sana: gnome. Sanalla viitattiin viisaiden sanoihin
ja todellakin on samanniminen kirjallisuudenlaji. Lajin sisälle sisällytettiin
lyhyitä viisauksia, sananlaskuja, maksiimeja, aforismeja. Sana merkitsee
ilmeisesti monia asioita: tietämisen keinoa, ymmärryskykyä, älyä ja myös tiedon vastaanottamisen tulosta, joka on
tietynlainen halu, tahto, taipumus. Gnome
merkitsee siis tiedon ja tahdon yhteenkietoutumista. Ehkä se, joka suostuu
ajattelemaan, on ”gnominen”. Hänelle tieto tai totuus on voima, magneetti,
jotakin joka on yhtä hänen tahtonsa kanssa. Silloin tunnistaisimme ajattelijan
siitä, että hänen ajatuksensa vaikutus tekee vaikutuksen hänen tahtoonsa ja
sitä kautta hänen toimintaansa.
Tämä on vain ehdotus, enintään hypoteesi. Tarkoitukseni
on kysyä vain, kuka suostuu ajattelemaan. Kysyn, mistä tunnistamme ajattelijan.
Vaarallisin, vaikein asia on tietenkin pistää itsensä selkä seinää vasten,
kasvokkain näiden sanojen kanssa: ”Olenko joskus suostunut ajattelemaan?”
