Pseudo-ongelma

Henri Bergson

AJANKOHTAISTA ASIAA - KAHVILA FUENGIROLASSA torstaina 30.1. Ravintola La Alegría, Av. de los Boliches 42. Klo 14.00.

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 29.1. ja Fuengirolassa 30.1. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Kreikan pseudos tarkoitti valhetta, ja pseudo-ongelma on näennäinen ongelma tai valeongelma. Vaikka emme uskoisi, että kaikki filosofiset ongelmat ovat pseudo-ongelmia, erottelu ongelmiin ja pseudo-ongelmiin voi olla hyödyllinen. Ihan pelkästään siksi, että pseudo-ongelmaa ei tarvitse ratkaista; se vain hylätään.

Ongelma – suorastaan metodologinen ongelma – on se, miten voimme erottaa ongelman pseudo-ongelmasta. Suoranaisen tuskan aihe on, ettei ole mitään helppoa tapaa erottaa niitä – ei ole mitään valmista, aina toimivaa kriteeriä. Voisi sanoa, että pseudo-ongelman ongelma on filosofian hauskimpia. Se sotii juuri sopivasti arkijärkeä vastaan. Olemme niin kiinni ajatuksessa, että ratkaisu ongelmaan voi olla väärä tai oikea – emme heti tajua, että itse ongelma voi olla väärä.

Vaikka ongelma olisi annettu, se on pitää tuoda esiin. Kun se tuodaan esiin, se muotoillaan. Jos haluamme arvioida, mikä on todellinen ongelma ja mikä pseudo-ongelma, meidän on tutkittava, miten ongelmaan liittyvä kysymys on muotoiltu: mitä termejä siinä on käytetty ja mitä oletuksia se sisältää. Henri Bergson sanoi, että metodologiaa tarvitaan, jotta löytäisimme todelliset ongelmat. Hän myös tiesi, että ongelman löytäminen merkitsi sen muotoilemista – ja muotoileminen oli hänelle luomista, rakentamista.

Bergson antoi kaksi esimerkkiä pseudo-ongelmista vuonna 1911 pitämässään luennossa. Otan esiin vain toisen, koska se on filosofian historian näkökulmasta erityisen mielenkiintoinen. Tämän pseudo-ongelman ilmaisu on kysymys: ”Miksi jotain on eikä ei mitään?” Tätä kysymys on usein toistettu ja vanhan, usein toistetun tarinan mukaan tässä kysymyksessä, ihmettelyssä, on filosofian alku. Siksi on erityisen järkyttävää ja skandaalimaista, että Bergson sanoo sitä pseudo-ongelmaksi.

Miksi tämä kysymys ei ilmaise todellista ongelmaa? Bergsonin mukaan kysymyksen voi esittää vain, jos hyväksyy joitakin kyseenalaisia olettamuksia. Vain jos joku sanoisi, että olisi mahdollista että ei olisi mitään, se että jotain on tulee hämmästyttäväksi. Toisin sanoen pseudo-ongelmaksi tämän tekee joukko oletuksia, joista ei voi pitää kiinni. Ilmeisesti Bergson ei ajatellut, että maailman olemassaolo on mystistä.

Vastaavasti voisin sanoa pseudo-ongelmaksi teodikean ongelmaa – klassista teologian ongelmaa: ”Miksi on pahaa, jos Jumala on hyvä?” Koko ongelmaa ei ole olemassa, jos en pidä kiinni siitä, että Jumala on olemassa (tai että kyseinen olento on hyvä). Joku voi tietysti sanoa, että Jumala on olemassa ja hänelle ongelma on todellinen. Bergsonille sattui näin pahan ongelman kanssa. Hän todisteli nuorena, että kyseessä oli pseudo-ongelma, mutta vanhoilla päivillään käsitteli sitä todellisena.

Pseudo-ongelma on jotain, joka esiintyy ongelmana, muttei ole sitä. Voimme puhua todellisesta rakkaudesta erotettuna rakkaudesta, joka esiintyy rakkautena ja puhuu rakkauden nimissä ollen vain pyrkimystä omistaa toinen. Pseudo-ongelma on samanlainen esittäjä kuin valheellinen rakkaus.

AJANKOHTAISTA ESPANJASSA. Luentosarjan 1. osa 27. tammikuuta klo 16.30-17.45 Suomelan salissa. Camino Cantera 49, Los Pacos, Fuengirola. Luennoitsija: Pasi Färm

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ongelma

Audrey Wasser

Ajankohtaista asiaa -kahvila seuraavan kerran 30. tammikuuta.

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 22.1. ja Fuengirolassa 23.1. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Näyttää siltä, että ajattelija tarkastelee ongelmaa, yrittää ehkä ratkaista sen. On kuin lähtökohta olisi ongelma. Pedagogiset instituutiot vahvistavat tätä kuvaa. Opettaja antaa meille ongelman. Se on tehtävä, joka pitää ratkaista. Filosofit saattavat vakaasti ja ilman ongelmia ajatella, että he ratkovat filosofisia ongelmia. Toki toiset ovat epäilleet, että kaikki filosofiset ongelmat ovat pseudo-ongelmia, esimerkiksi epätarkan kielenkäytön synnyttämiä.

Ongelma ymmärretään siis tehtäväksi, mutta myös  esteeksi, joka tekee vaikeaksi saavuttaa päämäärän tai tarkoituksen. Jokatapauksessa ongelma näyttäytyy annettuna. Joskus meillä on silti vaikeuksia tai esteitä emmekä näe niitä ongelmina. Niistä tehdään ongelmia – eikä ole itsestään selvää, että jokin ilmiö tai käytäntö problematisoidaan tietyllä tavalla. Ongelmana vaikeus tai mikä tahansa ilmiö tulee ajattelun ja huolen aiheeksi.

Määritellessämme ongelman esteeksi saatamme olla liian kiinni länsimaisessa tavassa mallintaa ja ajatella päämäärien ja keinojen kautta. Me suunnittelemme jotain, ja jokin estää suunnitelman toteutumisen. Se mikä estää, on ongelma. Ongelma on jotain tiellämme, mutta ajattelulle se ei ole pelkästään este, vaan myös ajattelemaan pakottava voima. Siinä mielessä se on ajattelun lähtökohta.

Vaikka ongelma olisi annettu, se on pitää tuoda esiin. Kun se tuodaan esiin, se muotoillaan.   Se ei ole tiellämme niin kuin kivi joka sattuu olemaan siinä. Me olemme rakentaneet, luoneet, sen. Olisi tutkittava, miten ongelma ilmaistaan kysymyksessä. Millaisia termejä siinä käytetään? Mitä siinä on oletettu? Sanokaamme, että ihmisen edessä on vapauden ongelma. On aivan eri asia, kysyykö, mistä vapauden saa vai sitä, mihin sitä käyttäisi.

Friedrich Nietzsche kohdisti tunnetusti kritiikkinsä moraaliin. Hän kysyi, mikä on moraalin arvo ja nosti näin esiin moraalin ongelman. Tämä operaatio teki moraalista ongelman. Siitä ei tullut tehtävää, joka piti ratkaista. Siitä ei tullut estettä ajattelun tiellä. Jossain mielessä siitä tuli arvoitus. Kun moraalista tuli ongelma, moraalin itsestään selvä luonne rikkoontui.

Platonista Heideggeriin voimme löytää esimerkkejä siitä, että ongelmalla on tällainen luonne; se keskeyttää vanhan tarinan toistamisen ja se häiritsee myyttistä maalaisjärkeä. Esimerkiksi Platonin Sofistissa näemme, että ongelma asettuu doksaa, yleistä mielipidettä vastaan. Ongelma on paradoksi sanan kirjaimellisessa mielessä. Sanoilla ja valmiilla käsitteillä on auktoriteetti. Jäljitellen Audrey Wasserin muotoilua sanon: Kriittinen kysymys leikkaa auki sanat ja käsitteet, tavoittaa ongelman niiden välissä. Tarkoitus on tietenkin luoda uusia käsitteitä, joiden avulla voi tuoda esiin uusia ongelmia. Metodologisesta näkökulmasta katsottuna käsitettä koskeva kysymys on: ”Mikä on käsitteen potentiaali?”

Kun kreikkalaiset käyttivät sanaa bios ja filosofoivat sen ympärillä, he tekivät elämästä ongelman. He kysyivät, miten sille annetaan muoto ja millainen muoto sille pitää antaa.  Bios on käsite, jonka avulla he kyseenalaistivat yleisesti hyväksytyn tavan elää tai ainakin toivat esiin mahdollisuuden, että se voisi olla toinen.

Ongelman selventäminen ja sen ratkaiseminen voi vaatia metodia, mutta työskenteleminen ongelman kanssa ei ole vain teoretisointia; siihen liittyy etiikka, valmius avata silmät ja sydän uusille kysymyksille, uusille muodoille, erilaiselle elämälle. Jotkut ongelmat voidaan ratkaista. Kaikki ongelmat vaativat vastausta. Tehtävään voi olla vain yksi oikea ratkaisu. Ongelmaan voi vastata monella tavalla. Ei ole välttämättä helppo sanoa, mikä on oikea vastaus. Toiset vastaukset ovat silti toisia vaarallisempia...

(Luvassa myös puistofilosofiaa - sekä Vélez-Málagassa että Fuengirolassa. Aihe tulee olemaan Ruumis, sielu ja kone. Ajankohdat ilmoitetaan myöhemmin.)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kevään ohjelmasta

Tässä filosofiakahvilan kevätkauden 10 ensimmäistä aihetta:

1.Metodi filosofiassa 

2.Näkökulmien filosofía 

3.Ongelma  

4.Pseudo-ongelma 

5.Historian käyttö 

6.Nostalgian vaara 

7.Nuoli nykyisyyden läpi 

8.Dialogi 

9.Japanilainen esimerkki 

10.Käsitteet ja konkreettisuus 

Luvassa myös puistofilosofiaa - sekä Vélez-Málagassa että Fuengirolassa. Aihe tulee olemaan Ruumis, sielu ja kone. Ajankohdat ilmoitetaan myöhemmin.

Jos olet kiinnostunut luovasta kirjoittamisesta, ota yhteyttä pasifarm@yahoo.es


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tarina filosofian opiskelijasta eli Kenen ongelma

L.Wittgenstein

EI ENÄÄ FUENGIROLASSA (syksyllä palataan)

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 

Joku eksyy opiskelemaan filosofiaa Essexin tai Helsingin yliopistoon. Jos hän suorittaa opintonsa loppuun, hän on oppinut jotain, sillä hänen on täytynyt näyttää oppineisuutensa. Harvoin kysytään, mitä se oppineisuus on, mitä tuo eksynyt oppi. Ehkä hän oppi lukemaan hitaasti, ehkä jopa huolellisesti ja tarkasti.

Ensin hänet ohjataan lukemaan tiettyjä teoksia – Platonin, Kantin, Wittgensteinin ja Derridan. Vaikeita kirjoja, vaikeita sanoja. Vähitellen opiskelijamme tajuaa jotain, myöhemmin hän osaa jopa syventyä sanottuun. Hän oppii sitä mitä hän tekee – ihan niin kuin kaikki muutkin. Kun joku kysyy häneltä, mitä Platon todella tahtoi sanoa, hän hymyilee. Hän tietää, etteivät asiat ole noin yksinkertaisia – että kyseessä olisi muka vain tekijän intentiosta. Ymmärrys on paljon enemmän. Kun hymyilijä katsoo omaa hymyään, hän tajuaa, että hän on jo syventävissä opinnoissa: hänestä on tulossa mestaritulkitsija ja hänellä on salaista tietoa.

Kun hän tekee tutkielmaa, epätoivo iskee. Työ ei suju. Ehkä hän tajuaa, että pitäisi osata myös kirjoittaa ja puhua, muotoilla sanoiksi se syvä oppineisuus, joka hänen sisällään on. Ehkä hän tajuaa, että ymmärrys oli harhaa. Molemmissa tapauksissa hän on surullinen ja lukossa.

Sekä lukijana että kirjoittajana hän on tulkitsija; hän etsii kirjasta ja opettajan sanoista jotain, liittää ne johonkin, etsii niiden takaa jotain. Eksyneen opiskelijamme tehtävä olla epäileväinen, mutta ennen kaikkea hänen tehtävänsä on olla hermeneutikko. Hän tietää sen hyvin, koska hän on lukenut monta kirjaa hermeneutiikasta. Jos hyvin menee, hän on niin oppinut, että tiedostaa hermeneutiikan historian, sen syvän yhteyden raamatun tulkitsemiseen.

Saatuaan tutkielman päätökseen hän on oppinut suuren opetuksen: tärkeää on osata muotoilla kysymys. Vasta paljon myöhemmin, avioeron jälkeen, itsemurhan partaalla hän avaa jonkun näistä vanhoista ja kirjoista ja näkee toisaalle. Kysymys, jonka hän oppi lopulta kysymään, oli suunnattu väärin. Hän oli opiskellut ja oppinut, mistä ongelmasta Platon tai Wittgenstein puhuivat, mitä he todistelivat, miten näkivät kielen tai mielen. Filosofian opiskelijana hän oli sisäistänyt ajatuksen, että tarkoitus oli ymmärtää Platonia ja Wittgensteinia, tietää mitä heidän  ongelmansa ja kysymyksensä olivat. (Siitä huolimatta, että sekä Platon että Wittgenstein vaikenivat.) Vodkaa ja pillereitä pöydällä hän lopulta sanoo itselleen:

”Filosofian ongelma, jonka filosofi esittää, koskee sinua.”

Hän tarkoittaa sanalla sinä itseään. Hän tajuaa senkin. Tietenkin. On melkein valaistunut. Hän ei enää hymyile ylimielisesti niin kuin syventävien opintojen kynnyksellä. Opiskelija ei ole enää opiskelija, vaan itsemurhakandidaatti. Hän nauraa.

Logiikkaa ahkerasti lukeneena hän oli ihmetellyt, eikö Wittgenstein ollut hassu, kun sanoi: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.” Eikö niin, että jos vaikenee, on joutunut sitä ennen puhumaan? Naurava itsemurhakandidaatti tietää, ettei kyse ole siitä, onko lause looginen tai mielekäs eikä siitä, ovatko teoksen pääväitteet moitteettomia (hän oli jo opiskelijana tiennyt, että Wittgenstein korjaili ideoita). Olennaisempaa olisi ollut tehdä kirjasta harjoitus, tehdä ongelmasta ja kysymyksestä oma. (Naurava itsemurhakandidaatti ei muista, että tämä oli ollut hänen silmiensä edessä koko ajan, kun hän opiskeli, sillä Wittgenstein sanoo kirjassaan, että hänen lauseensa ovat kuin  tikapuut, jotka voi heittää pois, kun ymmärrys on saavutettu.)

Hän toistaa itselleen: ” ”Filosofian ongelma, jonka filosofi esittää, koskee sinua.”

Kandidaatti katsoo pillereitä pöydällä, ei vielä mitä tulee tekemään ja jatkaa omalle peilikuvalleen:

”Jos sinä et kuuntele häntä, ongelma on filosofin.”

P.S.

Melkein satiirinen tarinani on satiirinen siinä määrin kuin se käsittelee filosofian opiskelua. Varsinainen ongelma – haluttomuus ja kyvyttömyys lukea tuon tai tämän tekstin kysymystä itseä koskevana – on yleismaailmallinen ja traaginen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Selkeys

Tämä on filosofiakahvilan aiheena Torre del Marissa 26.9. Con Corazónmari, C/El Copo, klo 11.00

Kieli voi olla selkeää tai hämärää. Selkeys on kielellistä, mutta se on enemmän: se on ongelman nostamista esiin. Siihen liittyvä etiikka ei ole puheen etiikkaa, ainakaan pelkästään.

Joskus on tärkeää nostaa esiin ongelma. Joskus tapahtuu, etteivät asiat enää ole samalla tavalla, kun se on nostettu esiin. Sanoessamme selkeyden kytkeytyvän kysymykseen ongelmasta on huomattava, että annamme yksinkertaistavan kuvan puheen näyttämöstä. Kun filosofi (esimerkiksi filosofi) puhuu ja yrittää olla selkeä, hän tekee muutakin kuin nostaa esiin ongelman. Hän luo erityisen suhteen toiseen.

Filosofiset tekstit ovat usein vaikeita, koska niissä käytetään teknisiä termejä. Se ei tee niistä hämäriä. Ainakin parhaimmillaan ne tuovat selkeyttä. Sanat arkikäytössä ovat hämäriä. Ne ovat kaikkien suussa; niissä on kaikkien sylkeä ja monesta lähteestä tulevia sivumerkityksiä. Tekninen termi rajoittaa ja puhdistaa kieltä. Toisinaan teknisyys hämärtää . Kieli voi olla näennäisen selkeää, ja teknisyys voi lisätä puheen hämäryyttä ja sen hermeettisyyttä. Filosofiasta on varmaankin helppo löytää esimerkkejä. Joku on sanonut pahasti esimerkiksi Descartesista.

Selkeys ei poista väärinymmärtämisen mahdollisuutta. Selkeys on vaarallista peliä. Jos joku nostaa esiin ongelman, hän saa todennäköisesti vastustajia, vihollisiakin. Seuraan liittyy joukko akateemikkoja. He kommentoivat ja selittävät, mutta saattavat tehdä hämäräksi, koska ongelma unohtuu.

Ollakseen selkeä on huolehdittava kielestä ja on nostettava esiin ongelma. Eikä tämäkään vielä riitä. Selkeys ei ole vain sanoissa; se on suhteessa. Ollessamme selkeitä olemme sitä, jotta toinen voi vapaasti tutkia ja punnita sanomaamme. Toinen on minulle vapaa, itsenäinen olento.

Tosiasia on, että suhteet ovat usein huonoja. Huono suhde voi saada monenlaisia muotoja, monenlaisia ilmentymistapoja. Luonnosmainesti voisi puhua kahdesta yleisestä, liian yleisestä, muodosta. Toiseen voi suhtautua kuin alaikäiseen. Silloin puhe voi olla näennäisen selkeää, mutta puhuja ottaa maailmaa tulkitsevan mestarin roolin.  Toinen näennäisen selkeyden muoto on ohjelman tarjoaminen. Toiselle annetaan valmis vastaus, ohjelma tai säännöstö. Hän ei voi itse valita; hän tottelee. Selkeys on näissä tapauksissa näennäistä, koska jotakin salataan. Puhujalla on kortteja hihassaan. Jotta todella olisin selkeä, minulla on oltava toisenlainen etiikka.

Kun katsomme näennäisen selkeyden muotoja suhteina, näemme niiden olevan vallankäyttöä, joka voi johtaa mielivaltaan. Puhuja voi tehdä itsestään ainoan totuuden haltijan (oppimestarin) tai hän voi vastauksen antaja (ohjelman tekijä). Joskus vaaditaan vastauksia, jopa ohjelmia. Kun filosofilta vaaditaan vastauksia tai ohjelmaa, häntä pyydetään luopumaan selkeydestä – sellaisesta suhteesta toiseen, joka antaa toiselle vapauden.

Selkeys on siis enemmän kuin kirkkautta kielessä. Se on enemmän kuin ongelman nostaminen esiin. Sitä ei takaa puhujan vilpitön pyrkimys selkeyteen sanan tavanomaisessa mielessä. Tarvitaan eettistä periaatetta. Eikä periaatekaan voi olla tae. Ainoastaan käytäntö, selkeyden harjoittaminen takaa sen. Olemme hämäryyden despotismia vastaan vain, jos kykenemme selkeyteen. Kykenemme selkeyteen vain, jos emme tee toisesta riippuvaista. Emme tee toisesta riippuvaista, jos lakkaamme olemasta mestareita.  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ajattelu, käsitteet, elämä

(George Canguilhem)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 6.3. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Suukapulalaki yms.

Ikivanha teema, kysymys ajatuksen ja elämän välisestä suhteesta. Joskus kohtaa vieläkin näkemyksiä, joista kuulee, että sielu ja ruumis on erotettu toisistaan. Vieläkin kuulee väitteitä, joiden mukaan ajatus on jotain elämästä erillistä, jotain korkeampaa; se on tullut hillitsemään eläimellisen elämän impulsseja. Tartun tähän teemaan voidakseni lähteä liikkeelle, pysyäkseni liikkeessä, voidakseni sanoa jotain ajattelun tärkeydestä...

a)Käsite ja ongelma

Mikä on käsite? On mahdollista sanoa, että se on sanan tai ilmaisun merkityssisältö. Tämä ei merkitse sitä, että se olisi sama asia kuin sanan määritelmä, mutta käsite on vähintään sana ja sen määritelmä, niiden yhdessä muodostama kokonaisuus. Havainnollisten esimerkkien avulla voi huomata, ettei tässä sanottu vielä näytä, miten käsitteet toimivat. Hyvinkin ulkoiset maailmaa koskevat havainnot ovat käsitteellisiä yksinkertaisesti siksi, että ihminen järjestää asioita käsitteellisesti – ja nämä käsitteelliset järjestelyt toimivat selityksinä joillekin asioille.

Esimerkki 1: Näemme auton. Näkemämme auto ei ole mikä tahansa auto; se on poliisiauto. Se selittää sen aiheuttaman metelin ja jopa sen värin. Käsitteellinen hahmotuskyky tässä tapauksessa saattaa synnyttää tietynlaisia reaktioita, varovaisuuden lisääntymistä jne.

Esimerkki 2: Monimutkaisemmissa järjestelyissä kuten juridiikassa näemme, että lakitekstissä tehdään samaa kuin tieteessä tai filosofiassa: termit määritellään. Se ei tietenkään tee lakitekstistä tieteellistä; tämä käytäntö on vain järjestelty niin, että siinä tehdään jotain samantapaista kuin tieteessä (osittain samasta syystä).

Esimerkki 3: Käsitteet tieteissä. Tukeutuen osittain George Canguilhemin tieteenfilosofiseen ajatteluun (historialliseen epistemologiaan) voi sanoa, että tieteessä käsite kytkeytyy aina ongelmaan; se ilmaisee ongelman. Tässä tullaan jo lähemmäksi toisenlaista käsitteen määritelmää; se on enemmän kuin merkityssisältö erotettuna esimerkiksi elämyksen kautta käsitetystä ei-kognitiivisesta sisällöstä. Tämä toinen määritelmä voisi olla vaikka seuraavanlainen: Käsite on mentaalinen konstruktio tai projektio, jonka kautta ymmärrämme kokemuksiamme.

Canguilhemin hengessä tekemäni huomio sisältää jo sinänsä mielenkiintoisen käsitteen, ongelman.  Jos ja kun käsite kytkeytyy ongelmaan, käsitteen toiminta maailmassa muodostuu erilaiseksi. Sen toiminta ei pysähdy silloin siihen mihin se pysähtyy, kun kyseessä on ihmisen käsitteellisistä järjestelyistä erilaisissa käytännöissä (paloauto, juridiikka). Käsite tuo esiin – se ikään kuin ehdottaa – ongelmia. Siihen liittyy aina kysymys tai kysymyksiä. Käsitteen määritteleminen merkitsee ongelman muotoilemista.

Käsitteiden historia (jollaiseksi Canguilhem käsitti tieteen historian) voi tuoda esiin yllättäviä, lähes ”skandaalimaisia” asioita. Refleksin käsite – sen kehittyminen – liittyi ongelmaan, joka koski tahdonalaisten ja tahdottomien liikkeiden tai toimintojen erottelua. Tämä ongelma kytkeytyi luonteeltaan vähemmän tieteelliseen kysymykseen syyllisyydestä ja vastuusta, sillä tämä erottelu oli tehty muualla kuin fysiologiassa: erottelua oli tulkittu uskonnollisesta, eettisestä ja juridisesta näkökulmasta.

Käsite ”tekee” eri asioita, kun se kytkeytyy ongelmaan, mutta tämä ei merkitse, että näin tapahtuu vain tieteissä. Ihminen on ajattelevana olevana ongelmien luoja. Joku liikkuu metsässä ja liikkuessaan väistää puita, kiviä jne. Hänellä on erityisiä vaikeuksia; täytyy ylittää joki. Vuosien ajan hän ylittää joen kastellen itsensä. Aika ajoin hän sairastuu tämän seurauksena. Ajattelevana olentona hän voi pysähtyä, ajatella, tehdä joenylityksestä ongelman.

Tässä tapauksessa se saattaa saada seuraavan kysymyksen muodon: ”Onko minun pakko kastella itseni ja vaarantaa siten terveyteni?” Ongelma on vastaus tilanteeseen. Se ei ole välttämätön, väistämätön reaktio; se ei ole kiroilua. Ongelma on tilanteen avaamista, elämän avaamista määrittelemättömälle tulevaisuudelle, koska se on tavanomaisen keskeytymistä. Enää ei jatketa samalla tavalla, aina kengät kastellen. Kysymyksessä oleva sana ”pakko” on jo menettänyt voimansa.

Kysymykseen voi antaa monenlaisia vastauksia. Toinen joenylittäjä päättää rakentaa talonsa uuteen paikkaan, lähemmäksi työmaata tai metsästysmaita. Toinen taas päättää rakentaa sillan. Olennaista ei ole nyt arvioida, onko tuo tai tämä vastaus oikea. Huomaamme, että vastaukset – aivan erilaiset – liittyvät samaan ongelmaan. Vastaukset ja niiden vaikutukset voivat olla syvällemeneviä; ne muuttavat koko elämäntavan. Elämäntapa on käsitteellistä: käsitteellisesti hahmotettua ja muokattua.

Ajattelu on elämää, se muokkaa sitä. Jos tahdomme uudenlaisia vastauksia, meidän täytyy keksiä uudenlaisia kysymyksiä. Uudenlaiset kysymykset vaativat uudenlaista käsitteellistämistä.

b)Filosofia ja elämäntapa

Jos puhumme käsitteistä näin, on vaikea käsittää, miten filosofia eroaisi tieteistä sen takia, että filosofia olisi käsitteiden luomista ja tieteessä luotaisiin jotain muuta (Deleuze ja Quattari puhuvat funktioista). Kysymykseni ei kuitenkaan koske tätä. Deleuze´n ja Quattarin määritelmä filosofialle on tämä: Filosofia on käsitteiden luomista. Tämä määritelmä näyttää sotivan Pierre Hadot´n käsityksiä vastaan. Hadot puhuu antiikin filosofiasta ja määrittelee sen ensisijaisesti elämäntavaksi – valituksi elämäntavaksi.

Määritelmien vastakkaisuutta, keskinäistä sotaa, tukee Hadot itse. Hän tuntuu irtisanoutuvan jyrkästi Deleuze´n ja Guattarin käsityksestä. Sota on silti näennäinen. Deleuze ja Quattari viittaavat teoksessaan (Mitä on filosofia?) Nietzschen käsitykseen siitä, että filosofia on ”olemassaolon mahdollisuuksien luomista”. Vaikka sitä ei sanota suoraan, se samastuu käsitteiden luomiseen. Deleuze sanoo Maurice de Gandillacille omistetussa kirjoituksessa (1985) hyvin suoraan: ”Filosofiset käsitteet ovat luojalleen ja vastaanottajalleen myös elämisen muotoja...”

Voimme siis esittää väitteen, että nämä kaksi määritelmää filosofiasta eivät ole keskenään ristiriidassa, vaikka ne ovat hyvin erilaiset määritelmät. Voimme sanoa myös (kiinnittymättä Deleuze´n käsitykseen käsitteistä), että käsitteet ja elämäntapa kiinnittyvät yhteen. Niin kuin sanoimme: elämäntapa on käsitteellistä. Voimme siis kysyä, mikä on filosofian ja elämäntavan suhde. Voimme sanoa niin kuin Hadot antiikin filosofiasta, että on filosofia on elämäntapa. Mutta millainen elämäntapa? Jos vastaamme, että siinä filosofiset käsitteet muokkaavat elämäntavan, järjestävät elämän, emme sano paljon mitään, jos emme erikseen onnistu määrittelemään, mikä kussakin tapauksessa tekee käsitteistä filosofisia. On muutakin ajattelua kuin filosofista ajattelua.

c)Ajattelusta huolehtiminen

Edeltävän pohjalta nousevat kysymykset saavat minut tekemään luonnoksen, joka on enemmän ehdotus kuin hypoteesi. Se on ehdotus siitä, millaisen tehtävän tai roolin filosofia voisi ottaa suhteessa käsitteisiin, ongelmiin ja elämäntapaan.

On mahdollista sanoa, että filosofia on käsitteiden luomista. Käsite on ongelman muotoilemista, ja ongelma on tilanteen avaamista, sen tekemistä ei-annetuksi. Se mitä elämämme on, miten sitä elämme, on sidoksissa siihen, millaisia ongelmia asetamme ja miten muotoilemme kysymyksen. Jos filosofia tahtoo kysyä, miten pitäisi elää, se joutuu tarttumaan käsitteisiin ja luomaan uusia. Jos ajattelulla ja sillä millaisia ongelmia asetamme, on seurauksia ja vaikutuksia elämässämme, on syytä kiinnittää huomiota ajatteluun, yrittää vaikuttaa siihen. Tämän pyrkimyksen nimi on kritiikki ja sen väline filosofia.

Filosofian rooli on käsitteiden luominen, jotta voitaisiin esittää uusia kysymyksiä. Niitä on syytä esittää, jos tahdomme elää toisin. Elämää ei säädä ja säätele vain taloudelliset ja sosiaaliset olosuhteet, vaan myös ajatus. Siksi filosofian tehtävä on huolehtia ajattelemisesta.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Päämäärä

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Filosofinen ajattelu pyrkii muuhun kuin tietoon jostakin asiantilasta. Filosofoiminen voi tuottaa tietoa, mutta se on enemmänkin sivutuote tai se on väline. Päämäärä ei ole hyvin perusteltu käsitys, vaan se, että ajattelija itse muuttuu. Siksi filosofoiminen on enemmänkin meditaatiota kuin tiedettä.

Tämä jo selittää – ehkä myös oikeuttaa sen, ettei filosofia ole ”objektiivista”: ajattelija tuo väistämättä oman subjektiviteettinsa, oman itsensä, kokemuksensa ja elämänsä filosofiaan. F.Nietzsche kirjoitti: ”Vähitellen olen oppinut, että tähän saakka mikä tahansa suuri filosofia on tekijänsä tunnustus ja (on sitä halunnut tai ei, on sen huomannut tai ei) se muodostaa hänen muistelmansa.” Filosofiset teokset, systeemit: ei muuta kuin muistelmia. Tai niin kuin Leslie Paul Thiele kauniimmin sanoi Nietzschen omasta ajattelusta: Se muodostaa sielun poliittisen elämäkerran.

Miten siis filosofoiminen muuttaa ajattelijaa? Heti aluksi ja myös lopuksi, se muuttaa ajattelua. Kun joku kysyy kysymyksen ei vain löytääkseen vastauksen kysymykseensä, löytääkseen ratkaisun pulmaan, vaan seuratakseen kysymystä, elääkseen kysymyksen kanssa, hän tekee niin joko tehdäkseen kysymyksestä pysyvän tai heittääkseen sen pois, hyljätäkseen sen turhana. Filosofoimisen seuraus, muutos ajattelussa, voi olla – ja on erittäin monta kertaa – että tajuaa jonkun ongelman olevan pseudo-ongelma. Tässä jo näemme ja arvaamme, että vaikkei filosofia ole tiede, siinäkin voi olla mukana metodi. Tarvitaan menetelmällisyyttä, jotta onnistuu erottamaan todellisen ongelman ja pseudo-ongelman.

Mutta miksi muuttaa ajatteluaan, miksi pyrkiä ajattelemaan toisin? Yksi aika yksinkertainen syy on se, että kohtaamme tilanteita, jossa vanha ajattelumme ei toimi. Joudumme kyseenalaistamaan, problematisoimaan uudella tavalla, jotta voisimme muuttaa tilannetta, voimasuhteita. Myönnän olevani laiska, mutta jos on pakko, on pakko.

Filosofia motivoi siis halu muutokseen. Siksi hänen tarvitsee tarttua sellaisiin ongelmiin, jotka koskevat häntä ja omaan aikaansa. Hänen täytyy ottaa tehtäväkseen todelliset kahleet, ei vain abstrakteja ongelmia, ei vain akateemisia ongelmia. Filosofi voi olla oppinut ja hän voi tarvita oppineisuutta, mutta hänen kysymyksensä on muutakin. Ollakseen filosofi hän kysyy muutakin kuin mitä Platon todellisuudessa ajatteli.

On monenlaista rationaalisuutta, järjenkäyttöä, ajattelua. Miksi sen pitäisi olla filosofiaa? Eikö taloustiede ole merkityksellisempi? Nimenomaan siksi tarvitsemme filosofiaa, että se on meditatiivista. Se ei pyri muuttamaan tilannetta soveltaen jotain oikeaa tietoa; se muuttaa tilannetta muuttamalla tekijää, osallistujaa. On selvää, että maailmaa muutetaan aktiivisesti, tehokkaasti, käyttäen kemian ja biologian suomaa tietoa. Filosofia vaikuttaa tehottomalta. Mutta sitä ei olla vielä käytetty. Ei olla vielä kokeiltu, mitä se voisi merkitä. Filosofiaa ei olla vielä keksitty.

Vaikka minä en ole keksinyt filosofian merkitystä enkä voi selittää sen olemassaoloa, voin omalta kohdaltani – tunnustuksellisesti, omaelämäkerrallisesti – sanoa jotain sen hyödyllisyydestä. Filosofia on kettu: se liikkuu nopeasti ja kaikkialle. Jos olen jossain tuskallisessa tilanteessa, aika vähän merkitsee mitä tiedän kemiasta tai biologiasta. Mutta jos filosofia on antanut minulle aseen, mahdollisuuden vaikuttaa itseeni, tilanne on toinen. Kun ihminen kuoli käsiini, minulla ei ollut osaamista hänen auttamiseensa, mutta minulla yksi asia, filosofinen asenne, joka auttaa: Älä kysy tyhmiä ”filosofisia” kysymyksiä, älä jossittele. Filosofia voi varustaa, valmentaa, valmistaa meidät johonkin tilanteeseen tai koettelemukseen. Tämäkin esimerkki kertoo, että se varustaa tehden meidät kevyemmiksi; se riisuu jotain turhaa.

Päämäärä on siis, että muuttuisin. En voi ehkä muuttua paremmaksi, mutta mahdollisesti onnellisemmaksi. Tärkeintä on, että muuttuisin muuttuvaksi, tekisin muutoksen mahdolliseksi – palauttaisin itseeni liikkuvuutta. Miksi siis puhua muille, miksi puhua näistä omakohtaisista, itsen kanssa tehdyistä taisteluista? Kuvittelen ja toivon, että siitä olisi hyötyä. Vaikka kukaan ei saa samaa kokemusta, voi joku kuitenkin seurata kokemuksen jättämiä jälkiä, oppia niistä – oppia ehkä kysymään...

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA 4.HUHTIKUUTA. RAVINTOLA KUKKO, SAUNAN TERASSI KLO 13.30. AIHE: ESPANJALAISIA AIHEITA.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sanat, asiat, käsitteet (Filosofista hassuttelua)

(Ludwig Wittgenstein)

Miksi filosofiassa käytetään niin vaikeita sanoja? Sokrates ja kumppanit ottivat keskustelunaiheeksi kaikenlaisia asioita, todellisia ja kuvitteellisia, ja yrittivät päästä yksimielisyyteen siitä, mistä he puhuvat. Tästä alkoi filosofien vimmainen halu määritellä. Jossain vaiheessa tietysti unohtui, miksi he sitä tekevät. Sokrates ja kumppanit kohtasivat sanojen vellovuuden, häilyvyyden, monimerkityksisyyden. Myöhemmin jotkut filosofit ovat ratkaiseet tämän monimerkityksisyyden antamalla sanalle oman merkityksen, määritelmän; silloin he ovat luoneet käsitteen. Käsite on aina enemmän kuin sana: se on sana ja määritelmä, vähintään. Joskus he ovat keksineet myös uusia sanoja, uusia termejä. Filosofian vaikeat termit ja käsitteet ovat syntyneet vaikeuden poistamiseksi, selkeyden luomiseksi.

En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että filosofiset ongelmat ovat pseudo-ongelmia. Näin ajattelevat taipuvat ajattelemaan niin kuin Wittgenstein, että kyse on epäselvästä, huonosta, kielenkäytöstä. Tämä johtaa pohtimaan sanoja, ei muuta. On kuin nämä filosofit olisivat unohtaneet, miten koomisia Sokrateen ympärillä käydyt keskustelut olivat: nuoret ja vanhat partaiset miehet määrittelivät sanoja eivätkä päässeet tuloksiin.

Filosofinen ongelma, kysymys: Miten pitäisi elää? Tämä ei ole kielenkäytön surkeutta. Mutta vaikka tämä olisi pysyvä, merkittävä filosofinen ongelma, voi olla, että kysymyksen voisi asettaa toisin, muotoilla paremmin. Se on mitä filosofi tekee: nostaa esiin ongelman, muotoilee kysymyksen toisin. Toisin muotoiltu kysymys on ratkaisu, tie ulos kysymyksestä.

Ajatellaan sumuisasti, että sanat viittaavat johonkin asiaan, objektiin. Jopa wittgensteinilaisesti edeten huomataan, että tilanne on hiukan monimutkaisempi.  Sanon: ”Kissa.” Mihin sana viittaa? Johonkin tiettyyn eläimeen, lajiin? Useimmiten ihmiset voivat ymmärtää minua vain jossakin kontekstissa. Näemme kissan ja sanon: ”Kissa.” Viittaan tuohon tiettyyn eläimeen. On vaikeampia tapauksia, hankalampia sanoja ja monimutkaisempia konteksteja. Kissayksilö kuuluu kissojen lajiin. Mutta lajin käsite on biologiassa yllättävän häilyvä. Entä sitten, kun alamme puhua rakkaudesta, oikeudenmukaisuudesta, rohkeudesta niin kuin Sokrateen kumppanit?

Tietenkin tuberkuloosia aiheuttava bakteeri oli olemassa jo ennen kuin biologia keksi koko bakteerin käsitettä. Tietenkin oli olemassa ihmispopulaatio ennen kuin sanaa alettiin käyttämään 1700-luvulla hallitsemisen taitoa ja ekonomiaa käsittelevissä kirjoituksissa. Populaatio vaurauden lähteenä, työvoimana, ilmaantui ja alettiin synnyttää erilaisia tekniikoita sen valvomiseksi: valvottiin syntymiä ja kuolemia, ruokailutottumuksia jne. Sekä bakteerin että populaation käsitteet olivat ja ovat operatiivisia: bakteerin ja populaation todellisuus muuttuvat.

Luodessaan käsitteen filosofi tuo maailmaan samantapaisen operatiivisen toimijan tai ikkunan. Mutta aina ei ole olemassa sitä asiaa, objektia niin kuin olivat bakteeri ja populaatio. Joskus filosofi operoi virtuaalisessa maailmassa. Operoidessaan virtuaalisessa maailmassa hänen käsitteellään voi olla vaikutuksia todellisuudessa, täysin konkreettisia vaikutuksia. Tässä on siis toinen syy siihen, miksi filosofit käyttävät niin vaikeita sanoja: Heidän sanansa ovat ilman asiaa.

Leikitään, että filosofi luo uuden todellisen rakkauden käsitteen. Hän ei välttämättä ole ajatellut avioliittoaan ja ystäviensä avioliittoja ja luonut sitten niihin sopivaa määritelmää. Silloin hän olisi sosiologi tai jotain pahempaa. Kuvitellaan, että tässä todellisen rakkauden käsitteessä todelliseksi sen tekee tuntemattomien, aavistamattomien maailmojen ruokkiminen toisessa. Käsite voi siis toimia ikkunana toiseen elämään, toisenlaiseen tapaan olla toisen kanssa. Tietenkin käsite voi turmeltua, pahentua, toisin sanoen muuttua ideaaliksi. Tässä yksi filosofien pahe: ideaalit.

Filosofinen ongelma ei ole siis sana tai sanat. Se ei myöskään ole asia. Filosofia ei etsi bakteerin tai populaation käsitteiden määritelmää, sitä oikeaa. Se ei myöskään tutki bakteeria tai populaatiota. Tieteenfilosofia voisi tarttua näihin käsitteisiin ja sen ongelma voisi olla näiden käsitteiden historia. Meillä voi olla käsillä myös toisenlainen tapaus, virtuaalisen maailman todellinen rakkaus. Kummassakin tapauksessa – käsitteiden historiassa tai virtuaalisessa rakkaudessa – on kyse ongelmasta, sillä käsitteeseen liittyy aina ongelma. Filosofin ongelma ei ole sana, sen määrittely tai maailmassa oleva esine, objekti, asia, vaan ongelma.

Mikä on siis ongelma? Se on tapahtuma ajatuksessa, ajattelussa. Olemme koko ajan ympäristössä, jossa kohtaamme enemmän tai vähemmän vaikeuksia. Voimme elää vaikka kuinka kauan vaikeuksien kanssa ennen kuin kysymme kysymyksiä, problematisoimme. Ongelma on problematisoinnin seuraus, ja problematisointi on vapauttamme, sen käyttöä. Olemme syntyneet tänne, elämme elämäämme, tuskassa ja ilossa, mutta sitten vavahdumme, pysähdymme, kysymme: ”Miten pitäisi elää?” Kysymyksen jälkeen elämä ei ole enää annettua; se on ongelma.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Löydät mitä käytät

(Gilles Deleuze)

Gilles Deleuze totesi, että ajattelijalta löytää sen mitä käyttää. Löydetyn – käytettävissä olevan – käyttää eri tavalla kuin ajatuksen tai työkalun luoja. Jokaisella on omat syynsä ja oma nopeutensa.

Esimerkiksi mainittu Deleuze loi ajattelua, joka tavoittaa asioiden epävakauden ja löydän häneltä käsitteitä, jotka ilmaisevat tapahtumia, ei olemuksia. Hänen ansiostaan osaan vähän paremmin aavistaa, mikä on todellinen ongelma ja mikä pseudo-ongelma. Tällaisella ajattelulla on minun käytössäni merkitystä, koska yritän saavuttaa kokemuksen, jonka jälkeen en ole enää sama.

Toinen – erilainen – esimerkki olisi Diogenes...

P.S.
Näiden muistiinpanojen lukija on myös näiden käyttäjä – vapaa, toivottavasti hyväntuulinen...

Ongelmat

Olen luvannut, että filosofiakahvila kehittyy tai ainakin muuttuu. Sen lisäksi, että tuon mukanani aina omia muistiinpanojani, joiden ainoa tarkoitus ja tehtävä on toimia keskustelun avaajana, osallistujilla on lupa tuoda esiin omia ongelmia.

Olen koko ajan pitänyt kiinni periaatteesta, että minä en ole kukaan päättämään siitä, mikä on filosofinen ongelma. Tähän on yksinkertainen syy: filosofit eivät ole koskaan olleet kovin yksimielisiä asiasta. Filosofia ei ole tiede. Tiedemiehet voivat olla erimielisiä mustista aukoista tai muusta, mutta he ovat varsin yksimielisiä siitä, mitä on tiede. Filosofia on ajattelua, joka pohtii omaa olemustaan, ei sitä tunne siis.

On tehtävä muutama huomio työskentelyn lähtökohdista. Me emme voi etukäteen, heti ja samantien todeta, onko joku todellinen ongelma vai ei. Meidän täytyy tutkia sitä. Tätä on filosofisuus: valmiutta tutkia, arvioida. Arvioinnin tarkoitus on lopulta kuitenkin selvittää, onko kysymys hyvä, onko sen takana pseudo-ongelma vai todellinen ongelma.

Kun tutkimme ongelmaa, meidän on hyväksyttävä se, ettemme ole ratkaisemassa ongelmaa, vaan tutkimassa sitä. Mahdollisesti onnistumme – onnellisessa tapauksessa – luomaan siihen uusia näkökulmia, mahdollisesti muotoilemaan kysymyksen uudestaan.

Filosofinen arviointi on jotain muuta kuin psykologia. Emme ole piirtämässä kuvaa kenenkään henkisestä tilasta. Olemme kysymässä eettistä kysymystä siitä, miten pitää elää, millainen suhde luoda itseensä ja millainen suhde luoda toisiin. Tätä kysymystä voisi lähestyä epäfilosofisestikin. Filosofisuus on sitä – ainakin hyvin usein – että tutkitaan sitä, mikä mahdollistaa pääsyn totuuteen. Tutkimme ajattelutottomuksia.

Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että sanon filosofian olevan ”elämäntapa” ja sanon sen olevan ”harjoitusta”. Filosofia arvioi elämäntapoja ja harjoituksia, tutkii, millaisia ne ovat ja miten ne erottavat totuuden ja valheen tai totuuden ja harhan, millaisia ajattelutottomuksia olemisen tapaan liittyy. Kysymykset, joiden kautta yritän lähestyä ongelmia koskevat elämäntapaa. Onko tämä elämäntapa tai harjoitus sellainen, että se auttaa pääsemään totuuteen? Millainen totuus minulle on mahdollinen, jos elän näin tai noin? Millaisia arvoja tämä tai tuo olemisen tapa synnyttää?

Kysymykset koskevat usein kärsimystä tai tuskaa. Tuska synnyttää kysymyksiä ja myös oikeuttaa kysymään. Meidän tehtävämme ei ole määrätä lääkettä, vaan katsoa, millainen kysymys on, millaisissa olosuhteissa se esitetään, mikä panee kysymään. Etsimme tietä ulos, yritämme ajatella toisin, päästä toiseen maisemaan.

Filosofia elämäntapana

Filosofia on ja se voi olla tapa elää. Kuka tahansa joka valitsee itselleen elämäntavan ja muokkaa elämäänsä ei silti ole filosofi; se on tietynlainen elämäntapa, jossa ajattelu ja rakkaus ajatteluun saa erityisen intensiivisen muodon. Kysymyksestä, kysymisestä, tehdään elämäntapa. Tässä ei sanan tavanomaisessa mielessä etsitä ratkaisua, vaan uutta kysymystä. Ratkaisu on ongelman uudelleenmuotoilu.

Filosofian, etiikan, alkuperäisiä voimallisia kysymyksiä oli kysymys siitä, miten pitää elää. Filosofia on siis tähdännyt elämäntapaan, toisenlaiseen elämään. Elämäntapa on ratkaisu, vastaus. Tätä Wittgensteinkin varmaan tarkoitti, kun sanoi: Pitää elää niin, että se mikä on ongelmallista katoaa. En muotoilisi asiaa näin, vaan toisin: Täytyy elää niin, että syntyy uusia ongelmia.

Vaikka keskustelun filosofiasta elämäntapana aloitti ranskalainen Pierre Hadot 70-luvulla, idea on saanut paljon vastakaikua mm. amerikkalaisessa filosofiassa. Esimerkiksi Richard Shusterman (jonka tausta on analyyttisessä filosofiassa ja amerikkalaisessa pragmatistisessa filosofiassa) puhuu filosofiasta elämätapana, joka on muutakin kuin teoriaa; se on ”art of living” (elämäntaito, elämisen taide). Teoksessaan Practising Philosophy Shusterman käyttää esimerkkinä filosofisesta elämästä mm. mainittua Wittgensteinia, joka koki akateemisen maailman filosofiset pohdinnat liian kapeiksi, koska hänen mukaansa filosofin ylin periaate tai käsky on: ”Elä hyvin.”

Myös oma lähtökohtani on samantapainen. Näiden muistiinpanojeni punainen lanka on ajatus askeesista ja ethoksesta. Askeesi, harjoitus, tekee jostakin totuudesta tai periaatteesta ethoksen, olemisen tavan, ja ethos ei ole olemus, vaan modus, tapa, ”toinen luonto”. Olennaista eivät ole ominaisuudet eivätkä omaisuudet; olennaista ei ole olemus, vaan modus, tapa. Tärkeä kysymys ei ole ”mitä”, vaan ”miten”. Filosofisessa elämäntavassa on olennaista ongelmien keksiminen ja pseudo-ongelmien poispyyhkiminen.

Olkoon tämä tällainen metodinen huomautus, vaikka ilmaisu on liioitteleva, vähän liikaa lupaava... Me kysymme usein miksi – ja vielä pahempaa: me kysymme, miksi minä. Kun ryhdymme omasta mielestämme henkeviksi, kysymme mitä. Mutta kun kysymme ”mitä”, etsimme olemusta, ja olemus on fiktio ja ansa.

Puolustan myös sanoja ”kuka”, ”missä”, ”milloin”. Tähän on yksinkertainen syy. Nämä ovat hyviä kysymyssanoja, koska ne yrittävät tuoda esiin jotakin tapahtumista. Näin ajattelun tavoitteena ei ole paljastaa ikuista olemusta, vaan tapahtuma ja tapahtuman tapahtumallisuus.

Voisi puhua tapahtumallistamisesta. Sen hyöty on nimenomaan se, että näemme asiat, ilmiöt tapahtumina, historiallisina ja muuttuvina, ei enää välttämättöminä. ”Missä” ja ”milloin” sijoittavat ilmiöt johonkin kontekstiin. On syytä tutkia olosuhteita, joissa jokin maailmaan ilmaantuu, tutkia miten se sitten muuttuu ja joissakin tapauksissa muutetaan ikuiseksi. Tällainen työ paljastaa, että emme ole aina olleet sitä mitä olemme ja siitä syystä näemme itsemme vapaampina. Meille voi syntyä vapauden kokemus, joka voi johtaa myös toimintaan, vapautemme käyttöön.

”Kuka” on olennainen kysymys, mutta se täytyy ymmärtää oikein. Kun yritämme ymmärtää jonkun lauseen, sijoitamme sen kontekstiin, kysymme, kuka puhuu. Ajattelemme – se on meidän taipumus – puhujan intressejä, hänen sidosryhmiään ja hänen identiteettiään. Kriittinen, filosofinen, kysymys, joka yrittää arvioida – ei vain polemisoida tai tehdä journalistisia paljastuksia – yrittää selvittää, mikä voima puhujassa puhuu, millaiseen olemisen tapaan sanottu liittyy, ts. millainen olemisen tapa, elämäntapa, synnyttää lauseen. ...

Näin palaudumme kysymykseen elämäntavasta. Filosofia on tai ainakin se voi olla elämäntapa. Se on sellainen kriittinen asenne, joka arvioi elämäntapoja, olemisen tapoja, jotka synnyttävät erilaisia näkemyksiä, lauseita, ”totuuksia” ja asenteita. Filosofi vaatii muutosta. Hän sanoo itselleen ja muille: Täytyy voida ajatella toisin, elää toisin.