Miten käyttää Wittgensteinia?

(Ludwig Wittgenstein)

Miten käyttää jotain filosofia? Otan esimerkiksi Ludwig Wittgensteinin. Hän on tietysti käytetty, paljon luettu filosofi. Siinä mielessä hyvä esimerkki: on erilaisia käyttöjä, joita verrata. En silti vertaile erilaisia käyttötapoja; ehdotan vain yhtä tapaa.

Jos tarttuu esimerkiksi Wittgensteinin Filosofisiin tutkimuksiin, joutuu toteamaan, että siinä käsitellään aika teknisiä kysymyksiä, sellaisia jotka kiinnostavat ”ammattilaisia”.  Se ei vaikuta yhtä viehättävältä ja ymmärrettävältä kuin Sokrateen puheet oikeudenmukaisuudesta, rakkaudesta tai rohkeudesta. Silti kirja ei ole tyypillinen akateeminen teos, enemmän tai vähemmän systemaattinen esitys käsillä olevista aiheista. Filosofisia tutkimuksia on filosofian harjoittamista in situ.

Kiinnitän huomiota esimerkiksi siihen, miten usein Wittgenstein kehottaa lukijaansa kuvittelemaan jotain; hän piirtää esiin jonkun tilanteen, näyttämön. Tämä on harvinainen menettelytapa, mutta sille on selitys. Kirjoittaja ei pyydä meitä ajattelemaan, vaan katsomaan asioita. Jotkut ovat sanoneet, että Wittgenstein halusi opettaa katsomaan asioita ja ihmisiä toisella tavalla.

Tätä käsitystä voi tukea monilla Wittgensteinin omilla huomioilla.  Kun Wittgenstein pyytää kuvittelemaan jotain, hän kehottaa harjoittamaan filosofiaa; hän ei kirjoita meille valmiiksi tractatusta, filosofista esitelmää, vaan panee meidät harjoittamaan sitä. Filosofointi ei ollut hänelle vain teoretisointia tai järkeilemistä, vaan työtä itsensä kanssa, itseensä vaikuttamista. Tunnettu tekstikatkelma, jossa Wittgenstein puhuu (kirjoitettu 13.lokakuuta 1931) tästä, vertaa filosofia arkkitehtiin. Molemmat tekevät työtä itsensä kanssa. Filosofi vaikuttaa itseensä, muuttaa itseään muuttaen tulkintojaan.

Kieltämättä välillä vaikuttaa kuin lukisi kirjaa nimeltä Liisa Ihmemaassa. Wittgenstein pyytää lukijaa katsomaan kiveä ja kuvittelemaan sitten, että sillä on aistimuksia. Hän toteaa, että silloin helposti sanoo itselleen, että miten niin voi tehdä; pitäisi voida ajatella, että eloton objekti on kyvykäs tuntemaan aistimuksia – yhtä hyvin voisi ajatella, että numerolla on aistimuksia. Sitten Wittgenstein pyytää katsomaan räpyttelevää kärpästä: ongelma katoaa. (Vaikka Wittgenstein toteaa, että kärpänen on ongelmallinen esimerkki. Hän ei ole aina niin varma niin sanottujen alempien eläinten tuntemuksista viitaten siihen mahdollisuuteen, ettemme aina tiedä, olemmeko julmia.)

Itsensä kuvitteleminen johonkin tilanteeseen on meditaatiota sanan alkuperäisessä merkityksessä; sen harjoittaja nimenomaan kuvitteli itsensä johonkin tilanteeseen kysyäkseen, testatakseen, miten reagoisi. Wittgensteinin ehdottamat ”mediataatiot” vievät meidät outoihin tilanteisiin, outoihin paikkoihin, jossa oudot olennot puhuvat käsittämätöntä kieltä. Hän vie meidät ikään kuin avaruusseikkailuun, jonka jälkeen katsomme omaa toimintaamme, omia tekemisiämme toisin. Wittgenstein esimerkiksi pyytää kuvittelemaan, että muutut kiveksi. Jos muutut kiveksi, tunnetko sitten aistimuksia?

Mutta miksi näin erikoisia harjoituksia? Miksi kuvitella itsensä muuttumassa kiveksi, jos tahdon oppia tuntemaan itseni, muuttaa itseäni, tulkintojani? Taustalla on selvästikin epäluottamus introspektioon, Descartes´n tapaa ”meditoida”. Esimerkiksi, jos haluaa tietää mitä on mielikuvitus, ei kannata tarkastella itseään kuvittelemassa asioita, vaan katsoa miten sanaa mielikuvitus käytetään (370).

Suurimmassa osassa tapauksia – näin kuvittelen – Wittgenstein pyytää kuvittelemaan jonkunlaisen kielen, vaikka sellaisen, joka muodostuu pelkistä käskyistä. Tälle on muukin syy kuin puhtaan teoreettinen; hän sanoo, että kuvitella kieli on kuvitella elämänmuoto. Näin, epäsuorasti, saamme esiin asioita siitä miten elämme; kohtaamme oman elämänmuotomme rajat, opimme voisiko tuon tai tämän kuvitellun skenaarion hyväksyä.

Liisa seikkailut Ihmemaassa ja Liisa seikkailut peilimaailmassa. Filosofisissa tutkimuksissa on peilejä peilien sisällä, mise en abyme –kohtauksia .  Wittgenstein kehottaa kuvittelemaan kuvan nyrkkeilijästä tietyssä asennossa. Hän toteaa, että tätä kuvaa voidaan käyttää eri tavoilla, esimerkiksi näyttämään jollekin minkälainen asento hänen pitää ottaa tai päinvastoin miten hänen ei pitäisi seistä. Tai sitä voidaan käyttää näyttämään, miten joku tietyssä tilanteessa seisoi.  Ehkä voisi ajatella, että Wittgensteinin ”meditaatiot” ovat tällaisia: niille voi keksiä monia käyttöjä, mahdollisesti uusia käyttöjä.

Ehdotukseni on jokatapauksessa käyttää Wittgensteinin tekstejä meditaatioina, kuvitteluharjoituksina. Toinen, tärkeämpi ehdotukseni, josta halusin tässä antaa vain esimerkin, on ylipäätään se, että käyttäisimme filosofeja, emme vain kommentoisi tai tulkitsisi...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Löydät mitä käytät

(Gilles Deleuze)

Gilles Deleuze totesi, että ajattelijalta löytää sen mitä käyttää. Löydetyn – käytettävissä olevan – käyttää eri tavalla kuin ajatuksen tai työkalun luoja. Jokaisella on omat syynsä ja oma nopeutensa.

Esimerkiksi mainittu Deleuze loi ajattelua, joka tavoittaa asioiden epävakauden ja löydän häneltä käsitteitä, jotka ilmaisevat tapahtumia, ei olemuksia. Hänen ansiostaan osaan vähän paremmin aavistaa, mikä on todellinen ongelma ja mikä pseudo-ongelma. Tällaisella ajattelulla on minun käytössäni merkitystä, koska yritän saavuttaa kokemuksen, jonka jälkeen en ole enää sama.

Toinen – erilainen – esimerkki olisi Diogenes...

P.S.
Näiden muistiinpanojen lukija on myös näiden käyttäjä – vapaa, toivottavasti hyväntuulinen...

Vapauden käyttö ja onnellisuus

Aloittakaamme sanasta ”käyttö”. Se on termi, jolla on oma asemansa filosofiassa, vaikka sen onkin aika tuntematon nykyajan filosofeille, jotka ammentavat esim. analyyttisen filosofian perinteestä tai fenomenogiasta. Kreikkalaiset, esim. Platon käyttivät sanaa chresis, käyttö, moraalisessa yhteydessä; he puhuivat mm. ”nautintojen oikeasta käytöstä”. Plotinus, uusplatoninen kreikkalainen filosofi, puhui ”itsensä vapaasta käytöstä”. Keskiaikaisessa filosofiassa sitä käytettiin ja sen käyttöön liittyy myös kirkon (katolisen kirkon) sitoutuminen kapitalismiin, omistamiseen. Käyttö nimittäin koskee sellaista mitä ei voi omistaa, tehdä omaisuudeksi, mutta Johannes XXII antoi ”bulan”, joka rajoitti fransiskaanien ajatusta ja käytäntöä ”käytöstä” perustelemalla, että on asioita, joita ei voi käyttää, koska ne tuhoutuvat käytössä – ja mitkä siis joutuvat olemaan ”omistettuja”. Tämä ei ollut mitään mitä tahansa saivartelua. Fransiskaanit olivat aika anarkistisia ja vastustivat omaisuutta, mutta paavi siis asettui heitä vastaan ja asettui puolustamaan omistamista, ei käyttöä. Mutta käyttöä ei rajoita puolestaan ”omistus”, vaan esim. ”pyhittäminen”, siirtäminen pyhän alueelle (syy miksi G.Agamben puhuu profanisoimisen puolesta: se on asioiden ja esineiden ottamista käyttöön).

Vapaus ei ole mitään, joka voidaan taata; sitä ei takaa laki eikä ihmisoikeusjulistus – ne voivat toimia myös niitä vastaan niin kuin tiedetään. Vapautta on vain jos sitä käytetään ja voisi jopa sanoa, ettei sitä ole olemassa ennen sitä. Meillä on toisaalta ”vapauden kokemus”, kokemus siitä, että meillä on mahdollisuuksia, käyttämättömiä mahdollisuuksia, potentiaalia tehdä jotain; kokemus siitä, että kaikki ei ole ennalta määriteltyä, ennalta määrättyä, kohtalonomaista. Ja toisaalta meillä on ”vapauden käytännöt”, sen käyttö, joka on seuraus kokemuksesta, mutta tulee myös osaksi tätä kokemusta vapaudesta.

Meillä on länsimaissa ainakin sellainen mielikuva, käsitys vapaudesta, että siinä joku kahlehdittu tai tukahdutettu halu ”vapautuu”, pääsee toteuttamaan itseään. Oma näkökulmani on pikemminkin tämä: joku tajuaa mahdollisuuksia, näkee ne, kokee ne ja käyttää niitä. Näkökulma on lähes päinvastainen. Ensimmäisen mielikuvan mukaan meidän todellinen luonto, olemus, on vankina ja se vapautuu. Toisessa, omassa, käsityksessäni ei ole mitään oletusta olemuksesta tai vielä tarkemmin: mahdollisuuksien näkemistä ja käyttämistä estää käsitys olemuksesta. Jos joku ajattelee: ”Olen miehekäs mies” ja luo käsityksen tästä olemuksesta, se rajoittaa mahdollisuuksia: ei voi tanssia, itkeä, kaunistautua yms. Minulle vapautta on mahdollisuus muuttua, mahdollisuus vaihtaa velvollisuuksia; siinä ei ole niinkään kyse valinnan vapaudesta, ainakaan pelkästään siitä.

Vapauden käyttö on ”tapa”, ts. ethos (sana josta tulee eetos, siveellinen henki, mutta joka pitäisi sananmukaisesti kääntää ”asuinpaikaksi”; se on ”olemisen tapa”). Antiikissa ajateltiin, että käyttö, tapa, ethos, on ”toinen luonto”, siish harjoituksen ja työn kautta syntynyt ”luonto”, ei synnynnäinen ”luonne” tai ”olemus”.

Olen alkanut ajatella – enkä ole ainoa – että tämä ”toinen luonto”, ”vapauden käyttö”, on onnellisuutta, ehkä jopa ainoa onnen muoto. Meidän käsitys onnesta on ”meille myyty kuva”, se on kuin kaava: ”Näin sinun pitää elää ja olet onnellinen.” Ja näkisin, että onnettomuuden syy on tässä kaavassa. Ihminen tulee onnelliseksi vain omalla tavallaan, eläen omaa elämää, luomalla oman ”paikkansa”, ”olemisen tavan”, toisin sanoen käyttämällä vapauttaan. Etiikka ei tämän näkemyksen mukaan ole pohdintaa oikeasta ja väärästä; siinä ei ole kyse tuomitsemisesta eikä kieltäytymisestä. Etiikka on sitä mitä se oli kreikkalaisille ja Spinozalle: ”doctrina de felicidad”, oppi siitä miten tullaan onnelliseksi. Ja onni ei ole olemuksemme toteuttamista, vaan ”toisen luonnon” rakentumista.

Kutsun tämän alustuksen avulla pohtimaan kysymystä onnellisuudesta, etiikasta ja vapaudesta. Mitä ajattelette ja miksi? Onko onnellisuudella, etiikalla ja vapaudella mitään tekemistä keskenään? Vai onko tämä vain minun yksinäinen ”tieni”?