Pseudo-ongelma

Henri Bergson

AJANKOHTAISTA ASIAA - KAHVILA FUENGIROLASSA torstaina 30.1. Ravintola La Alegría, Av. de los Boliches 42. Klo 14.00.

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 29.1. ja Fuengirolassa 30.1. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Kreikan pseudos tarkoitti valhetta, ja pseudo-ongelma on näennäinen ongelma tai valeongelma. Vaikka emme uskoisi, että kaikki filosofiset ongelmat ovat pseudo-ongelmia, erottelu ongelmiin ja pseudo-ongelmiin voi olla hyödyllinen. Ihan pelkästään siksi, että pseudo-ongelmaa ei tarvitse ratkaista; se vain hylätään.

Ongelma – suorastaan metodologinen ongelma – on se, miten voimme erottaa ongelman pseudo-ongelmasta. Suoranaisen tuskan aihe on, ettei ole mitään helppoa tapaa erottaa niitä – ei ole mitään valmista, aina toimivaa kriteeriä. Voisi sanoa, että pseudo-ongelman ongelma on filosofian hauskimpia. Se sotii juuri sopivasti arkijärkeä vastaan. Olemme niin kiinni ajatuksessa, että ratkaisu ongelmaan voi olla väärä tai oikea – emme heti tajua, että itse ongelma voi olla väärä.

Vaikka ongelma olisi annettu, se on pitää tuoda esiin. Kun se tuodaan esiin, se muotoillaan. Jos haluamme arvioida, mikä on todellinen ongelma ja mikä pseudo-ongelma, meidän on tutkittava, miten ongelmaan liittyvä kysymys on muotoiltu: mitä termejä siinä on käytetty ja mitä oletuksia se sisältää. Henri Bergson sanoi, että metodologiaa tarvitaan, jotta löytäisimme todelliset ongelmat. Hän myös tiesi, että ongelman löytäminen merkitsi sen muotoilemista – ja muotoileminen oli hänelle luomista, rakentamista.

Bergson antoi kaksi esimerkkiä pseudo-ongelmista vuonna 1911 pitämässään luennossa. Otan esiin vain toisen, koska se on filosofian historian näkökulmasta erityisen mielenkiintoinen. Tämän pseudo-ongelman ilmaisu on kysymys: ”Miksi jotain on eikä ei mitään?” Tätä kysymys on usein toistettu ja vanhan, usein toistetun tarinan mukaan tässä kysymyksessä, ihmettelyssä, on filosofian alku. Siksi on erityisen järkyttävää ja skandaalimaista, että Bergson sanoo sitä pseudo-ongelmaksi.

Miksi tämä kysymys ei ilmaise todellista ongelmaa? Bergsonin mukaan kysymyksen voi esittää vain, jos hyväksyy joitakin kyseenalaisia olettamuksia. Vain jos joku sanoisi, että olisi mahdollista että ei olisi mitään, se että jotain on tulee hämmästyttäväksi. Toisin sanoen pseudo-ongelmaksi tämän tekee joukko oletuksia, joista ei voi pitää kiinni. Ilmeisesti Bergson ei ajatellut, että maailman olemassaolo on mystistä.

Vastaavasti voisin sanoa pseudo-ongelmaksi teodikean ongelmaa – klassista teologian ongelmaa: ”Miksi on pahaa, jos Jumala on hyvä?” Koko ongelmaa ei ole olemassa, jos en pidä kiinni siitä, että Jumala on olemassa (tai että kyseinen olento on hyvä). Joku voi tietysti sanoa, että Jumala on olemassa ja hänelle ongelma on todellinen. Bergsonille sattui näin pahan ongelman kanssa. Hän todisteli nuorena, että kyseessä oli pseudo-ongelma, mutta vanhoilla päivillään käsitteli sitä todellisena.

Pseudo-ongelma on jotain, joka esiintyy ongelmana, muttei ole sitä. Voimme puhua todellisesta rakkaudesta erotettuna rakkaudesta, joka esiintyy rakkautena ja puhuu rakkauden nimissä ollen vain pyrkimystä omistaa toinen. Pseudo-ongelma on samanlainen esittäjä kuin valheellinen rakkaus.

AJANKOHTAISTA ESPANJASSA. Luentosarjan 1. osa 27. tammikuuta klo 16.30-17.45 Suomelan salissa. Camino Cantera 49, Los Pacos, Fuengirola. Luennoitsija: Pasi Färm

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kevään ohjelmasta

Tässä filosofiakahvilan kevätkauden 10 ensimmäistä aihetta:

1.Metodi filosofiassa 

2.Näkökulmien filosofía 

3.Ongelma  

4.Pseudo-ongelma 

5.Historian käyttö 

6.Nostalgian vaara 

7.Nuoli nykyisyyden läpi 

8.Dialogi 

9.Japanilainen esimerkki 

10.Käsitteet ja konkreettisuus 

Luvassa myös puistofilosofiaa - sekä Vélez-Málagassa että Fuengirolassa. Aihe tulee olemaan Ruumis, sielu ja kone. Ajankohdat ilmoitetaan myöhemmin.

Jos olet kiinnostunut luovasta kirjoittamisesta, ota yhteyttä pasifarm@yahoo.es


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Päämäärä

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Filosofinen ajattelu pyrkii muuhun kuin tietoon jostakin asiantilasta. Filosofoiminen voi tuottaa tietoa, mutta se on enemmänkin sivutuote tai se on väline. Päämäärä ei ole hyvin perusteltu käsitys, vaan se, että ajattelija itse muuttuu. Siksi filosofoiminen on enemmänkin meditaatiota kuin tiedettä.

Tämä jo selittää – ehkä myös oikeuttaa sen, ettei filosofia ole ”objektiivista”: ajattelija tuo väistämättä oman subjektiviteettinsa, oman itsensä, kokemuksensa ja elämänsä filosofiaan. F.Nietzsche kirjoitti: ”Vähitellen olen oppinut, että tähän saakka mikä tahansa suuri filosofia on tekijänsä tunnustus ja (on sitä halunnut tai ei, on sen huomannut tai ei) se muodostaa hänen muistelmansa.” Filosofiset teokset, systeemit: ei muuta kuin muistelmia. Tai niin kuin Leslie Paul Thiele kauniimmin sanoi Nietzschen omasta ajattelusta: Se muodostaa sielun poliittisen elämäkerran.

Miten siis filosofoiminen muuttaa ajattelijaa? Heti aluksi ja myös lopuksi, se muuttaa ajattelua. Kun joku kysyy kysymyksen ei vain löytääkseen vastauksen kysymykseensä, löytääkseen ratkaisun pulmaan, vaan seuratakseen kysymystä, elääkseen kysymyksen kanssa, hän tekee niin joko tehdäkseen kysymyksestä pysyvän tai heittääkseen sen pois, hyljätäkseen sen turhana. Filosofoimisen seuraus, muutos ajattelussa, voi olla – ja on erittäin monta kertaa – että tajuaa jonkun ongelman olevan pseudo-ongelma. Tässä jo näemme ja arvaamme, että vaikkei filosofia ole tiede, siinäkin voi olla mukana metodi. Tarvitaan menetelmällisyyttä, jotta onnistuu erottamaan todellisen ongelman ja pseudo-ongelman.

Mutta miksi muuttaa ajatteluaan, miksi pyrkiä ajattelemaan toisin? Yksi aika yksinkertainen syy on se, että kohtaamme tilanteita, jossa vanha ajattelumme ei toimi. Joudumme kyseenalaistamaan, problematisoimaan uudella tavalla, jotta voisimme muuttaa tilannetta, voimasuhteita. Myönnän olevani laiska, mutta jos on pakko, on pakko.

Filosofia motivoi siis halu muutokseen. Siksi hänen tarvitsee tarttua sellaisiin ongelmiin, jotka koskevat häntä ja omaan aikaansa. Hänen täytyy ottaa tehtäväkseen todelliset kahleet, ei vain abstrakteja ongelmia, ei vain akateemisia ongelmia. Filosofi voi olla oppinut ja hän voi tarvita oppineisuutta, mutta hänen kysymyksensä on muutakin. Ollakseen filosofi hän kysyy muutakin kuin mitä Platon todellisuudessa ajatteli.

On monenlaista rationaalisuutta, järjenkäyttöä, ajattelua. Miksi sen pitäisi olla filosofiaa? Eikö taloustiede ole merkityksellisempi? Nimenomaan siksi tarvitsemme filosofiaa, että se on meditatiivista. Se ei pyri muuttamaan tilannetta soveltaen jotain oikeaa tietoa; se muuttaa tilannetta muuttamalla tekijää, osallistujaa. On selvää, että maailmaa muutetaan aktiivisesti, tehokkaasti, käyttäen kemian ja biologian suomaa tietoa. Filosofia vaikuttaa tehottomalta. Mutta sitä ei olla vielä käytetty. Ei olla vielä kokeiltu, mitä se voisi merkitä. Filosofiaa ei olla vielä keksitty.

Vaikka minä en ole keksinyt filosofian merkitystä enkä voi selittää sen olemassaoloa, voin omalta kohdaltani – tunnustuksellisesti, omaelämäkerrallisesti – sanoa jotain sen hyödyllisyydestä. Filosofia on kettu: se liikkuu nopeasti ja kaikkialle. Jos olen jossain tuskallisessa tilanteessa, aika vähän merkitsee mitä tiedän kemiasta tai biologiasta. Mutta jos filosofia on antanut minulle aseen, mahdollisuuden vaikuttaa itseeni, tilanne on toinen. Kun ihminen kuoli käsiini, minulla ei ollut osaamista hänen auttamiseensa, mutta minulla yksi asia, filosofinen asenne, joka auttaa: Älä kysy tyhmiä ”filosofisia” kysymyksiä, älä jossittele. Filosofia voi varustaa, valmentaa, valmistaa meidät johonkin tilanteeseen tai koettelemukseen. Tämäkin esimerkki kertoo, että se varustaa tehden meidät kevyemmiksi; se riisuu jotain turhaa.

Päämäärä on siis, että muuttuisin. En voi ehkä muuttua paremmaksi, mutta mahdollisesti onnellisemmaksi. Tärkeintä on, että muuttuisin muuttuvaksi, tekisin muutoksen mahdolliseksi – palauttaisin itseeni liikkuvuutta. Miksi siis puhua muille, miksi puhua näistä omakohtaisista, itsen kanssa tehdyistä taisteluista? Kuvittelen ja toivon, että siitä olisi hyötyä. Vaikka kukaan ei saa samaa kokemusta, voi joku kuitenkin seurata kokemuksen jättämiä jälkiä, oppia niistä – oppia ehkä kysymään...

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA 4.HUHTIKUUTA. RAVINTOLA KUKKO, SAUNAN TERASSI KLO 13.30. AIHE: ESPANJALAISIA AIHEITA.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sanat, asiat, käsitteet (Filosofista hassuttelua)

(Ludwig Wittgenstein)

Miksi filosofiassa käytetään niin vaikeita sanoja? Sokrates ja kumppanit ottivat keskustelunaiheeksi kaikenlaisia asioita, todellisia ja kuvitteellisia, ja yrittivät päästä yksimielisyyteen siitä, mistä he puhuvat. Tästä alkoi filosofien vimmainen halu määritellä. Jossain vaiheessa tietysti unohtui, miksi he sitä tekevät. Sokrates ja kumppanit kohtasivat sanojen vellovuuden, häilyvyyden, monimerkityksisyyden. Myöhemmin jotkut filosofit ovat ratkaiseet tämän monimerkityksisyyden antamalla sanalle oman merkityksen, määritelmän; silloin he ovat luoneet käsitteen. Käsite on aina enemmän kuin sana: se on sana ja määritelmä, vähintään. Joskus he ovat keksineet myös uusia sanoja, uusia termejä. Filosofian vaikeat termit ja käsitteet ovat syntyneet vaikeuden poistamiseksi, selkeyden luomiseksi.

En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että filosofiset ongelmat ovat pseudo-ongelmia. Näin ajattelevat taipuvat ajattelemaan niin kuin Wittgenstein, että kyse on epäselvästä, huonosta, kielenkäytöstä. Tämä johtaa pohtimaan sanoja, ei muuta. On kuin nämä filosofit olisivat unohtaneet, miten koomisia Sokrateen ympärillä käydyt keskustelut olivat: nuoret ja vanhat partaiset miehet määrittelivät sanoja eivätkä päässeet tuloksiin.

Filosofinen ongelma, kysymys: Miten pitäisi elää? Tämä ei ole kielenkäytön surkeutta. Mutta vaikka tämä olisi pysyvä, merkittävä filosofinen ongelma, voi olla, että kysymyksen voisi asettaa toisin, muotoilla paremmin. Se on mitä filosofi tekee: nostaa esiin ongelman, muotoilee kysymyksen toisin. Toisin muotoiltu kysymys on ratkaisu, tie ulos kysymyksestä.

Ajatellaan sumuisasti, että sanat viittaavat johonkin asiaan, objektiin. Jopa wittgensteinilaisesti edeten huomataan, että tilanne on hiukan monimutkaisempi.  Sanon: ”Kissa.” Mihin sana viittaa? Johonkin tiettyyn eläimeen, lajiin? Useimmiten ihmiset voivat ymmärtää minua vain jossakin kontekstissa. Näemme kissan ja sanon: ”Kissa.” Viittaan tuohon tiettyyn eläimeen. On vaikeampia tapauksia, hankalampia sanoja ja monimutkaisempia konteksteja. Kissayksilö kuuluu kissojen lajiin. Mutta lajin käsite on biologiassa yllättävän häilyvä. Entä sitten, kun alamme puhua rakkaudesta, oikeudenmukaisuudesta, rohkeudesta niin kuin Sokrateen kumppanit?

Tietenkin tuberkuloosia aiheuttava bakteeri oli olemassa jo ennen kuin biologia keksi koko bakteerin käsitettä. Tietenkin oli olemassa ihmispopulaatio ennen kuin sanaa alettiin käyttämään 1700-luvulla hallitsemisen taitoa ja ekonomiaa käsittelevissä kirjoituksissa. Populaatio vaurauden lähteenä, työvoimana, ilmaantui ja alettiin synnyttää erilaisia tekniikoita sen valvomiseksi: valvottiin syntymiä ja kuolemia, ruokailutottumuksia jne. Sekä bakteerin että populaation käsitteet olivat ja ovat operatiivisia: bakteerin ja populaation todellisuus muuttuvat.

Luodessaan käsitteen filosofi tuo maailmaan samantapaisen operatiivisen toimijan tai ikkunan. Mutta aina ei ole olemassa sitä asiaa, objektia niin kuin olivat bakteeri ja populaatio. Joskus filosofi operoi virtuaalisessa maailmassa. Operoidessaan virtuaalisessa maailmassa hänen käsitteellään voi olla vaikutuksia todellisuudessa, täysin konkreettisia vaikutuksia. Tässä on siis toinen syy siihen, miksi filosofit käyttävät niin vaikeita sanoja: Heidän sanansa ovat ilman asiaa.

Leikitään, että filosofi luo uuden todellisen rakkauden käsitteen. Hän ei välttämättä ole ajatellut avioliittoaan ja ystäviensä avioliittoja ja luonut sitten niihin sopivaa määritelmää. Silloin hän olisi sosiologi tai jotain pahempaa. Kuvitellaan, että tässä todellisen rakkauden käsitteessä todelliseksi sen tekee tuntemattomien, aavistamattomien maailmojen ruokkiminen toisessa. Käsite voi siis toimia ikkunana toiseen elämään, toisenlaiseen tapaan olla toisen kanssa. Tietenkin käsite voi turmeltua, pahentua, toisin sanoen muuttua ideaaliksi. Tässä yksi filosofien pahe: ideaalit.

Filosofinen ongelma ei ole siis sana tai sanat. Se ei myöskään ole asia. Filosofia ei etsi bakteerin tai populaation käsitteiden määritelmää, sitä oikeaa. Se ei myöskään tutki bakteeria tai populaatiota. Tieteenfilosofia voisi tarttua näihin käsitteisiin ja sen ongelma voisi olla näiden käsitteiden historia. Meillä voi olla käsillä myös toisenlainen tapaus, virtuaalisen maailman todellinen rakkaus. Kummassakin tapauksessa – käsitteiden historiassa tai virtuaalisessa rakkaudessa – on kyse ongelmasta, sillä käsitteeseen liittyy aina ongelma. Filosofin ongelma ei ole sana, sen määrittely tai maailmassa oleva esine, objekti, asia, vaan ongelma.

Mikä on siis ongelma? Se on tapahtuma ajatuksessa, ajattelussa. Olemme koko ajan ympäristössä, jossa kohtaamme enemmän tai vähemmän vaikeuksia. Voimme elää vaikka kuinka kauan vaikeuksien kanssa ennen kuin kysymme kysymyksiä, problematisoimme. Ongelma on problematisoinnin seuraus, ja problematisointi on vapauttamme, sen käyttöä. Olemme syntyneet tänne, elämme elämäämme, tuskassa ja ilossa, mutta sitten vavahdumme, pysähdymme, kysymme: ”Miten pitäisi elää?” Kysymyksen jälkeen elämä ei ole enää annettua; se on ongelma.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Löydät mitä käytät

(Gilles Deleuze)

Gilles Deleuze totesi, että ajattelijalta löytää sen mitä käyttää. Löydetyn – käytettävissä olevan – käyttää eri tavalla kuin ajatuksen tai työkalun luoja. Jokaisella on omat syynsä ja oma nopeutensa.

Esimerkiksi mainittu Deleuze loi ajattelua, joka tavoittaa asioiden epävakauden ja löydän häneltä käsitteitä, jotka ilmaisevat tapahtumia, ei olemuksia. Hänen ansiostaan osaan vähän paremmin aavistaa, mikä on todellinen ongelma ja mikä pseudo-ongelma. Tällaisella ajattelulla on minun käytössäni merkitystä, koska yritän saavuttaa kokemuksen, jonka jälkeen en ole enää sama.

Toinen – erilainen – esimerkki olisi Diogenes...

P.S.
Näiden muistiinpanojen lukija on myös näiden käyttäjä – vapaa, toivottavasti hyväntuulinen...