Filosofia elämäntapana

Filosofia on ja se voi olla tapa elää. Kuka tahansa joka valitsee itselleen elämäntavan ja muokkaa elämäänsä ei silti ole filosofi; se on tietynlainen elämäntapa, jossa ajattelu ja rakkaus ajatteluun saa erityisen intensiivisen muodon. Kysymyksestä, kysymisestä, tehdään elämäntapa. Tässä ei sanan tavanomaisessa mielessä etsitä ratkaisua, vaan uutta kysymystä. Ratkaisu on ongelman uudelleenmuotoilu.

Filosofian, etiikan, alkuperäisiä voimallisia kysymyksiä oli kysymys siitä, miten pitää elää. Filosofia on siis tähdännyt elämäntapaan, toisenlaiseen elämään. Elämäntapa on ratkaisu, vastaus. Tätä Wittgensteinkin varmaan tarkoitti, kun sanoi: Pitää elää niin, että se mikä on ongelmallista katoaa. En muotoilisi asiaa näin, vaan toisin: Täytyy elää niin, että syntyy uusia ongelmia.

Vaikka keskustelun filosofiasta elämäntapana aloitti ranskalainen Pierre Hadot 70-luvulla, idea on saanut paljon vastakaikua mm. amerikkalaisessa filosofiassa. Esimerkiksi Richard Shusterman (jonka tausta on analyyttisessä filosofiassa ja amerikkalaisessa pragmatistisessa filosofiassa) puhuu filosofiasta elämätapana, joka on muutakin kuin teoriaa; se on ”art of living” (elämäntaito, elämisen taide). Teoksessaan Practising Philosophy Shusterman käyttää esimerkkinä filosofisesta elämästä mm. mainittua Wittgensteinia, joka koki akateemisen maailman filosofiset pohdinnat liian kapeiksi, koska hänen mukaansa filosofin ylin periaate tai käsky on: ”Elä hyvin.”

Myös oma lähtökohtani on samantapainen. Näiden muistiinpanojeni punainen lanka on ajatus askeesista ja ethoksesta. Askeesi, harjoitus, tekee jostakin totuudesta tai periaatteesta ethoksen, olemisen tavan, ja ethos ei ole olemus, vaan modus, tapa, ”toinen luonto”. Olennaista eivät ole ominaisuudet eivätkä omaisuudet; olennaista ei ole olemus, vaan modus, tapa. Tärkeä kysymys ei ole ”mitä”, vaan ”miten”. Filosofisessa elämäntavassa on olennaista ongelmien keksiminen ja pseudo-ongelmien poispyyhkiminen.

Olkoon tämä tällainen metodinen huomautus, vaikka ilmaisu on liioitteleva, vähän liikaa lupaava... Me kysymme usein miksi – ja vielä pahempaa: me kysymme, miksi minä. Kun ryhdymme omasta mielestämme henkeviksi, kysymme mitä. Mutta kun kysymme ”mitä”, etsimme olemusta, ja olemus on fiktio ja ansa.

Puolustan myös sanoja ”kuka”, ”missä”, ”milloin”. Tähän on yksinkertainen syy. Nämä ovat hyviä kysymyssanoja, koska ne yrittävät tuoda esiin jotakin tapahtumista. Näin ajattelun tavoitteena ei ole paljastaa ikuista olemusta, vaan tapahtuma ja tapahtuman tapahtumallisuus.

Voisi puhua tapahtumallistamisesta. Sen hyöty on nimenomaan se, että näemme asiat, ilmiöt tapahtumina, historiallisina ja muuttuvina, ei enää välttämättöminä. ”Missä” ja ”milloin” sijoittavat ilmiöt johonkin kontekstiin. On syytä tutkia olosuhteita, joissa jokin maailmaan ilmaantuu, tutkia miten se sitten muuttuu ja joissakin tapauksissa muutetaan ikuiseksi. Tällainen työ paljastaa, että emme ole aina olleet sitä mitä olemme ja siitä syystä näemme itsemme vapaampina. Meille voi syntyä vapauden kokemus, joka voi johtaa myös toimintaan, vapautemme käyttöön.

”Kuka” on olennainen kysymys, mutta se täytyy ymmärtää oikein. Kun yritämme ymmärtää jonkun lauseen, sijoitamme sen kontekstiin, kysymme, kuka puhuu. Ajattelemme – se on meidän taipumus – puhujan intressejä, hänen sidosryhmiään ja hänen identiteettiään. Kriittinen, filosofinen, kysymys, joka yrittää arvioida – ei vain polemisoida tai tehdä journalistisia paljastuksia – yrittää selvittää, mikä voima puhujassa puhuu, millaiseen olemisen tapaan sanottu liittyy, ts. millainen olemisen tapa, elämäntapa, synnyttää lauseen. ...

Näin palaudumme kysymykseen elämäntavasta. Filosofia on tai ainakin se voi olla elämäntapa. Se on sellainen kriittinen asenne, joka arvioi elämäntapoja, olemisen tapoja, jotka synnyttävät erilaisia näkemyksiä, lauseita, ”totuuksia” ja asenteita. Filosofi vaatii muutosta. Hän sanoo itselleen ja muille: Täytyy voida ajatella toisin, elää toisin.

Kahden filosofin surullinen rakkaustarina

Ainakin vielä 1990-luvun alussa keskusteltiin yliopistomaailmassa Martin Heideggerin natsitaustasta. Filosofi kiinnosti entistä enemmän ja häntä luettiin innostuneesti. Myös niitä teoksia ja luentoja, jotka Heidegger kirjoitti ns. natsikaudella. Fasistisuus häiritsi ja oli epämukavaa, mutta ajattelun voima voitti epämiellyttävät muistot. Oli tietenkin niitäkin, jotka torjuivat Heideggerin, tietenkin.

Kun amerikkalainen Richard Shusterman vieraili Helsingin yliopiston estetiikan tutkijaseminaarissa –95, Shusterman totesi, että monet ”isännistä” olivat intohimoisia Heideggerin tutkijoita. Hän itse olisi opiskellut Jerusalemin yliopistossa ja kertoi, että siellä ei kukaan lukenut Heideggeria, sillä yleinen käsitys oli suunnilleen sellainen, että Heideggerin lukemisesta kasvaa karvoja kämmeniin. Samalla tavalla keskustelu Euroopassa oli välillä melkein koomista. Derrida puolusti saksalaista ajattelijaa asettamalla kyseenalaiseksi natsin ja ei-natsin jyrkän eron. Tämä ei estänyt opiskelijoita nauramasta ja päästämättä järkyttyneitä huokauksia, kun luennoitsija kertoi Heideggerin asettaneen joissain luennossaan Hitlerin puolijumalan asemaan.

Magris (Kitsch ja intohimo: Hannah Arendt ja Martin Heidegger) ei osallistu suoraan keskusteluun siitä, kuinka paljon Heidegger oli natsi. Hän iskee lukijan eteen kylmäpäisen rakkauskertomuksen. Heidegger oli Hannah Arendtin opettaja ja rakasta. Arendt oli juutalainen tyttö. Suhde päättyi sitten. Hannah oli onneton koko ajan. Sodan jälkeen Heideggerilla oli pokkaa ”käyttää hyväkseen” entistä rakastajaansa, joka rakasti Heideggeria yhä, kaikesta huolimatta, vaikka hän varmasti näki opettajansa kylmyyden. Ja Hannah Arendt, juutalainen, puolusti, auttoi Heideggeria edes osittain saamaan ”maineensa” takaisin, pelastamaan sen rippeet. Tällainen on siis kahden filosofin surullinen rakkaustarina: toinen alistaa toisen omaan käyttöönsä, hylkää, ryhtyy natsiksi, menettää asemansa, tulee kirotuksi, ja toinen, hylätty, saapuu pelastamaan.

Magrisin tarinassa Arendt on se, joka todella rakastaa, osaa rakastaa epäitsekkäästi, hyväksyen toisen, vaikka se tekisi kipeääkin. Mutta samalla tämä vilpitön osapuoli on sokea, näkee kaiken vain hetkittäin, sitten taas uskoo toisen valheisiin. Heidegger rakastaa vain itseään, on ihastuksissaan siitä, että voi olla nuoren naisen idoli.

Magris kirjoittaa, että yliopistomaailma oli suuri, mutta endogaaminen (sisäsiittoinen) niin kuin lahkot, taiteilijaklaanit, poliittiset ryhmät, sulkeutuneet klubit, akateemiset piirit. Sellaisena se on omistava ja paralisoiva, lamaannuttava. Olet hierarkioiden orja ja olet velvollinen palvomaan ryhmän idoleja. Siteeraus:

”Ollaksemme vapaita, välttääksemme sielut valtaansa haluavien mestareiden viettelyksiä ja heidän haluaan muokata seuraajia, on välttämätöntä olla älyllisesti moniavioinen ja monijumalainen; jos Hannah olisi kultivoinut muita puolia ja tutustunut muihin maailmoihin ja muihin ihmisiin, hän olisi ollut vapaampi ja onnellisempi.”

Tässä tekstissä ja fragmentissa on kaikki: rakkaus vallankäyttönä, mestarit ja oppilaat, sulkeutuneet ryhmät, toisten maailmojen välttämättömyys, kysymys vapaudesta ja onnesta.

Teksti kasvaa rakkaustarina ja Heidegger-kysymyksen ohi. Siinä sen erityinen arvo, sen filosofinen arvo. Magris ei kirjoita vastaan, vaan puolesta: hän puolustaa joitakin arvoja kuten älyllistä moniavioisuutta. Tässä tekstissä kirjailija ja kirjallisuudentutkija ei ole vain humanisti; hän on filosofi, jopa jalo filosofi.

Hannah Arendt kirjoitti kirjan Eichmannin oikeudenkäynnistä ja teki kuuluisan huomion, havainnon: Paha on banaalia, arkipäiväistä, harmaata. Magris tuntee sympatiaa Arendtia kohtaan, sanoo, että Arendt ei voinut nähdä: myös rakkaus voi olla banaalia,

Keskustelun teemoja voivat olla rakkauden julmuus, sulkeutuneet yhteisöt, ehkä myös, jos haluatte, kysymys, voiko pieni ihminen olla suuri ajattelija. Millaisia ajatuksia tarina herättää? Millä tavalla se hämmentää?