Ongelma

Audrey Wasser

Ajankohtaista asiaa -kahvila seuraavan kerran 30. tammikuuta.

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 22.1. ja Fuengirolassa 23.1. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Näyttää siltä, että ajattelija tarkastelee ongelmaa, yrittää ehkä ratkaista sen. On kuin lähtökohta olisi ongelma. Pedagogiset instituutiot vahvistavat tätä kuvaa. Opettaja antaa meille ongelman. Se on tehtävä, joka pitää ratkaista. Filosofit saattavat vakaasti ja ilman ongelmia ajatella, että he ratkovat filosofisia ongelmia. Toki toiset ovat epäilleet, että kaikki filosofiset ongelmat ovat pseudo-ongelmia, esimerkiksi epätarkan kielenkäytön synnyttämiä.

Ongelma ymmärretään siis tehtäväksi, mutta myös  esteeksi, joka tekee vaikeaksi saavuttaa päämäärän tai tarkoituksen. Jokatapauksessa ongelma näyttäytyy annettuna. Joskus meillä on silti vaikeuksia tai esteitä emmekä näe niitä ongelmina. Niistä tehdään ongelmia – eikä ole itsestään selvää, että jokin ilmiö tai käytäntö problematisoidaan tietyllä tavalla. Ongelmana vaikeus tai mikä tahansa ilmiö tulee ajattelun ja huolen aiheeksi.

Määritellessämme ongelman esteeksi saatamme olla liian kiinni länsimaisessa tavassa mallintaa ja ajatella päämäärien ja keinojen kautta. Me suunnittelemme jotain, ja jokin estää suunnitelman toteutumisen. Se mikä estää, on ongelma. Ongelma on jotain tiellämme, mutta ajattelulle se ei ole pelkästään este, vaan myös ajattelemaan pakottava voima. Siinä mielessä se on ajattelun lähtökohta.

Vaikka ongelma olisi annettu, se on pitää tuoda esiin. Kun se tuodaan esiin, se muotoillaan.   Se ei ole tiellämme niin kuin kivi joka sattuu olemaan siinä. Me olemme rakentaneet, luoneet, sen. Olisi tutkittava, miten ongelma ilmaistaan kysymyksessä. Millaisia termejä siinä käytetään? Mitä siinä on oletettu? Sanokaamme, että ihmisen edessä on vapauden ongelma. On aivan eri asia, kysyykö, mistä vapauden saa vai sitä, mihin sitä käyttäisi.

Friedrich Nietzsche kohdisti tunnetusti kritiikkinsä moraaliin. Hän kysyi, mikä on moraalin arvo ja nosti näin esiin moraalin ongelman. Tämä operaatio teki moraalista ongelman. Siitä ei tullut tehtävää, joka piti ratkaista. Siitä ei tullut estettä ajattelun tiellä. Jossain mielessä siitä tuli arvoitus. Kun moraalista tuli ongelma, moraalin itsestään selvä luonne rikkoontui.

Platonista Heideggeriin voimme löytää esimerkkejä siitä, että ongelmalla on tällainen luonne; se keskeyttää vanhan tarinan toistamisen ja se häiritsee myyttistä maalaisjärkeä. Esimerkiksi Platonin Sofistissa näemme, että ongelma asettuu doksaa, yleistä mielipidettä vastaan. Ongelma on paradoksi sanan kirjaimellisessa mielessä. Sanoilla ja valmiilla käsitteillä on auktoriteetti. Jäljitellen Audrey Wasserin muotoilua sanon: Kriittinen kysymys leikkaa auki sanat ja käsitteet, tavoittaa ongelman niiden välissä. Tarkoitus on tietenkin luoda uusia käsitteitä, joiden avulla voi tuoda esiin uusia ongelmia. Metodologisesta näkökulmasta katsottuna käsitettä koskeva kysymys on: ”Mikä on käsitteen potentiaali?”

Kun kreikkalaiset käyttivät sanaa bios ja filosofoivat sen ympärillä, he tekivät elämästä ongelman. He kysyivät, miten sille annetaan muoto ja millainen muoto sille pitää antaa.  Bios on käsite, jonka avulla he kyseenalaistivat yleisesti hyväksytyn tavan elää tai ainakin toivat esiin mahdollisuuden, että se voisi olla toinen.

Ongelman selventäminen ja sen ratkaiseminen voi vaatia metodia, mutta työskenteleminen ongelman kanssa ei ole vain teoretisointia; siihen liittyy etiikka, valmius avata silmät ja sydän uusille kysymyksille, uusille muodoille, erilaiselle elämälle. Jotkut ongelmat voidaan ratkaista. Kaikki ongelmat vaativat vastausta. Tehtävään voi olla vain yksi oikea ratkaisu. Ongelmaan voi vastata monella tavalla. Ei ole välttämättä helppo sanoa, mikä on oikea vastaus. Toiset vastaukset ovat silti toisia vaarallisempia...

(Luvassa myös puistofilosofiaa - sekä Vélez-Málagassa että Fuengirolassa. Aihe tulee olemaan Ruumis, sielu ja kone. Ajankohdat ilmoitetaan myöhemmin.)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Loputtoman puheen keskeyttäminen

Puhe, sanat, ovat minun ongelmani, muuri johon lyön päätäni. En ole ainoa. En ole yksin, ainoa jonka otsassa on haava. Yritys on saada sanojen ja tekojen välille harmonia. Mutta se harmonia ei ole mahdollinen, koska sanat eivät ole minun sanojani; ne ovat perittyjä, testamentissa meille määrättyjä. Sanat eivät aloita mitään; ne jatkavat loputonta keskustelua, loputonta puhetta.

Maurice Blanchot tarttui tähän ongelmaan teoksessaan L´Entretienne infini. Hän puhui huhusta, sen voimasta. Huhun voima on siinä, että kaikki, joka on sanottu, on jo sanottu, sanotaan jatkuvasti ja tullaan sanomaan loputtomasti, keskeytymättä.

Silloin kun puhe, keskustelu, on tällaista, ihmiset etsivät kärsimättömästi keskustelun jatkumista ja myös nopeita ratkaisuja, lohtua tai järjestystä. Me emme voi aloittaa mitään, koska ei ole taukoa, joka mahdollistaisi sen. Emme myöskään kuule mitään, koska järkevän ja ei-järkevän, tärkeän ja ei-tärkeän erottava järjestys rakennetaan tässä loputtomassa puheessa, jonka pelisääntöjä meitä ei päästetä rikkomaan tai muuttamaan: emme ole kuulleet naisia (koska heillä ei laskettu olevan järkeä), emme kuule lapsia, emme kuuntele ”hulluja”, emme usko ”villejä” intiaaneja (koska heillä ei ole samaa tiedettä, teknologiaa ja uskontoa).

Tällaisen puheen pyrkimys ja taipumus on tehdä maailmankuvaa, tehdä maailmasta ihmisen objektia ja ihmisen kuvaa. Maailma tehdään jo tiedetyksi, jo sanotuksi, yksinkertaistetuksi.

Pienin, huomaamattomin keinoin sanat tekevät joitakin asioita itsestään selvyydeksi, yhteisiksi totuuksiksi. Puhe nostaa jonkun asian esille, pitää sitä esillä ja se saa silloin aseman, pysyvän paikan mielessä ja kielessä. Asia on näin, koska niin sanotaan. Näin syntyy se mitä niin kaunistelevasti ymmärrykseksi sanotaan. Sitä vastaan pitäisi nousta. Kun esiin nostettu asia virittää meitä pelkoon, alamme hahmottaa kaiken ympärillämme sen kautta.

Dialogi, keskustelu, on liian usein sellaista, ettei mitään omiin olettamuksiin sopimatonta otettaisiin mukaan. Keskustelun ja keskustelijoiden ulkopuolelle rajataan niin lapset kuin villitkin.

Sanon kaiken tämän, jotta tekisin selväksi, että filosofian merkitys ja arvo voi olla vieläkin, niin kuin Platonin aikana, keskustelun häiritseminen, puheen keskeyttäminen, sanomisen tekeminen vaikeammaksi. Filosofia kieltäytyy luomasta yhteisöllistä doksaa, oppia, joka rakentaa yhteiskuntaa pelon ja sen vääristymien avulla. Ajatteleminen tuo eteen ongelman tai ongelmia, yrittää pysäyttää sellaisen dialogin, joka vastustelee pysähtymistä, tahtoo vain äkkiä ylittää ongelman, jotta sama keskustelu jatkuisi, sama viritys säilyisi.

Keskustelu pyrkii pitämään asiat ja oliot aloillaan. Siksi filosofian on tultava keskeyttämään keskustelu ja panemaan asiat ja oliot uudestaan liikkeeseen. Kaikki ajattelu, kaikki kysyminen ei onnistu tätä muuria, dirkurssin muuria, rikkomaan. Kysymys ei voi olla tuon jatkuvan keskustelun omaa järjestystä, sen omaa logiikkaa, samaa hermeneuttista kokonaisuutta. Blanchot tiesi, että usein toisenlainen, syvällisin kysyminen, saa fragmentaarisen muodon; se on vasta luonnosteleva, muotoaan etsivä luonteeltaan.

Ehkä filosofian pitäisi tunnustaa oma heikkoutensa – kyvyttömyytensä muodostaa kokonaisuuksia, vastauksia, ratkaisuja – ja sitä kautta keksiä uudelleen tähän liittyvä voima, uusi eetos, joka ilmenee haluttomuutena muodostaa kokonaisuuksia. Samalla filosofian pitäisi hyväksyä oma väkivaltainen pyrkimyksensä: yritys synnyttää katkoksia.