Ajattelu ja toiminta

 

Filosofiakahvila 8.10./9.10./10.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Ajattelu suhtautuu mielenkiintoisesti toimintaan. Tietenkin ajattelun voi nähdä toimintana, yrityksenä vaikuttaa olosuhteisiin ja yrityksenä muokata olemassaolevaa. Voimme myös kuvitella, että ajattelu ohjaa toimintaa. Tässä jo kohtaamme erilaisia vaikeuksia. Emme ole ainakaan kaikissa tapauksissa varmoja, että ajattelu ohjaa toimintaa, vaikka käsittäisimme sen jollakin tavalla vaikuttavan toimintaan. Huomautamme myös ilkeästi jollekin, joka ajattelee, että x, ettei hän toimi ajattelunsa mukaisesti eli joissakin tapauksissa olemme varmoja, ettei ajattelu ohjaa riittävästi toimintaa.

Inhimillisessä toiminnassa on kuitenkin mukana ajattelua. Voimme tietysti yksittäisen teon kohdalla tehdä eron reaktiivisuuden tai ajatuksellisuuden välillä. Kun ajattelemme toimintaa, huomaamme, että reaktiivisenkin käyttäytymisen taustalla on ajattelua (jos kyse ei ole “eläimellisestä” reagoimisesta). Isä reagoi, kun hänen tyttärensä ryöstetään. Tässä voi olla mukana “eläimellinen” oman lauman suojeleminen, mutta myös kulttuurin synnyttämä ajatus (tytär on isän omaisuutta, tytär ei ole vain laumaa, hän on osa klaania jne.). Esimerkkini ei ole sattumanvarainen. Tämä laukaisi tapahtumat, jotka johtivat Troyan sotaan. Sotienkin syyt ovat muulla kuin geeneissämme.

Tämän näkökulman tärkeys tai hedelmällisyys on siinä, että tuodaksemme esiin toiminnan ja ajattelun välisen yhteyden meidän täytyy monesti kaivautua syvälle, mennä menneisyyteen ja tuoda esiin jossain puheessa käytettyjen sanojen kerrostumat. Kun ajattelemme jotain sellaista ikuiselta tuntuvaa toiminnan muotoa ja käytäntöä kuin sota, ajattelemme sen historiaa aseiden tai tekniikan muutoksina. Myös sodan ajatus on muuttunut.

Toinen mielenkiintoinen näkökulma ajattelun ja toiminnan väliseen suhteeseen voisi avautua, kun ajattelemme ajattelun määrittelyä etäisyyden ottamisena ( “Ajatteleminen on etäisyyden ottamista.”) Me voisimme pysähtyä, keskeyttää tekemisemme ja kysyä: “Mitä olemme tekemässä?” Sekä reaktiot että käytännöt ovat perittyjä; ne ovat esi-isiltä. Ei ole ollenkaan selvää, että meidän täytyy jatkaa samalla tavalla. Joskus se voi olla hyvinkin vaarallista. Etäisyyden ottaminen auttaa joskus näkemään, mihin on astumassa.

Ajattelu on problematisointia. Problematisoinnilla on suhde todellisuuteen ja sitä kautta toimintaan. Voisin jopa sanoa, että problematiointi on vastaamista; se on toimintaa. Tiettyjen tilanteiden ja vaikeuksien kautta ihmiset pysähtyvät, ajattelevat, problematisoivat. Toisen maailmansodan jälkeen – vaikka ei uskoisi – ilmassa, ihmisten päissä ja huulilla oli monenlaista ajattelua. Oli esimerkiksi kysymys vallasta (se ei tietenkään ollut uusi kysymys, kokonaan). Kysyttiin: ”Miten näin pääsi käymään, miten vallankäyttö riistäytyi tällaisiin äärimmäisyyksiin, miten se voitaisiin välttää?” Ihmisen tuhovoima synnytti kysymyksen rauhasta, sen takaamisesta. Perustettiin YK, annettiin ihmisoikeusjulistus jne.

Länsimaissa oltiin luotettu rationaalisuuteen. Sen nähtiin kuitenkin liittoutuvan tyrannimaisen vallankäytön, verenhimon ja mytologian kanssa. Jotkut näistä kysymyksistä on yhä kysymyksiämme. Kun pohdimme ajattelun ja toiminnan suhdetta, tarkoituksemme saattaa olla vaikuttaa ajatteluumme ja sitä kautta siihen, miten ohjaamme toimintaamme. Teemme näin, koska voi olla, että emme pidä tyrannimaista vallankäyttöä, verenhimoa ja mytologiaa germaanisesta kohtalonyhteydestä haluttavina. Aika näyttää...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nietzsche ja todellinen rauha

Nietzsche

Filosofiakahvila 28.2./1.3./2.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

 Saksalaiset filosofit ovat noin keskimäärin rauhan filosofeja, ainakin jos lukee Immanuel Kantia tai F. Nietzscheä. (Filosofi Jean Cavailles puhui häntä kuulusteelle Gestapolle Kantista. Hän puhui myös Spinozasta, mutta se oli vielä vaikeampaa.) Nietzsche liitetään natsismiin ja siihen historialliset syyt. Jopa häntä lukeneet hämmästyvät väitteestä, että hän suosi enemmän rauhaa kúin sotaa,  olihan hän suuri Herakleitoksen seuraaja. Herakleitos, kuuluisa hämärä ajattelija, sanoi: “Kaikki hyvä syntyy sodasta.”

Nietzschellä on kuitenkin teoksessa Inhimillistä, liian inhimillistä (joka oli hänen maltillisen,  mutta silti radikaalin  kauden tuotantoa) yksi teksti,  joka on jäänyt ehkä liian vähälle huomiolle. Tekstin otsikko on  Todellinen rauha.

Filosofi sanoo, että todellisessa rauhassa on mielenrauhaa. Hän puhuu aseistetusta rauhasta, joka ei ole todellista rauhaa: naapuriin ei luoteta, pelätään hyökkäystä. Tästä Nietzsche päätyy moraaliseen periaatteeseen, todellisen rauhan kaavaan. Hän sanoo, että on parempi antautua kuin pelätä ja vihata ja on parempi antautua kuin herättää vihaa tai pelkoa. Antautuminen on todellisen rauhan tae, sen lähtökohta, periaate.

Ajatus on yhtä utopistinen kuin Kantin ajatus pysyvästä rauhasta. Kantin ajatus oli, että pysyvä rauha saataisiin, jos kaikki maat tekisivät perustuslain, joka kieltäisi hyökkäyssodan. Jos kukaan ei hyökkää, ei voi olla sotaa. Jos yhteisöt pitäisivät parempana antautumista kuin vihaa ja pelkoa, ei olisi sotaa, olisi todellinen rauha. Ajatukset ovat utopistisia, mutta se ei tarkoita, etteivät ne olisi totta.

Aina ei ole kaikkein tärkeintä, onko ajatus totta vai. Tärkeämpää on se, onko se mielenkiintoinen. Sen voi tehdä mielenkiintoiseksi näkökulma, joka siitä avautuu tai mahdollistuu. Ajatus on päinvastainen kuin yleinen viisaus ja hokeama: “Haluatko rauhaa? Valmistaudu sotaan.” Erityisen mielenkiintoinen se on, koska antautumiseen tuntuu liittyvän erityinen suvereenius, itsensä hallitseminen: ihminen ei ole enää pelon ja vihan vallassa.

Voimme kysyä – ja on kysytty – miten jokin tieto tai teoría on mahdollinen, mikä sen on mahdollistanut, mitkä olivat olosuhteet, kun se ilmaantui. Voimme kysyä myös utooppisen ajatuksen yhteydessä, mikä tekee sen näkökulman mahdolliseksi. Miten kukaan, edes rauhaa rakastava saksalainen, on voinut ajatella niin kuin Nietzsche? Vaikuttaa siltä, että Nietzsche ajatteli saksalaisuutta, kaikkea nationalismia, vastaan. Ajatuksen edellytys on antinatsismi. Toinen edellytys on se, ettei pelkää ja vihaa. Se saattaa joskus olla sama asia. Miksi Nietzsche halusi voittaa pelon ja vihan, mitä pahaa ne olivat tehneet? Nietzsche halusi olla elämän puolella. Hän ajatteli, että vihan ja pelon vallassa olemme elämää vastaan ja uhraamme elämän, sen sisällön.

Se tosiasia, että Nietzschestä tehtiin natsi ja antisemitisti, kertoo enemmän maailmasta kuin Nietzschestä. Olkaamme tarkkoja, kun lyömme leimoja ajattelijoihin, menneisyyden tai nykyisyyden olioihin. Historia tulee meidät tuomitsemaan.

 Kuka haluaa todellista rauhaa? Ei kai kukaan. Emmekö rakasta vihaa? Kuka siihen muka on kyllästynyt? Pelkoa kukaan ei kuvittele voittaneensa, koska sen ajatellaan olevan väistämätön osa…

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Wittgensteinin sota

 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena syksyn viimeisissä istunnoissa 15.12./16.12./17.12.

Ludvig Wittgenstein (1889-1951) syntyi yhteen maailman rikkaimmista perheistä. Hänen isänsä oli terästeollisuudella suuren omaisuuden tehnyt Karl Wittgenstein. Rikkauden ja yläluokkaisuuden lisäksi perheen perintönä tuli taipumus itsemurhaan. Kolme neljästä Ludvigin veljistä teki itsemurhan. Myös hän itse oli päättänyt tehdä itsemurhan. Hän ei ehtinyt tehdä sitä, kun suuri sota yllätti vuonna 1914. Wittgenstein soti Itävalta-Unkarin joukoissa.

Jo tuossa vaiheessa hän kirjoitti myöhemmin maineikasta teostaan Tractatus logico-philosophicus. Hänen sotakirjeistään tulee esiin kaksi mielenkiintoista asiaa. Jatkuva kuolemanvaara, jota hän etsi, koska meni sotaan kuolemaan, paransi hänet itsemurha-ajatuksista. Toinen mahdollisesti yllättävä piirre on Wittgensteinin selvästi stoalainen henki. Nuori mies löytää mielentyyneyden tappamisen ja kuoleman keskellä.

Sota muutti Euroopan. Wittgenstein isänmaa, Itävalta-Unkarin imperiumi, lakkasi olemasta. Sotaveteraani Wittgensteinin isä kuoli, mutta filosofoiva insinööri luopui koko perinnöstään. Mikään Tractatuksessa tai postuumisti julkaistuissa teoksissa ei avaa sodan merkitystä Wittgensteinin ajattelussa. Siitä voisi tehdä johtopäätöksen, ettei sillä ollut merkitystä. Silti hän ei olisi kirjoittanut mitään ilman sotaa. Hän ei ehkä olisi edes elänyt.

Minua kiinnostaa Wittgensteinin sota esimerkkinä konkretian kohtaamisesta. Jopa itsemurha-ajatus oli jotain abstraktista tai se oli konkreettisuuden etsintää. Wittgenstein halusi kuolla tai keksiä uuden tavan elää. Siihen viittaa myös se, ettei hän tappanut itseään myöskään sodan jälkeen, mutta luopui valtavasta omaisuudesta.

Konretiassa on ylijäämää. Kohdatussa ilmiössä on aina jotain, joka ylittää valmiin käsityksen, kaavakuvan tai käsitteellisen jäsentelyn. Kohdattu ilmiö nauraa sille mitä siitä ajatellaan. Kosketus konkreettiseen vetää meidät ajatteluun, työntää epävarmuuden kuiluun. Me ajattelemme, vihdoinkin, koska emme tiedä mitä ajatella.

Vanhat mallit tai kaavat eivät päde. Olemassaolevat metodit eivät toimi, koska ongelma ei ole enää sama. Tämä tuli esiin myös toisen maailmansodan jälkeen. Sodanjälkeisen maailman ajattelu työskenteli järkyttyneenä Hiroshimasta ja Auschwitzista. Theodor Adorno näki, että vaikka ajattelu on identifioimista, jokin jää ajattelussa jää identifioimisen ulkopuolelle. Ulkopuolelle jäävä on ero, ei-identiteetti.

Olennaista filosofoimisessa ei aina ole se, onnistuuko teos tai tuleeko teoriasta täydellinen ja kaikki ongelmat ratkaiseva niin kuin kuvitteli Wittgenstein, kun hän kirjoitti Tractatusta. Sota ei vaikuta jättäneen jälkiä teokseen, mutta sekä kuoleman katsominen silmästä silmään että teoksen kirjoittaminen synnyttivät jotain muuta kuin sanoja paperille. Ne tekivät Wittgensteinista toisen ihmisen.

Tractatus  on ulkoisesti epätavallinen filosofinen teos. Jollain tasolla se on silti suhteellisen tavanomainen yritys demonstroida jotain, luoda teoria. Samalla se on kuitenkin teksti, joka vaikenee siitä mistä ei voi puhua. Tractatuksen hiljaisuus on paikka, jossa Wittgenstein ei ole vain ajattelija (thinker), vaan ajatteleva ihminen (Man Thinking) käyttäkseni Stanley Cavellin erottelua. Se että on Man Thinking merkitsee, että ajattelu on olennaista elämässä jota elää....

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Käsitteet ja konkreettisuus

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 11.3. ja Fuengirolassa 12.3. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Nuorella miehellä on idea rakkaudesta. Hän puhuu todellisesta rakkaudesta. Kun hän kohtaa rakkauden, hän huomaa, että jokin tulvii yli. Konkreettinen tapahtuma, rakkaus, hajottaa jotain; valmiina ollut käsite ei vangitse sitä. Todellisen maailman rakkaudessa on nuorelle miehelle jotain loukkaavaa, haavoittavaa ja jopa sopimatonta. Filosofeille tapahtuu aika ajoin samalla tavalla kuin tälle nuorelle miehelle. Kohdatut asiat eivät välitä siitä mitä niistä ajatellaan tai miten ne käsitteellistetään. Äkkiä käsitteelliset jäsennykset tuntuvat turhilta tai mielettömiltä. Monta kertaa – ainakin 1900-luvulla – konkreettisuus ei ole ilmaantunut filosofeille rakkautena, vaan sotana.

Sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan jälkeen oli nähtävissä, että monet filosofit suhtautuivat aikaisempaa epäluuloisemmin esimerkiksi uuskantilaisten liian abstrakteilta tuntuviin käsitejärjestelmiin. Tästä johtui melkein liioiteltu kiinnostus Hegeliin, Marxiin ja eksistentialismiin.

Käsitteet ovat ikkunoita tai linssejä, joiden avulla näkee maailmaan. Ne ovat filosofin metodin tärkein työkalu. Joskus sattuu, että konkreettinen maailma vyöryy yli. Silloin työkalut tuntuvat mitättömiltä. Käsitteet eivät enää haltuunota maailmaa. En aio ratkaista tätä ongelmaa tai poistaa käsitteiden ja konreettisen välistä jännitettä. Otan tämän huomioon ja otan sen lähtökohdaksi. En vain ”hyvän metodin” luomiseksi. Otan sen tilanteena, jossa ihminen rakentaa elämäänsä.

Tiivistän mitä olen sanonut aikaisemmin käsitteistä. Ihminen järjestää ja hahmottaa asioita käsitteellisesti. Käsite ei ole sama kuin sanan määritelmä, mutta käsite on vähintään sana ja sen määritelmä, niiden yhdessä muodostama kokonaisuus. Käsite kytkeytyy ongelmaan; se ilmaisee ongelman. Käsite tuo esiin – se ikään kuin ehdottaa – ongelmia.  Siihen liittyy aina kysymys tai kysymyksiä. Käsitteen määritteleminen merkitsee ongelman muotoilemista. Käsite on mentaalinen konstruktio tai projektio, jonka kautta ymmärrämme kokemuksiamme.

Näinkin lyhyen luennehdinnan valossa voimme todeta, että käsitteet ovat osa elämää ja tilanteita, joita kohtaamme. Ne ovat myös ajattelua, jonka avulla kohtaamme tilanteet, maailman konkreettisuuden. Se että käsitteet eivät ole kotoisin käsiteavaruudesta ja leijaile maailman yläpuolella, ei vielä poista kuvaamaamme jännitettä. Luennehdinta auttaa silti ajattelemaan tätä jännitettä.

Konkreettisuus toimii koetinkivenä käsitteelle. Testin seurauksena se voi joutua pois käytöstä, osoittautua vanhuuttaan höperöksi. Joissakin tapauksissa käsite ei katoa kotonaan; se vain muuttuu. Opimme myös, että konkreettisuus pakottaa synnyttämään uusia käsitteitä. Näemme konkreettisuuden muunakin kuin käsitteet murskaavana kivenä. Konkreettisuus on niiden syntypaikka, oikea kasvualusta. Se on vaatimus käsitteille. Jos ilmaisemme käsitteiden avulla vain yleisyyksiä, emme vastaa konkreettisuuden haasteeseen.

Filosofiset kysymykset – ainakin osa niistä – pysyvät ja toistuvat. Se ei tarkoita, ettei niihin olisi vastattu. Se ei merkitse edes, että kysymys toistuisi täysin samana. ”Miten pitäisi elää?” joku kysyi. Kysymys on toistunut, joskus tunnistamattomaksi muotoiltuna. Tämä joku, kysyjä, on aina konkreettinen yksilö ja se merkitsee, että kysymys esitetään tiettynä historiallisena aikana, erityisissä olosuhteissa. Toisen maailmanosodan jälkeen monet filosofit ja ajattelijat kysyivät vieläkin, miten pitäisi elää. He kysyivät kysymyksen sotien, köyhyyden, kommunismin ja fasismin ja kärsimyksen määritteleminä tai ahdistamina.

Jumalat olivat vetäytyneet jo kauan sitten. Ajattelijan kysymys sai muodon: ”Miten elää tässä maailmassa, joka on  ilman armoa ja ilman oikeudenmukaisuutta?” Kysymys esitetään konkreettisissa olosuhteissa ja suhteessa niihin. Kysymys toistuu, koska sen on muututtava ja siihen on vastattava uudestaan. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sota, rationaalisuus ja vastavoima

(Espanjan sisällissota. Lapset leikkimässä teloitusta.)

Keskiajalla ei ollut vakituisia armeijoita ja sodat olivat lähinnä kesäistä puuhastelua. Kampanja käynnistettiin keväällä ja päätettiin, kun kausi päättyi, ja miehet palasivat – jos palasivat – koteihinsa tavallisiin askareisiinsa. Edes Euroopan yhteinen uhka, islam ja islamilaisten valtakuntien valloitus, ei luonut pysyviä armeijoita. Se mitä keksittiin oli ristiretket.

Pysyvä armeija oli ennen kaikkea kolonialismin väline niin kuin se oli Rooman valtakunnassa, jossa oli todellinen militaarinen instrumentti, legioona. Eurooppalaiset keksivät pysyvän armeijan uudestaan eräänlaista sisäistä kolonialismia varten. Pysyviä armeijoita alettiin muodostaa 1600-luvulla. Kyseessä ei ollut toisten valtakuntien valloittaminen, ainakaan pelkästään, vaan erityisenlaisen valtion kehittyminen: militaarisen valtion muodostuminen. Armeija toimi mallina yhteiskunnalle. Ihan konkreettisesti, sillä pysyvä armeija loi kahdenlaista tilallista järjestelyä. Se piti sijoittaa eri paikkoihin maan eri osiin ja toisaalta piti järjestää sen siirtyminen paikasta toiseen. 

Pysyvä armeija sijoitettiin, järjestettiin neliönmuotoisiin leireihin, ja tästä kaaviosta tuli kaupunkisuunnittelun malli Ruotsissa, Ranskassa ja Saksassa.

Sota sai tässä vaiheessa uuden rationaalisen ulottuvuuden; kyse ei ollut vain ryöstämisestä tai valloittamisesta, vaan sotakone ja myös sota olivat malli koko yhteiskunnalle, tärkeä osa sen järjestystä.

Kun yhteiskunta alkoi yhä enemmän huolehtia väestön hyvinvoinnista, se tapahtui sotaisia termejä käyttäen; huolehdittiin turvallisuudesta. Myöhemmin turvallisuuden takaaminen on merkinnyt paljon muutakin kuin tappavan vihollisen lyömistä. Se on ollut sotaa huumeita vastaan, esimerkiksi. Sota alettiin ymmärtää strategiseksi malliksi.

Sota voi olla siis kannattavaa valloittamista, se voi olla myös malli, muotti, jonka avulla edetään kohti parempaa, siis turvallisempaa yhteiskuntaa. Turvallisuus, väestön hyvinvointi, voidaan joskus taata myös tappamalla tappava vihollinen, oli se sitten bakteeri, viirus, huumausaine tai ihminen. On sota, jotta laji tai jokin väestön osa, rotu tai kansa selviäisi hengissä. Turvallisuus ja joissakin tapauksissa elinehtojen säilyttäminen, takaaminen, elämän säilyttäminen on uusi syy sotaan, uusi sodan järki.

Teknologinen kehitys muuttaa sotaa ja tapaa hahmottaa taistelukenttää. On tuotu uusi suunta mistä hyökätä, ilmatila. Se on tehnyt sodasta enemmän totaalisen. Kun sota on väestön hengissäselviämisen takaamiseksi, se mielenkiintoisesti myös kohdistuu yhä enemmän väestöön. Nykyisin on sateliitteja, miehittämättömiä pommikoneita, kemiallisia aseita, ydinaseita. Toisenlainen viestintä ja erilainen nopeus muuttavat sotaa; se muutti sitä jo Tsingis-kaanin aikana. Mongolivalloittajan suuri salaisuus oli hevonen.

Ei siis ole järkeä sanoa, että sodassa ei ole järkeä. Kaikki nämä kolme syytä – valloitus, malli, turvallisuus – ovat yhä olemassa, synnyttämässä sotia, vaikuttamassa rationaaliseen suunnitteluun. Lisäksi rationaalisuus on mukana teknisessä kehityksessä. Tämä kehitys on on varmasti tärkeä sotien tuoma ”hyöty”.

Jotkut ajattelijat ovat silti arvostelleet ja ajatelleet tätä rationaalisuutta, ei vain puhuneet sodan mielettömyydestä. Otan vain yhden esimerkin: Simone Weil. Weil on siinä mielessä etuoikeutettu esimerkki, että Weil näki sodan ensin Espanjan sisällisodassa ja eli suuren eurooppalaisen sodan uhan alla. Hän kuoli maanpaossa 1943. Hän pohti sodan kysymystä monissa kirjoituksissaan, esimerkiksi tutkielmassa L´ lliade, ou le poéme de la force (1939) ja artikkelissa Reflexions sur la guerre (1933).

Yksi hänen ajatuksistaan oli, että sota modernina aikana jatkaa ja lisää sortoa. Ranskan vallankumouksen ja Venäjän vallankumouksen synnyttämät sodat eivät ole hänen mukaansa tehneet muuta kuin ottaneet vallan ihmisiltä. Venäjän esimerkki on tietenkin hyvin poleeminen; Weil kirjoittaa sosialistista uskomusta vastaan ja sanoo, että vallankumouksellinen sota johti raskaimman byrokraattisen ja militaarisen taakan syntymiseen.

Analysoimatta enempää tätä tai muita esimerkkejä, ryhtymättä ehdottomaksi pasifistiksi totean vain, että ajattelun aiheeksi pitäisi ottaa tämä sodan raskaus. On olemassa raskaita, vahingollisia rationaalisuuden muotoja. Ajattelusta on tehtävä vastavoima. On oltava suostumatta kiristykseen, näihin sanoihin: ”Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan.” Vaikka ajattelisikin jotain rationaalisuuden muotoa vastaan, se ei merkitse, että olisi irrationaalinen... https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ensi syksyn aiheet ja kiitokset

Filosofiakahvilan aiheet syksyllä 2015

”Filosofia on ajattelua, jolle mikä tahansa outo materiaali on hyvää. Lisäksi voisimme sanoa: minkä tahansa hyvän materiaalin pitää olla sille outoa.”- George Canguilhem

1.Mikä on tapahtuma?

2.Sota, rationaalisuus ja vastavoima

3.Elämä, erehdys

4.Totuus ja alastomuus

5.Epälopullisuuden periaate

6.Minä ja olosuhteet

7.Käytännöllistä filosofiaa: identiteetistä eroon

8.Sanat, asiat, käsitteet

9.Yksinkertaisuuden idea

10.Laiskuus – Oikeus vai pahe?

Kiitokset kaikille filosofiakahvilaan osallistuneille! Suunnittelen teille jo ohjelmaa pään vaivaksi...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sota ja järki

(Almerian tie 1937, kuva: Norman Bethune)

Jokaisen sodan jälkeen kirjoitetaan kirjoja sodan mielettömyydestä. Kovin ovat turhia kirjat selvästikin, koska aina ryhdytään samaan mielettömyyteen. Tai sitten kirjoissa ja niiden logiikassa on jokin vika. Voihan nimittäin olla, ettei sota ole ollenkaan mieletön – siinä voi olla syvä mieli ja järki.

Kun keskiaikaiset feodaaliherrat sotivat keskenään, idea oli yleensä hyvin yksinkertaisesti se, että käydään ryöstämässä. Aikanaan oikeuslaitoskin kehittyi tätä tarkoitusta varten; kyse oli siitä, että ryöstösaalista jaetaan. Kuningas soti samalla tavalla, mutta ennen kaikkea pyrkien monopolisoimaan sodan. Lain tarkoitus oli estää yksityiset sodat.

Joku kyyninen voisi ajatella ja väittää, että näin on vieläkin. Tilanne on silti hiukan monimutkaisempi. Toisella tavalla sanottuna aikamme ekonominen rationaalisuus on mutkikkaampaa ja sisältää kompleksisempia käsitteitä. Jo aikaisemmin olen viitannut kolmekymmenvuotisen sodan ratkaisevaan merkitykseen eurooppalaisessa historiassa (Mikä on Eurooppa http://koetinkivet.blogspot.com.es/2014/05/mika-on-eurooppa.html )

Tappamista ei aikaisemmin tarvinnut perustella, koska se oli kuninkaan päätös. Nyt sodalla oli järki ja mieli; tarkoitus oli pelastaa kansakunta, taata sen selviäminen. Aihe ei ollut enää suoraan maa tai alue, vaan bios, elämä. Kääntöpuolena, logiikan toisena premissinä oli, että vihollinen oli väestö tai väestön osa. Jo ennen nykyaikaista sotateknologiaa sota kohdistettiin myös väestöön. Siihen sisältyi ikivanha ryöstämisen teema; sotilaiden palkinto oli mahdollisuus viedä sotasaalista. Saalis ei ollut aina rahaa tai ruokaa. Monesti sellaiset saaliit olivat vähäisiä. Oli oikeus raiskata naisia ja lapsia. Kun sodan aihe oli bios tämä ikivanha oikeus sai uuden mielen; siinä oli yhä enemmän järkeä. Se oli nyt psykologista sodankäyntiä ja myös väestön systemaattista tuhoamista, joka nähtiin tarpeelliseksi, koska vihollinen on jokin rotu, kansa, koko väestö, ei vain armeija.

Turha siis olla hämmästynyt siitä mitä tapahtuu ja mitä kirjoitti Israelin siirtokuntaliikkeen johtaja Uri Elitzuri yli kymmenen vuotta sitten. Hän kirjoitti artikkelin, jossa totesi kaikkien palestiinalaisten olevan vihollistaistelijoita. Koko kansa, koko väestö on vihollinen, ja koska palestiinalaisäiti synnyttää taistelijoita, hänetkin on tapettava. Myös heidän kotinsa pitää hävittää, koska siellä he kasvattavat ”käärmeitä”.

Nuori israelilainen poliitikko Ayelet Shaked siteerasi tätä kirjoitusta heinäkuun alussa herättäen suuren kansainvälisen huomion. Shakedin mukaan hänen kommenttinsa on väärinymmärretty, mutta tosiasia on, että hän siteerasi tätä erityistä kohtaa. Poliitikon puolue on Juutalainen kotimme.

Jos Shakedin tai Elitzurin sanat tuntuvat pahoilta, on huomattava, etteivät he ole millään tavalla omaperäisiä. Samanlainen puhe on jatkunut kaikkialla ja kauan, joskus se on kohdistunut myös juutalaisiin. Näitä mahdollisesti pahalta tuntuvia sanoja ei siteerannut mustanpuhuva, kyyristelevä ja limainen olio (katsokaa vaikka kuvia Shakedista). Hänen sanansa eivät ole mielettömiä; ne ovat sodan mieli ja järki. Otettava huomioon kuitenkin, että myös toisella puolella, vihollisellakin on järki päässä.

Niin kuin olen todennut, haluaisin joskus ottaa sodan aiheeksi filosofiakahvilassa. Se ei ole helppo tehtävä. Se, että väitän nyt keksineeni järjen sodassa, ei ehkä auta minua paljon eteenpäin. Sitäpaitsi työmaa on laaja. Olisi tutkittava sodan historiaa, luettava edes pintapuolisesti Kantin tekstit ikuisesta rauhasta jne. Kaikkea tätä työtä epäilemättä ohjaa kysymys: Miten on mahdollista? Mutta kysymys ei pidä sisällään oletusta mielettömyydestä. Se ei ole enää mahdollista.

Mahdollisista aiheista

(Lapset leikkimässä Espanjan sisällissodan aikana)

Otin joskus filosofiakahvilan aiheeksi tilan ja paikan (Tila ja paikka 2.syyskuuta 2009). Pelkäsin etukäteen, että aihe on kovin teoreettinen ja vieras, mutta keskustelut olivat mielenkiintoisia. Tämä oli yksi opetus minulle: Ei kannata varoa ”vaikeita” aiheita.

Paikka ja tila voisi olla uudestaan aiheena. Olisi varmasti inspiroivaa puhua ”tilan poetiikasta” niin kuin Bachelard. Tilanne on silti huono innokkuudelle. Liian monet paikat ja tilat on tehty sotilasalueiksi; ne on militarisoitu tankkien kanssa tai sitten intellektuaalisesti. Siksi haluaisin ottaa aiheeksi mieluummin sodan. Jos vain osaisin...

Olen puhunut aina etiikasta ja kytkenyt sen termiin ethos, jonka kääntäminen luonteeksi on hiukan epätarkkaa ja harhaanjohtavaa. Minua kiinnostaisi luoda valaistusta tähän teemaan puhumalla ”asenteesta”. Tälla sanalla en tarkoita vain tapaa reagoida johonkin, vaan aktiivisempaa otetta, tapaa ohjata itseään.

Minua on pyydetty puhumaan myös rakkaudesta, erityisesti lähimmäisenrakkaudesta. Tämä on hirveää. Tekisi mieli sanoa niin kuin silloin kun minulta kysyttiin gynekologisia neuvoja: ”En osaa sanoa...” Otan silti vakavasti harkintaan kaikki pyynnöt ja yritän ajatella asiaa. Varmasti keksisin jotain kauheaa sanottavaa. Se olisi ihan helppoakin. Teen silti asiat itselleni vaikeiksi ja etsin näkökulmaa, joka ei päästä itseäni eikä muita niin helpolla...

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2009/09/tila-ja-paikka.html

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila