Onko etiikka mahdollinen?

Amélie Perron
 

Filosofiakahvila 18.10./19.10./20.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Toisinaan etiikka filosofian osa-alueena on kuvaukseen ja analyysiin pyrkivää, toisinaan normatiivista. Jaottelu on ymmärrettävä ja hyödyllinen, mutta hiukan harhaanjohtava. Todellisuudessa kuvauksetkin ovat yllättävän käskyttäviä. Jos ajattelemme, että etiikka yrittää löytää tai rakentaa perustan tai jopa yleispätevän normiston kaikille, olemme ongelman edessä. Minä itse olen ongelman edessä enemmän kuin muut. Miten etiikka olisi mahdollinen minulle, jos ajattelen, että tällainen pyrkimys on vaarallinen, epäeettinen? Jos tarjoamme kaikille samaa moraalia, se on teoreettisesti kestämätöntä ja siinä on fasismin vaara.

Voimme yrittää väistää teoreettisuuteen ja abstraktisuuteen lankeamista yrittämällä tehdä etiikasta mitä se ennen oli: voimme nähdä sen ajatteluna ja periaatteina, jotka tähtäävät onnellisuuteen. Mutta miten voisin rakentaa tällaista etiikkaa, jos en usko, että kaikki tulevat onnelliseksi samalla tavalla, samoista syistä, samoja asioita tehden?

Luettuani Ralph Emersonia ja Stanley Cavellia sekä Cavellin Emerson-tulkintoja näen yhden ulostien, yhden mahdollisuuden tehdä etiikka mahdolliseksi. Cavellin ja Emersonin kirjoituksissa etiikka ei ole ohjeistusta (instruction), vaan enemmänkin yllytystä (provocation).

Etiikka ei ole siis ehkä mahdollista joidenkin toivomalla tavalla, mutta se ei merkitse, että se olisi kokonaan mahdotonta tai hyödytöntä. Kun eettinen ajattelu ja puhe on enemmän provokaatiota kuin ohjeistusta, siinä ei ole mukana kuvitelmaa, että kysymykset voitaisiin ratkaista lopullisesti. Etikkka ymmärretään pikemminkin päivittäiseksi tehtäväksi.

Stoalaiset eivät ajattelleet, että etiikan opetus olisi etiikkaa. Filosofinen puhe ei ollut filosofiaa. Filosofia oli heille käytäntöä, elettyä filosofiaa. Tämä ei tarkoita, ettei etiikan opetus (periaatteiden ja eettisten kysymysten teoreettinen käsittely) olisi mukana filosofiassa, mutta se ei sinänsä riitä. Jos pidämme kiinni tällaisesta näkemyksestä, tulemme toisenlaisen mahdottomuuden eteen. Etiikka ei ole mahdollista, jos se on vain puhetta, teoretisointia, opetusta. Sen pitäisi olla käytäntöä. Jotta se olisi mahdollista, ihmisen pitää nousta koulun penkiltä tai astua alas lehteriltä, mennä mukaan elämään ja luoda käytäntöjä.

Tämä vaatii vähän muutakin kuin ahkeruutta. Se vaatii uskallusta – esimerkiksi rohkeutta astua epämukavalle alueelle, epävarmuuteen, kykyä kohdata ja kestää oma haavoittuneisuutensa. Ainakin jos uskomme sairaanhoitajaa, Amélie Perronia, joka kirjoittaa asiasta artikkelissa Towards an “ethics of discomfort” in nursing: Parrhesia as fearless speech. Perronin kuvaamassa maailmassa vaikeus – jos ei mahdottomuus – tulee eteen kahdesta eri syystä. Toisaalta sairaanhoitajan oma koulutus ja häneltä odotettu toiminta (joissakin tapauksissa se on uhrautumista, toisesta huolehtimista unohtaen itsensä) luo omat esteensä. Toinen vaikeus syntyy työyhteisöstä, joka vaientaa hänet jopa raakoja keinoja (kiusaamista, syrjintää) käyttäen.

Me emme kaikki ole yhtä vaikeassa tilanteessa kuin Amélie Perron tai hänen kumppaninsa. Etiikka edellyttää silti paljon. Toisaalta katseemme ei voi väistää pimeitä nurkkia ja toisaalta sen täytyy ottaa etäisyyttä kulloiseenkin tilanteeseen. On vain tilanteiden etiikkaa. Emme elä ja toimi ideoiden sfäärissä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Wittgensteinin sota

 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena syksyn viimeisissä istunnoissa 15.12./16.12./17.12.

Ludvig Wittgenstein (1889-1951) syntyi yhteen maailman rikkaimmista perheistä. Hänen isänsä oli terästeollisuudella suuren omaisuuden tehnyt Karl Wittgenstein. Rikkauden ja yläluokkaisuuden lisäksi perheen perintönä tuli taipumus itsemurhaan. Kolme neljästä Ludvigin veljistä teki itsemurhan. Myös hän itse oli päättänyt tehdä itsemurhan. Hän ei ehtinyt tehdä sitä, kun suuri sota yllätti vuonna 1914. Wittgenstein soti Itävalta-Unkarin joukoissa.

Jo tuossa vaiheessa hän kirjoitti myöhemmin maineikasta teostaan Tractatus logico-philosophicus. Hänen sotakirjeistään tulee esiin kaksi mielenkiintoista asiaa. Jatkuva kuolemanvaara, jota hän etsi, koska meni sotaan kuolemaan, paransi hänet itsemurha-ajatuksista. Toinen mahdollisesti yllättävä piirre on Wittgensteinin selvästi stoalainen henki. Nuori mies löytää mielentyyneyden tappamisen ja kuoleman keskellä.

Sota muutti Euroopan. Wittgenstein isänmaa, Itävalta-Unkarin imperiumi, lakkasi olemasta. Sotaveteraani Wittgensteinin isä kuoli, mutta filosofoiva insinööri luopui koko perinnöstään. Mikään Tractatuksessa tai postuumisti julkaistuissa teoksissa ei avaa sodan merkitystä Wittgensteinin ajattelussa. Siitä voisi tehdä johtopäätöksen, ettei sillä ollut merkitystä. Silti hän ei olisi kirjoittanut mitään ilman sotaa. Hän ei ehkä olisi edes elänyt.

Minua kiinnostaa Wittgensteinin sota esimerkkinä konkretian kohtaamisesta. Jopa itsemurha-ajatus oli jotain abstraktista tai se oli konkreettisuuden etsintää. Wittgenstein halusi kuolla tai keksiä uuden tavan elää. Siihen viittaa myös se, ettei hän tappanut itseään myöskään sodan jälkeen, mutta luopui valtavasta omaisuudesta.

Konretiassa on ylijäämää. Kohdatussa ilmiössä on aina jotain, joka ylittää valmiin käsityksen, kaavakuvan tai käsitteellisen jäsentelyn. Kohdattu ilmiö nauraa sille mitä siitä ajatellaan. Kosketus konkreettiseen vetää meidät ajatteluun, työntää epävarmuuden kuiluun. Me ajattelemme, vihdoinkin, koska emme tiedä mitä ajatella.

Vanhat mallit tai kaavat eivät päde. Olemassaolevat metodit eivät toimi, koska ongelma ei ole enää sama. Tämä tuli esiin myös toisen maailmansodan jälkeen. Sodanjälkeisen maailman ajattelu työskenteli järkyttyneenä Hiroshimasta ja Auschwitzista. Theodor Adorno näki, että vaikka ajattelu on identifioimista, jokin jää ajattelussa jää identifioimisen ulkopuolelle. Ulkopuolelle jäävä on ero, ei-identiteetti.

Olennaista filosofoimisessa ei aina ole se, onnistuuko teos tai tuleeko teoriasta täydellinen ja kaikki ongelmat ratkaiseva niin kuin kuvitteli Wittgenstein, kun hän kirjoitti Tractatusta. Sota ei vaikuta jättäneen jälkiä teokseen, mutta sekä kuoleman katsominen silmästä silmään että teoksen kirjoittaminen synnyttivät jotain muuta kuin sanoja paperille. Ne tekivät Wittgensteinista toisen ihmisen.

Tractatus  on ulkoisesti epätavallinen filosofinen teos. Jollain tasolla se on silti suhteellisen tavanomainen yritys demonstroida jotain, luoda teoria. Samalla se on kuitenkin teksti, joka vaikenee siitä mistä ei voi puhua. Tractatuksen hiljaisuus on paikka, jossa Wittgenstein ei ole vain ajattelija (thinker), vaan ajatteleva ihminen (Man Thinking) käyttäkseni Stanley Cavellin erottelua. Se että on Man Thinking merkitsee, että ajattelu on olennaista elämässä jota elää....

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Täydellisyys

 

Cavell

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 10.11./11.11./12.11.

Epäilijä ja maailmaa nähnyt ironikko meissä sanoo: ”Naurettava se, joka pyrkii täydellisyyteen.” Koko ajatus voi olla kestämätön filosofisesti. Jotta voisi löytää tai saavuttaa täydellisen kauneuden tai onnen, pitäisi olla mahdollista luoda ideaali täydellisestä onnesta tai kauneudesta. Mitä sana täydellinen merkitsisi? Kauneudessa ei olisi yhtään ”virhettä”.         

Leikkikäämme ja kuvitelkaamme silti, että joku pyrkii jonkinlaiseen moraaliseen täydellisyyteen. Tosiasiallisesti filosofiassa on ismi nimeltään perfektionismi (perfectionism), joka on moraali- ja yhteiskuntafilosofian suuntaus (ei voi puhua opista, kun sen edustajiksi katsotaan niin erilaisia ajattelijoita kuin Aristoteles, Spinoza, Marx, Emerson). Minun on vaikea ajatella, että on olemassa ihmisluonto, jonka tuntemus auttaisi meitä kohti täydellisyyttä, mutta hyväksyn ajatuksen itsensä kehittämisestä. Stanley Cavell (1926-2018) oli yksi viimeisistä ihailtavista ”perfektionismin” edustajista. Cavellin ja hänelle tärkeän ajattelijan, Ralph Waldo Emersonin, tekstit ovat opettaneet minulle jotain täydellisyydestä. Moraalisesti itseään kehittävän mielessä oleva täydellisyys ei ole aina sitä mitä sen kuvitellaan olevan.

Itsensä kehittäjän tavoittelema täydellisyys ei ole välttämättä luonteen moitteettomuutta. Tavoiteltu täydellisyys on joskus itsesuhteen täydellisyyttä. Yksi mahdollinen haluttu itsesuhteen malli on ystävyys. Voi olla, että itsensä ystävä näkee itsessään vikoja ja epätäydellisyyttä, mutta hyväksyy ne.

Täydellisyys – vaikka se olisi luonteeltaan moraalista – ei ole aina ole ymmärretty tekojen tai luonteen hyvyydeksi. Se voi olla kykyä omaksua tietynlainen asenne, kykyä suhtautua ulkoiseen maailmaan, ympäristöön, erityisellä tavalla. Mielenkiintoinen esimerkki on  Hugo of St.Victor, munkki joka eli 1100-luvulla Englannissa. Hän  kirjoitti, että mies joka pitää kotimaataan suloisena, on vielä aloittelija (tender beginner). Sen sijaan se, jolle mikä tahansa maaperä on niin kuin synnyinseudun maa, on jo vahva. Täydellinen on Hugo of St.Victorin mukaan ihminen, jolle koko maailma on vierasta maata.

Vaikka yhä pitäisimme epäilyttävänä koko sanaa, voimme katsoa asiaa toisesta näkökulmasta, oppia ehkä jotain. Kaikki tuntevat ihmisiä, jotka ovat täydellisyyden tavoittelijoita. Ehkä osa meistä kuuluu heihin. Tiedämme, että täydellisyyden tavoittelija – oman itsensä, puolisonsa tai kodin täydellisyyden huolellinen valmistelija – kärsii usein. Hän kärsii, koska jokin on aina vialla. Koti on epätäydellinen ja varsinkin puoliso on epätäydellinen. Täydellisyyden ymmärtäminen itsesuhteeksi tai erityisenlaiseksi kypsyydeksi niin kuin Hugo of St.Victorin tapauksessa auttaa katsomaan asiaa edistyksen ja itsensä kehittämisen näkökulmasta.

On hyvä katsoa itseään, tutkailla missä on. On syytä arvioida, kuinka kaukana olemme maalista. Ei ole välttämättä hyvä ruoskia itseään, jos maali näyttää olevan kaukana ja huomaa olevansa aloittelija. On hyvä haastaa itseään, mutta itseään pitää myös kannustaa. Itseään ei tarvitse rangaista. Itseä voi onnitella siitä, että vielä on paljon tekemistä, paljon oppimista.

Kun vertailemme ihmisiä, synnytämme usein harhaisia mielikuvia. Me saatamme esimerkiksi katsoa astrofyysikkoa ja ihailla hänen tietämyksensä määrää. Epäilemättä hänen tietonsa ovat runsaat verrattuna omiimme, mutta todella ihailtavaa on usein heidän asenteensa oman tietonsa rajallisuuden edessä. He ihmettelevät ja ovat uteliaita, koska heidän näkökulmastaan on niin paljon, mitä ei vielä tiedetä. Voisimme ottaa oppia. Voisimme katsoa täydellisyyttä onnellisesti tavoittamattomana maalina. Voisimme kiittää itseämme ja toisia askeleista, jotka ainakin nyt näyttävät edes jonkinlaisilta edistysaskeleilta...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nothing goes without saying

Stanley Cavell

Englannin kielessä on ilmaisu "it goes without saying". Se merkitsee suunnilleen samaa kuin suomenkielinen ilmaisu "on sanomattakin selvää". Se siis sanoo ja väittää, että jokin on itsestään selvää.

Tätä vastaan ajattelemme, teemme töitä. Motto on: "Nothing goes without saying."

Stanley Cavell (1926-2018) oli sympaattinen amerikkalainen filosofi, joka julkaisi vuonna 1994 esseen, jolla oli tämä otsikko: Nothing goes without saying.

Esseen aihe ei ole vähäpätöinen. Se käsittelee Marxin veljesten elokuvia.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila