Ajattelu ja toiminta

 

Filosofiakahvila 8.10./9.10./10.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Ajattelu suhtautuu mielenkiintoisesti toimintaan. Tietenkin ajattelun voi nähdä toimintana, yrityksenä vaikuttaa olosuhteisiin ja yrityksenä muokata olemassaolevaa. Voimme myös kuvitella, että ajattelu ohjaa toimintaa. Tässä jo kohtaamme erilaisia vaikeuksia. Emme ole ainakaan kaikissa tapauksissa varmoja, että ajattelu ohjaa toimintaa, vaikka käsittäisimme sen jollakin tavalla vaikuttavan toimintaan. Huomautamme myös ilkeästi jollekin, joka ajattelee, että x, ettei hän toimi ajattelunsa mukaisesti eli joissakin tapauksissa olemme varmoja, ettei ajattelu ohjaa riittävästi toimintaa.

Inhimillisessä toiminnassa on kuitenkin mukana ajattelua. Voimme tietysti yksittäisen teon kohdalla tehdä eron reaktiivisuuden tai ajatuksellisuuden välillä. Kun ajattelemme toimintaa, huomaamme, että reaktiivisenkin käyttäytymisen taustalla on ajattelua (jos kyse ei ole “eläimellisestä” reagoimisesta). Isä reagoi, kun hänen tyttärensä ryöstetään. Tässä voi olla mukana “eläimellinen” oman lauman suojeleminen, mutta myös kulttuurin synnyttämä ajatus (tytär on isän omaisuutta, tytär ei ole vain laumaa, hän on osa klaania jne.). Esimerkkini ei ole sattumanvarainen. Tämä laukaisi tapahtumat, jotka johtivat Troyan sotaan. Sotienkin syyt ovat muulla kuin geeneissämme.

Tämän näkökulman tärkeys tai hedelmällisyys on siinä, että tuodaksemme esiin toiminnan ja ajattelun välisen yhteyden meidän täytyy monesti kaivautua syvälle, mennä menneisyyteen ja tuoda esiin jossain puheessa käytettyjen sanojen kerrostumat. Kun ajattelemme jotain sellaista ikuiselta tuntuvaa toiminnan muotoa ja käytäntöä kuin sota, ajattelemme sen historiaa aseiden tai tekniikan muutoksina. Myös sodan ajatus on muuttunut.

Toinen mielenkiintoinen näkökulma ajattelun ja toiminnan väliseen suhteeseen voisi avautua, kun ajattelemme ajattelun määrittelyä etäisyyden ottamisena ( “Ajatteleminen on etäisyyden ottamista.”) Me voisimme pysähtyä, keskeyttää tekemisemme ja kysyä: “Mitä olemme tekemässä?” Sekä reaktiot että käytännöt ovat perittyjä; ne ovat esi-isiltä. Ei ole ollenkaan selvää, että meidän täytyy jatkaa samalla tavalla. Joskus se voi olla hyvinkin vaarallista. Etäisyyden ottaminen auttaa joskus näkemään, mihin on astumassa.

Ajattelu on problematisointia. Problematisoinnilla on suhde todellisuuteen ja sitä kautta toimintaan. Voisin jopa sanoa, että problematiointi on vastaamista; se on toimintaa. Tiettyjen tilanteiden ja vaikeuksien kautta ihmiset pysähtyvät, ajattelevat, problematisoivat. Toisen maailmansodan jälkeen – vaikka ei uskoisi – ilmassa, ihmisten päissä ja huulilla oli monenlaista ajattelua. Oli esimerkiksi kysymys vallasta (se ei tietenkään ollut uusi kysymys, kokonaan). Kysyttiin: ”Miten näin pääsi käymään, miten vallankäyttö riistäytyi tällaisiin äärimmäisyyksiin, miten se voitaisiin välttää?” Ihmisen tuhovoima synnytti kysymyksen rauhasta, sen takaamisesta. Perustettiin YK, annettiin ihmisoikeusjulistus jne.

Länsimaissa oltiin luotettu rationaalisuuteen. Sen nähtiin kuitenkin liittoutuvan tyrannimaisen vallankäytön, verenhimon ja mytologian kanssa. Jotkut näistä kysymyksistä on yhä kysymyksiämme. Kun pohdimme ajattelun ja toiminnan suhdetta, tarkoituksemme saattaa olla vaikuttaa ajatteluumme ja sitä kautta siihen, miten ohjaamme toimintaamme. Teemme näin, koska voi olla, että emme pidä tyrannimaista vallankäyttöä, verenhimoa ja mytologiaa germaanisesta kohtalonyhteydestä haluttavina. Aika näyttää...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Biologismi, natsismi...

(Otmar von Verschuer tutkii kaksosia)

On tunnettu tosiasia, että natsismilla oli monta inspiraation lähdettä, jotka olivat monella tavalla toisistaan poikkeavia: nationalismi, mytologia, usko teknologiseen kehitykseen ja moderniin maailmaan kohdistuva vihamielisyys.

Yksi natsismin ideologian kivijalkoja oli biologia, yksi ideologeja oli biologi, perimätutkija Otmar von Verschuer (1896-1969). Hän kirjoitti vuonna 1943: ”Biologinen perimä on kohtalo: ilmaisemmeko olevamme tämän kohtalon mittaisia, kun näemme biologisen perimän tehtävänä, joka meille on määrätty ja joka meidän täytyy täyttää?” Näissä sanoissa ei puhu pelkkä tiedemies, biologi, vaan natsi-ideologi. Sitaatti on kirjasta, joka käsittelee rotuhygieniaa. (Otmar von Verschuer, innokas kaksostutkija, sai luvan tehdä kokeita Auschwitzissa vuonna 1944. Hän toi mukanaan myöhemmin kuuluisan assistenttinsa, Josef Mengelen. Päinvastoin kuin assistenttinsa Verschuer toimi myöhemminkin tutkijana Saksassa ja oli American Eugenics Society –järjestön jäsen kuolemaansa saakka. Järjestö on nykyisin nimeltään The Society for Biodemography and Social Biology.)

Sitaatissa tehdään biologiasta ratkaisevan tärkeä tiede ja ihmisen perimästä, siitä mikä on annettua, historiallinen tehtävä. Tämä on tiedeuskoa, sen erityinen  muoto: biologismia ymmärrettynä niin, että biologia valjastetaan yhteiskunnan kehittämiseen ja meissä olevat biologiset piirteet tehdään tehtäväksi. Toisaalta biologialle annetaan suuren pelastajan tehtävä, mutta samalla se antaa syyn, oikeutuksen, ajattelemattomuuteen; ei ole enää pakko ajatella, seurataan vain vereen kirjoitettua tehtävää, perimän kutsua. Näin natsismin ”filosofiassa”, biologismissa, yhdistetään usko tieteeseen ja irrationalismin ylistys.

Kun natsismia analysoitiin ja arvosteltiin toisen maailmansodan jälkeen, monissa kirjoituksissa ja huomioissa korostui eräänlainen rationalismin kriisi: rationalismi näyttäytyi kauhun ja tuhon tuojana. Liioitellen, hiukan ylimalkaisesti puhuen voisi sanoa, että myöhemmin on korostettu natsismin rakkautta myytteihin ja sen sisällä harjoitettua kuvitteellisen kulttuuriperimän rakentamista – on korostettu natsismin irrationalismia. On silti sanottava: ne sulautettiin. Verschuerin tapauksessa kihlautuminen oli täydellistä. Järki, tiede, perustelee ja oikeuttaa poliittisen, yhteiskunnallisen tehtävän, joka määrittyy epärationaaliseksi, puhtaan biologiseksi.

En mainitsisi koko asiaa, jos emme vieläkin kuulisi tällaisten ajatusten kaikuja, kohtaisi yhä samantapaista biologismia. Tänäänkin se synnyttää välinpitämättömyyttä toisia ihmisiä kohtaan, tänäänkin sitä seuraa anti-intellektuellin motto: ”On turha ajatella...”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sota, rationaalisuus ja vastavoima

(Espanjan sisällissota. Lapset leikkimässä teloitusta.)

Keskiajalla ei ollut vakituisia armeijoita ja sodat olivat lähinnä kesäistä puuhastelua. Kampanja käynnistettiin keväällä ja päätettiin, kun kausi päättyi, ja miehet palasivat – jos palasivat – koteihinsa tavallisiin askareisiinsa. Edes Euroopan yhteinen uhka, islam ja islamilaisten valtakuntien valloitus, ei luonut pysyviä armeijoita. Se mitä keksittiin oli ristiretket.

Pysyvä armeija oli ennen kaikkea kolonialismin väline niin kuin se oli Rooman valtakunnassa, jossa oli todellinen militaarinen instrumentti, legioona. Eurooppalaiset keksivät pysyvän armeijan uudestaan eräänlaista sisäistä kolonialismia varten. Pysyviä armeijoita alettiin muodostaa 1600-luvulla. Kyseessä ei ollut toisten valtakuntien valloittaminen, ainakaan pelkästään, vaan erityisenlaisen valtion kehittyminen: militaarisen valtion muodostuminen. Armeija toimi mallina yhteiskunnalle. Ihan konkreettisesti, sillä pysyvä armeija loi kahdenlaista tilallista järjestelyä. Se piti sijoittaa eri paikkoihin maan eri osiin ja toisaalta piti järjestää sen siirtyminen paikasta toiseen. 

Pysyvä armeija sijoitettiin, järjestettiin neliönmuotoisiin leireihin, ja tästä kaaviosta tuli kaupunkisuunnittelun malli Ruotsissa, Ranskassa ja Saksassa.

Sota sai tässä vaiheessa uuden rationaalisen ulottuvuuden; kyse ei ollut vain ryöstämisestä tai valloittamisesta, vaan sotakone ja myös sota olivat malli koko yhteiskunnalle, tärkeä osa sen järjestystä.

Kun yhteiskunta alkoi yhä enemmän huolehtia väestön hyvinvoinnista, se tapahtui sotaisia termejä käyttäen; huolehdittiin turvallisuudesta. Myöhemmin turvallisuuden takaaminen on merkinnyt paljon muutakin kuin tappavan vihollisen lyömistä. Se on ollut sotaa huumeita vastaan, esimerkiksi. Sota alettiin ymmärtää strategiseksi malliksi.

Sota voi olla siis kannattavaa valloittamista, se voi olla myös malli, muotti, jonka avulla edetään kohti parempaa, siis turvallisempaa yhteiskuntaa. Turvallisuus, väestön hyvinvointi, voidaan joskus taata myös tappamalla tappava vihollinen, oli se sitten bakteeri, viirus, huumausaine tai ihminen. On sota, jotta laji tai jokin väestön osa, rotu tai kansa selviäisi hengissä. Turvallisuus ja joissakin tapauksissa elinehtojen säilyttäminen, takaaminen, elämän säilyttäminen on uusi syy sotaan, uusi sodan järki.

Teknologinen kehitys muuttaa sotaa ja tapaa hahmottaa taistelukenttää. On tuotu uusi suunta mistä hyökätä, ilmatila. Se on tehnyt sodasta enemmän totaalisen. Kun sota on väestön hengissäselviämisen takaamiseksi, se mielenkiintoisesti myös kohdistuu yhä enemmän väestöön. Nykyisin on sateliitteja, miehittämättömiä pommikoneita, kemiallisia aseita, ydinaseita. Toisenlainen viestintä ja erilainen nopeus muuttavat sotaa; se muutti sitä jo Tsingis-kaanin aikana. Mongolivalloittajan suuri salaisuus oli hevonen.

Ei siis ole järkeä sanoa, että sodassa ei ole järkeä. Kaikki nämä kolme syytä – valloitus, malli, turvallisuus – ovat yhä olemassa, synnyttämässä sotia, vaikuttamassa rationaaliseen suunnitteluun. Lisäksi rationaalisuus on mukana teknisessä kehityksessä. Tämä kehitys on on varmasti tärkeä sotien tuoma ”hyöty”.

Jotkut ajattelijat ovat silti arvostelleet ja ajatelleet tätä rationaalisuutta, ei vain puhuneet sodan mielettömyydestä. Otan vain yhden esimerkin: Simone Weil. Weil on siinä mielessä etuoikeutettu esimerkki, että Weil näki sodan ensin Espanjan sisällisodassa ja eli suuren eurooppalaisen sodan uhan alla. Hän kuoli maanpaossa 1943. Hän pohti sodan kysymystä monissa kirjoituksissaan, esimerkiksi tutkielmassa L´ lliade, ou le poéme de la force (1939) ja artikkelissa Reflexions sur la guerre (1933).

Yksi hänen ajatuksistaan oli, että sota modernina aikana jatkaa ja lisää sortoa. Ranskan vallankumouksen ja Venäjän vallankumouksen synnyttämät sodat eivät ole hänen mukaansa tehneet muuta kuin ottaneet vallan ihmisiltä. Venäjän esimerkki on tietenkin hyvin poleeminen; Weil kirjoittaa sosialistista uskomusta vastaan ja sanoo, että vallankumouksellinen sota johti raskaimman byrokraattisen ja militaarisen taakan syntymiseen.

Analysoimatta enempää tätä tai muita esimerkkejä, ryhtymättä ehdottomaksi pasifistiksi totean vain, että ajattelun aiheeksi pitäisi ottaa tämä sodan raskaus. On olemassa raskaita, vahingollisia rationaalisuuden muotoja. Ajattelusta on tehtävä vastavoima. On oltava suostumatta kiristykseen, näihin sanoihin: ”Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan.” Vaikka ajattelisikin jotain rationaalisuuden muotoa vastaan, se ei merkitse, että olisi irrationaalinen... https://www.facebook.com/Filosofiakahvila