Sano joka päivä itsellesi

 

Marcus Aurelius kirjoittaa itselleen tarkoitetuissa muistiinpanoissa: "Sano joka päivä itsellesi..." Näiden sanojen jälkeen hän antaa hyviä neuvoja. Tällä kertaa en kiinnitä huomiota näihin hyviin neuvoihin. Kiinnitän huomiota kahteen asiaan tässä yksinkertaisessa lauseessa.

1."Sano itsellesi." Ihminen puhuu itselleen. Marcus Aurelius muistuttaa itseään siitä, mitä on hyvä sanoa, miten puhuttava.

2."Joka päivä." Filosofi-keisari kehottaa puhumaan tietyllä tavalla itselleen jatkuvasti, joka päivä. Itselleen puhuminen on harjoitus.

Filosofiakahvila 3.10./4.10./5.10.

Filosofiakahvila alkaa lokakuussa! Zoomin kautta tiistaisin, Torre del Marissa keskiviikkoisin, Fuengirolassa torstaisin. 6 euroa/krt. Saa maksaa enemmän.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Propositum

 

Olen joskus hymähdellyt vanhalle viisaudelle (sekä idästä että lännestä löytyvälle), että meidän tulee elää nykyhetkessä. Jotkut sanovat sen olevan vaikeaa. Ei se ole vaikeaa, kun on tarpeeksi laiska – niin kuin minä. Tietenkin olen nauranut ajatukselle ehdottomista ja lopullisista päämääristä ja yhtä paljon 1900-luvun ajattelijoidenkin keskuudessa eläneelle kysymykselle elämän merkityksestä tai tarkoituksesta. Olen silti  viime aikoina yrittänyt voittaa kyynisyyttäni ja tuoda tulevaisuuden mukaan ajatteluun ja toimintaan.

Minua on auttanut yksi tavallinen espanjalainen sana: propósito, aie, suunnitelma, kohde, tarkoitusperä. Se on vaatimattomampi, arkisempi ja vähemmän juhlallinen sana kuin sentido, merkitys. Alkuperä on latinan sana propositum. Etuliite pro merkitsee eteen, eteenpäin, etukäteen. Positum tulee verbistä ponere, laittaa, asettaa. Sana viittaa siis tulevaisuuteen. Se merkitsee, että joku asettaa itselleen maalin, tavoitteen, johon hän tähtää tästä hetkestä lähtien.

Kiinnostukseni ei ole etymologista tai filologista. Näen ihmisiä, jotka aikovat jotain, asettavat itselleen tavoitteen, ja näen, että he ovat sekä keskittyneempíä että onnellisempia. Olosuhteet eivät lannista heitä. He harjoittelevat, eivät valita. He tarvitsevat vähemmän pakoa todellisuudesta.

Ihmiset jotka taistelevat pienten tai suurten asioiden puolesta ja ihmiset jotka vielä innostuvat, ovat kauniita, ehkä todellakin onnellisempia. Ehkä se ei ole vastakohta sille, että elää nykyhetkessä. Nykyhetkestä tulee täysi, se jännittyy niin kuin jousi.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofiaa kuoleville

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 7.11. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. AIHE: Paradise Papers/Katalonian tilanteen päivitys

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Aina silloin tällöin avaan kirjan, joka sanoo, että filosofia opettaa kuolemaan. Kuulostaa juhlalliselta ja osittain siksikin koomiselta. Kyllä jokainen osaa kuolla ilman opettamistakin. Tietenkin tällainen vastahankainen asenteeni paljastaa, etten ymmärrä mitään.

Olen silti varma, että filosofialla on alusta lähtien ja aina kiinteä suhde kuolemaan – jos siksikin että se kytkeytyy elämään, ihmisen olemassaoloon. Pidän tärkeänä, että muistamme olevamme kuolevaisia. Memento mori on motto, joka on liian unohdettu. Kuvittelen ja uneksin, että se tulisi taas muotiin. Kun ihminen muistaa kuolevaisuutensa, sen että se on aina ja missä tahansa mahdollinen, hän saattaa säikähtää. Säikähtäminen ei ole aina huono asia. Se saattaa auttaa ajattelemaan, miettimään mitä haluaisi tehdä, miettimään mikä on tärkeää. Ehkä sitten muistaisi elää.

Oman kuolemansa ajatteleminen oli kerran tekniikka, harjoitus, jonka avulla ihminen arvioi itseään, sitä miten on elänyt. Idea oli se, että kuvitteli itsensä kuolevaksi, kuvitteli itsensä elämänsä viimeisille hetkille. Tämä mahdollisti sen, että voi luoda katseen omaan elämäänsä kokonaisuutena.

Eikö ole mieletöntä tehdä kuolema läsnäolevaksi elämässä, ajatella kuolemaa elämässä? Vaikka yrittäisikin muistaa kuolevaisuutensa, onko hyvä ajatella itseään kuolevana? Jokainen tekee omat valintansa; se on heidän vapauttaan. Itse ajattelen, että filosofian suuntaaminen kuoleville ei merkitse lohdutusta, vaan liikkuvuuden, muutoksen, mahdollisuutta. Jos puhun filosofiaa niin kuin toinen olisi kuolematon (tai minä itse olisin kuolematon), siirrän ajatuksen sellaiseen sfääriin, ettei se enää toimi tässä maailmassa.

Kun puhuu kuoleville ja kun kysymyksistä tulee maallisia, ihminen joutuu selkä seinää vasten: hänet pakotetaan ajattelemaan. Hän ajattelee esimerkiksi sitä, kenellä on valta ja oikeus päättää elämästä ja kuolemasta. Samat valtiot, jotka lähettävät poikiaan sotiin, estävät heitä päättämästä päiviään. Samat yhteiskunnat, jotka lupaavat taata oikeudet kansalaisille, eivät anna heidän kuolla.

Olemme pakotettuja ajattelemaan omaa suhtautumistamme kuolemaan. Se ei ole kaikkina aikoina ollut samanlainen. Esimerkiksi Philippe Ariès (1914-1984) on tutkinut näitä usein hitaita muutoksia mentaliteetissa ja rituaaleissa. Nykyisin meillä on edessämme medikalisoitu, laitostettu kuolema ja television kautta brutaali nälän ja sodan julkinen kuolema, kuolema spektaakkelina.

Kuolemaa koskeva kysymys on arvofilosofinen -  siis yhteiskunnallinen, poliittinen. Jos emme tahdo sitä ajatella, emme tahdo ajatella omaa olemassaoloamme, omaa elämäämme, mahdollisuuksiamme elämässä. Ajattelen itseäni kuolevaisena. Yritän muistaa ja myöntää tosiasian, jotta en tekisi liikaa turhuuksia, keskittyisin siihen mikä on merkityksellistä. Ajattelen itseni kuolevaksi, jotta panisin itseni kynnykselle, pistäisin itseni päättämään ja jotta ymmärtäisin, että koko ajan liikumme, muutumme, kuolemme ja synnymme.

Kun kuolemasta tulee tabu, sitä ympäröi juhlallinen hiljaisuus, kielto nauraa hautajaisissa. Tämä tietenkin tekee tarpeelliseksi filosofian, kysymyksen. Se tekee välttämättömäksi suuren filosofin nimeltä Marx – siis Groucho Marxin. Hänen hautakivessään lukee: ”Anteeksi etten nouse ylös.”

Kuoleminen on pieni tapahtuma, joskus jopa hyvin merkityksetön yksityiskohta. Se on vain katoamista. Haluan muotoilla tämän filosofis-koomisesti: Pieni tapahtuma, mutta lopullinen singulariteetille.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kaikki on koetta

Kaikki on koetta. Esimerkiksi yksinäisyys. Se näyttää monta kertaa, missä määrin on roolinsa vanki, tyhjä ilman roolia. Ystävyys on myös koe, tietenkin... ”Elämästä tuli harjoitus, siinä sen mieli”, kirjoitti Mirkka Rekola.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ponnistuksen ylistys

(William James)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
 
Se mikä meitä ohjaa ei ole välttämättä lähellä; se ei ole aina pappi, psykologi tai opettaja. Meitä ohjataan etäisyyden päästä, eräänlaisen markkinoinnin kautta. Se on kuin jatkuva humina ympärillämme ja päissämme. Aika ajoin kuulemme selvästi: ”Sinun on oltava näin, tehtävä noin.” Me itse osallistumme prosessiin. Me antaudumme ohjattaviksi, meitä ohjataan ohjaamaan itseämme.

Vastarinta ei ole vain käyttäytymishäiriötä, sitä että joku ei ohjaudu odotetulla tavalla, ohjaa itseään toivotulla tavalla, käyttäydy niin kuin pitäisi. Joku kieltäytyy tulemasta ohjatuksi tietyllä tavalla tai hän sanoo: ”Sinä et määrää minua.” Tämä on kapinan tai vastarinnan alku. Mutta kapinallinen ei aina vain heittäydy maahan ja sano ”ei”. Joskus hän on kekseliäämpi. Michel Foucault kertoo, että kun jotkut alkoivat keskiajalla vastustamaan heihin kohdistunutta pastoraalista ohjausta, he eivät hylänneet kokonaan omaa perinnettään, vaan tarttuivat marginalisoituihin asioihin: asketismiin ja mystiikkaan. He eivät halunneet tulla ohjatuksi tietyllä tavalla ja etsivät siksi toisenlaista tapaa ohjata itseään.

Jos olet itse osa prosessia, sinun pitää asettua itseäsi vastaan, vastustaa itseäsi. Meidät on ohjattu ohjaamaan itseämme jollakin tavalla. Siksi vastarinnan tekijä joutuu tekemään työtä itsensä kanssa, irrottamaan itseään tavoista, jotka hän on omaksunut. Hän joutuu harjoittamaan itseään. Koska hän ei voi olla passiivinen suhteessa itseensä, tapoihinsa, hän joutuu ponnistelemaan.

Siksi William James suositteli, että on pidettävä itsessään hengissä kyky ponnistukseen. Sitä pidetään Jamesin mukaan hengissä pienien päivittäisten harjoitusten avulla. ”Ole askeettinen tai sankarillinen pienissä turhissa kohdissa”, hän kirjoittaa. Kun tekee joka päivä jotain, jota ei mielellään tekisi, harjaantuu, pitää hengissä kykyään ponnistukseen.

Missä ihmiset voivat pahoin, vihastuvat, kapinoivat? Esimerkiksi siellä missä heistä tehdään esineitä, objekteja. Tähän ovat monet kiinnittäneet huomiota. Ihminen ei ole enää subjekti, vaan kohde. Mutta hän ei ole esine vain joissakin mielikuvituksellisissa ja julmissa laitoksissa. Hänestä voi tulla myös tiedon kohde, siis objekti, kun joku tekee hänelle psykologisen testin tai analysoi häntä. Tätä hänet opetetaan tekemään itse itselleen: tekemään itsestään tiedon ja ymmärryksen kohteen.

Jos ihminen sitten haluaa välttää tulemasta objektivoiduksi, hän ei välttämättä luovu kaikista itseymmärryksen muodoista, mutta hän alkaa kysellä, millaisia käsitteitä ja tekniikoita käytämme, ehkä hän kyseenalaistaa yrityksen tulkita ja ymmärtää. Mielenkiintoista on tämä: poliittisen vastarinnan lähtökohta ja energia ei ole oppi tai ideologia, vaan ihmisen kyvykkyys ja kekseliäisyys.

Kun elämme tässä välillä kurjassa ja toisinaan ihanassa maailmassa, meitä ympäröivät voimat ja voimasuhteet, jotka uhkaavat meitä. Joudumme tekemään vastarintaa meitä ahdinkoon ja pulaan ajavia voimia vastaan. Joillakin filosofeilla, erityisesti moraalifiloseilla, on kaikessa mukana normatiivisuuden vaatimus: he haluavat, että määriteltäisiin oikeat eettiset säännöt. Jos minä sanon, että aion nousta vastustamaan näitä tai noita voimia, filosofi sanoo: ”Miksi kenenkään pitäisi tuntea itsensä ahdistetuksi tässä systeemissä?” Vastaukseni on nähdäkseni aika yksinkertainen: En kysy, miksi minun pitäisi tuntea itseni ahdistetuksi; kysyn, mikä minut saattaa ahdinkoon, jotta voin vastata tilanteeseen mahdollisimman tehokkaasti.

Harjoitus, askeesi sanan alkuperäisessä merkityksessä, merkitsee oman voimansa tai kyvykkyytensä, oman varustuksensa, vahvistamista. Voisi puhua pelastuksesta niin kuin kreikkalaiset. Soteria, pelastus, merkitsi heille sitä, että onnistuu suojelemaan itsensä, pelastamaan itsensä vaaralta. Suurin vaara oli dominaatio tai orjuus. Itsensä pelastaminen merkitsi varmistumista onnellisuudesta tai tyyneydestä, mutta kyse oli ennen kaikkea ponnistuksesta, yrityksestä vastustaa valtaa itsessään ja toisissa.

Humina ja mumina ympärillämme ja päissämme yllyttää meitä ja säätelee, ohjaa, sanoo mistä onnellisuus koostuu, miten se löydetään. Meille näytetään asioita ja niitä tehdään haluttaviksi. Kun meille näytetään asioita, toiset asiat jäävät sivuun, ilman huomiota; ne ovat näkyvillä, mutta näkymättömiä. Ajan myötä näemme vain mitä olemme tottuneet näkemään. Tarvitaan ponnistusta, jotta näkisimme muita mahdollisuuksia.

Kannustaa ja haastaa

(Rembrandt: Filosofi meditoi)

Pyrin olemaan selkeä. Ilmoitan aina mikä on ongelma. Jotkut asiat jäävät silti taustalle, sanomattomiksi. Sille on käytännölliset syyt. Tarkoitus ei ole olla salaperäinen. Taustalla tai pikemminkin marginaalissa on aina yksi sana: askesis. Kreikan sana askesis merkitsee harjoitusta.

Filosofia on suhde totuuteen, pyrkimystä elää totuudessa. Se vaatii harjoitusta. Filosofinen teko on aina yritystä aloittaa harjoitus, käynnistää itsensä ja toisten ”treenaaminen”.

Askeesin kautta voi ymmärtää mitä minulle merkitsevät sekä ystävyys että yksinäisyys. Molemmat ovat harjoitusta, voimien kultivointia itsessään ja toisissa, oikean asenteen aktivoimista itsessä ja muissa. Yksinäisyydessä voi kehittää hyvää suhdetta itseensä. Tämä suhteen nimi on ystävyys. Ihminen voi pyrkiä olemaan oman itsensä ystävä niin kuin Seneca ajatteli.

Mitä on ystävyys? Mitä on tällainen syvä, omistautunut ystävyys? Se on kannustamista ja haastamista. Tämä on minun mallini ja periaatteeni, kun laskeudun vuorilta ja istun kahvilaan, ihmisten keskelle: Haluan kannustaa ja haastaa.