Valppaus

(Bill Murray)

Jos oma itse ei ole annettu, se on jotain, jota voimme kehittää; voimme etsiä elementtejä, aineksia, mahdollisuuksia ja kykyjä, joita viljellä. Tässä työssä ei aina – valitettavasti – ole paras keino filosofiseen kirjaan tarttuminen. Taide opettaa joskus enemmän, sillä se antaa mahdollisuuden harjoitella tätä työtä, itsensä rakentamista. Siksi taiteilijoilla voi joskus olla mielenkiintoista sanottavaa.  Näyttelijä Bill Murray sanoo eräässä haastattelussa:

“…I try to be alert and available. I try to be available for life to happen to me. We’re in this life, and if you’re not available, the sort of ordinary time goes past and you didn’t live it. But if you’re available, life gets huge. You’re really living it.”/Yritän olla valpas ja käytettävissä. Olemme tässä elämässä ja jos et ole käytettävissä, aika menee ja et todella elänyt. Mutta jos olet käytettävissä, elämästä tulee valtava. Elät elämää todella.”/

Lausunto on mielenkiintoinen, koska se ilmaisee ja nimeää asenteen, joka lausujan mukaan on tärkeä ja vaikuttaa siihen, millaista elämää elää. Kyse ei ole pelkästään siitä, ettei elämä jää elämättä, vaan elämästä tulee isoa (huge). Tietenkin sana available (käytettävissä oleminen) voi olla hämäävä, monimielinen. Mutta Murray ei sano, että pitäisi olla hyväksikäytettävissä, alisteinen muiden tahdolle. Hänen näkemyksensä voisi ehkä kääntää toisenlaiselle kielelle: Elämä on virtausta, erilaisia prosesseja, tilanteita, mahdollisuuksia ja se vaatii meiltä osallistumista, menemistä mukaan. Murray itsekin sanoo, parodioiden henkisen ohjauksen guruja: ”Yes to life.”

Tämä vaatii valppautta (alertness), on kuljettava silmät auki. Valppaus on siinä mielessä mielenkiintoinen asia, että se on ollut filosofien huomion kohteena jo vuosituhansia sitten. Valppaus liitettiin ihmisen vapauteen, pelastukseen (sozein); valpaus merkitsi sitä, että onnistuu välttämään vaaran, pelastamaan itsensä orjuudelta.

Voimme ajatella, että meidän olisi hyvä pysyä avoimina erilaisille mahdollisuuksille, odottamattoman ilmaantumiselle. Tällainen avoimuus vaatii meiltä valppautta, sitä että kehitämme itsessämme vastaanottavaisuutta, huomiokykyä.

Valppaus, elämän eläminen todella, kyllä elämälle – kaikki kuulostaa hyvältä ja houkuttelevalta. Vaikea kysymys on, miten sitä valppautta voi itsessään kehittää, ruokkia. Bill Murray sanoi, että hän yrittää olla valpas. Mitä tämä yritys on, miten se tehdään?

Filosofia on opettanut minua olemaan valpas, koska se asettaa kysymysmerkin kaikkiin vakaumuksiin, ajatustottumuksiin. Taide on tehnyt minusta valppaamman, koska se herkistää erilaisille asioille, mahdollistaa kokemuksen, joka tekee herkemmäksi, oikaisee väärinkäsityksiä tai ennakkoluuloja.

Mutta nämä kasvattavat, ylentävät kokemukset, joita filosofia ja taide mahdollistavat, voivat jäädä ohimeneviksi – niistä voi tulla haihtuvia – ellen aktiivisesti yritä niitä pitää mukanani. Siksi harjoituksen täytyy sisältää tällainen kohta, vaihe: kokemuksen jatkuva aktualisoiminen, itsensä muistuttaminen. Jotain sellaista mitä itsetutkiskelu oli stoalaisille. He eivät tutkineet, luodanneet sielunsa syövereitä, vaan yksinkertaisesti kysyivät itseltään, pistivät itseään tilille siitä, missä määrin he ovat toimineet periaatteidensa mukaisesti.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Minä ja olosuhteet

(José Ortega y Gasset)

José Ortega y Gasset kirjoitti teoksessaan Meditaciones del Quijote: ”Minä olen minä ja olosuhteeni.” Usein tässä muodossa siteerattu ajatus on suhteellisen helposti ymmärrettävä, jopa vakuuttava. Se ansaitsee silti tarkemman huomion, sillä näin saatetaan saada esiin jotain inhimillisen olemassaolon liian vähän ajateltuja aspekteja.

Väite on vakuuttava, sillä jos ajattelemme kokemustemme tai kuvittelemisen kautta joitakin äärimmäisiä olosuhteita, tiedämme, ettei minuus ole pysyvä, aina samanlainen, kiinteä olemus. Jos joudun sotaan, minusta voi tulla tappaja ja/tai pelkuri. Jos sairastun, voin tulla nöyräksi tai kiukkuiseksi. Muutenhan en ole kumpaakaan.

Minuuden ja olosuhteiden kietoutuminen yhteen saattaa panna ajattelemaan, että ihminen on olosuhteiden vanki, niiden määrittelemä. Mietelmä mahdollistaa silti toiseen suuntaan menevän ajattelun: Jos tahdon vaikuttaa itseeni, itseäni auttaa, minun on vaikutettava olosuhteisiini. Joskus autamme itseämme niin helposti, että menemme pois; näin vaihdamme olosuhteitamme.

Ortega y Gassetin ajatuksessa on mukana sekä ihmisen passiivisuus, olosuhteiden määrittelevyys että toinen, aktiivisempi ulottuvuus, vaikutusmahdollisuus. Mietelmän siteeraaminen pidemmässä muodossa auttaa näkemään selvästi tämän toisen puolen. Hän kirjoitti: “Yo soy yo y mi circunstancia, y si no la salvo a ella no me salvo yo.” (Minä olen minä ja olosuhteeni ja jos en pelasta sitä en pelasta itseäni.) Pekka Lempiäinen toteaa Ortegalle omistetussa tutkimuksessaan (Elämä – Tutkimus José Ortega y Gassetin filosofiasta, 2014), että olosuhteet ovat osa ihmisen olemusta ja pelastaminen tarkoittaa tässä yhteydessä merkityksen löytämistä omalle elämälle. Kyse on siitä, että ihminen on olemassa suhteessa häntä ympäröiviin olosuhteisiin. Lempiäisen tulkinta on nimenomaan se, että ihminen ei saavuta vapauttaan, jos ei vaikuta olosuhteisiin ja siten vaikuta minän ja olosuhteiden kokonaisuuteen.

Lempiäinen tarttuu myös verbin ”salvar” (pelastaa) monimielisyyteen; se ei merkitse vain uusien merkitysten antamista elämälle, sillä sana tarkoittaa myös ”säästämistä” tai ”jäljelle jättämistä”.  Tämä viittaa ajatuksen passiiviseen puoleen: olosuhteet on hyväksyttävä, jopa ”säästettävä” ainakin siltä osin ettei niitä voi muuttaa. Hyväksyntä on edellytys elämän rakentamiselle.

Vain pari huomautusta sanasta ”pelastaa”. Sanalla on tietenkin voimakas uskonnollinen merkitys, erityisesti katolisessa Espanjassa. Ortega ei kuitenkaan ollut Unamuno ja voidaan ajatella, että hän käytti sitä samantapaisesti kuin antiikin filosofit. Jopa Platon käytti sanaa (sozein). Pelastaminen on maallisessa merkityksessä tosiaankin säilyttämistä, mutta myös pelastamista vaaralta, jonkun suojelemista. Jos filosofi antiikin maailmassa käytti ilmaisua ”itsensä pelastaminen”, se merkitsi tietynlaista tilaa, valppautta, hälytystilassa olemista. Se merkitsi onnen tai tyyneyden takaamista; se oli jatkuvaa, itseen kohdistuvaa toimintaa. Jos Ortega käytti sanaa ”pelastaa” tässä hengessä, vahvistuu käsitys ja tulkinta aktiivisen asenteen tavoittelemisesta.

Itse sana circunstancia (olosuhteet) saattaa tuntua epämääräiseltä, mutta samalla tulee vaikutelma konkreettisen tavoittamisesta: korostuu elämän tapahtumaluonne. Ortega totesi luennollaan kaksi vuotta kuuluisan mietelmänsä kirjoittamisen jälkeen: ”Minä tapahdun itselleni.” Olosuhteet eivät merkinneet hänelle vain välittömästi läsnä olevaa, fyysistä, vaan myös henkisiä asioita, historiaa. Kiinnittäessämme huomiota olosuhteisiin saamme koko joukon uusia kysymyssanoja: missä, milloin, miten... Meidän ei ole enää pakko muotoilla kysymystä näin: ”Mitä on...?” Emme ole myöskään kiinnittyneet kysymykseen miksi.

Minä olen minä ja olosuhteeni. Voin vaikuttaa itseeni vain vaikuttamalla olosuhteisiin? Mutta miten teen sen? Pitääkö tehdä niin kuin Quijote, kuvitella maailma toiseksi? Miten ajatus vaikuttaa olosuhteisiin? Jos opin miten olosuhteet syntyivät, muodostuivat, voin ehkä tehdä tehdyn tekemättömäksi. Pelastus? Pelastus miltä vaaralta?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ponnistuksen ylistys

(William James)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
 
Se mikä meitä ohjaa ei ole välttämättä lähellä; se ei ole aina pappi, psykologi tai opettaja. Meitä ohjataan etäisyyden päästä, eräänlaisen markkinoinnin kautta. Se on kuin jatkuva humina ympärillämme ja päissämme. Aika ajoin kuulemme selvästi: ”Sinun on oltava näin, tehtävä noin.” Me itse osallistumme prosessiin. Me antaudumme ohjattaviksi, meitä ohjataan ohjaamaan itseämme.

Vastarinta ei ole vain käyttäytymishäiriötä, sitä että joku ei ohjaudu odotetulla tavalla, ohjaa itseään toivotulla tavalla, käyttäydy niin kuin pitäisi. Joku kieltäytyy tulemasta ohjatuksi tietyllä tavalla tai hän sanoo: ”Sinä et määrää minua.” Tämä on kapinan tai vastarinnan alku. Mutta kapinallinen ei aina vain heittäydy maahan ja sano ”ei”. Joskus hän on kekseliäämpi. Michel Foucault kertoo, että kun jotkut alkoivat keskiajalla vastustamaan heihin kohdistunutta pastoraalista ohjausta, he eivät hylänneet kokonaan omaa perinnettään, vaan tarttuivat marginalisoituihin asioihin: asketismiin ja mystiikkaan. He eivät halunneet tulla ohjatuksi tietyllä tavalla ja etsivät siksi toisenlaista tapaa ohjata itseään.

Jos olet itse osa prosessia, sinun pitää asettua itseäsi vastaan, vastustaa itseäsi. Meidät on ohjattu ohjaamaan itseämme jollakin tavalla. Siksi vastarinnan tekijä joutuu tekemään työtä itsensä kanssa, irrottamaan itseään tavoista, jotka hän on omaksunut. Hän joutuu harjoittamaan itseään. Koska hän ei voi olla passiivinen suhteessa itseensä, tapoihinsa, hän joutuu ponnistelemaan.

Siksi William James suositteli, että on pidettävä itsessään hengissä kyky ponnistukseen. Sitä pidetään Jamesin mukaan hengissä pienien päivittäisten harjoitusten avulla. ”Ole askeettinen tai sankarillinen pienissä turhissa kohdissa”, hän kirjoittaa. Kun tekee joka päivä jotain, jota ei mielellään tekisi, harjaantuu, pitää hengissä kykyään ponnistukseen.

Missä ihmiset voivat pahoin, vihastuvat, kapinoivat? Esimerkiksi siellä missä heistä tehdään esineitä, objekteja. Tähän ovat monet kiinnittäneet huomiota. Ihminen ei ole enää subjekti, vaan kohde. Mutta hän ei ole esine vain joissakin mielikuvituksellisissa ja julmissa laitoksissa. Hänestä voi tulla myös tiedon kohde, siis objekti, kun joku tekee hänelle psykologisen testin tai analysoi häntä. Tätä hänet opetetaan tekemään itse itselleen: tekemään itsestään tiedon ja ymmärryksen kohteen.

Jos ihminen sitten haluaa välttää tulemasta objektivoiduksi, hän ei välttämättä luovu kaikista itseymmärryksen muodoista, mutta hän alkaa kysellä, millaisia käsitteitä ja tekniikoita käytämme, ehkä hän kyseenalaistaa yrityksen tulkita ja ymmärtää. Mielenkiintoista on tämä: poliittisen vastarinnan lähtökohta ja energia ei ole oppi tai ideologia, vaan ihmisen kyvykkyys ja kekseliäisyys.

Kun elämme tässä välillä kurjassa ja toisinaan ihanassa maailmassa, meitä ympäröivät voimat ja voimasuhteet, jotka uhkaavat meitä. Joudumme tekemään vastarintaa meitä ahdinkoon ja pulaan ajavia voimia vastaan. Joillakin filosofeilla, erityisesti moraalifiloseilla, on kaikessa mukana normatiivisuuden vaatimus: he haluavat, että määriteltäisiin oikeat eettiset säännöt. Jos minä sanon, että aion nousta vastustamaan näitä tai noita voimia, filosofi sanoo: ”Miksi kenenkään pitäisi tuntea itsensä ahdistetuksi tässä systeemissä?” Vastaukseni on nähdäkseni aika yksinkertainen: En kysy, miksi minun pitäisi tuntea itseni ahdistetuksi; kysyn, mikä minut saattaa ahdinkoon, jotta voin vastata tilanteeseen mahdollisimman tehokkaasti.

Harjoitus, askeesi sanan alkuperäisessä merkityksessä, merkitsee oman voimansa tai kyvykkyytensä, oman varustuksensa, vahvistamista. Voisi puhua pelastuksesta niin kuin kreikkalaiset. Soteria, pelastus, merkitsi heille sitä, että onnistuu suojelemaan itsensä, pelastamaan itsensä vaaralta. Suurin vaara oli dominaatio tai orjuus. Itsensä pelastaminen merkitsi varmistumista onnellisuudesta tai tyyneydestä, mutta kyse oli ennen kaikkea ponnistuksesta, yrityksestä vastustaa valtaa itsessään ja toisissa.

Humina ja mumina ympärillämme ja päissämme yllyttää meitä ja säätelee, ohjaa, sanoo mistä onnellisuus koostuu, miten se löydetään. Meille näytetään asioita ja niitä tehdään haluttaviksi. Kun meille näytetään asioita, toiset asiat jäävät sivuun, ilman huomiota; ne ovat näkyvillä, mutta näkymättömiä. Ajan myötä näemme vain mitä olemme tottuneet näkemään. Tarvitaan ponnistusta, jotta näkisimme muita mahdollisuuksia.

Profaani ja pelastus

(Myös tämänkertaisesta teemasta olen jossain määrin puhunut otsikon Vapauden käyttö ja onnellisuus alla)

En puhu tällä kertaa Giorgio Agambenin ajattelusta, vaikka aihe – ja termit – ovat suoraan häneltä.

Giorgio Agamben on yllättävä ajattelija. Hän käyttää usein uskonnollisia tai teologisia termejä kuten pelastus, pyhä, ilmestys. Silti hän liittää pelastuksen – sen mahdollisuuden – pyhän vastakohtaan, profaaniin, maalliseen. Miksi? Tämä kysymys liittyy käytön käsitteeseen. Olen kertonut aikaisemminkin, että kreikkalaiset, esim. Platon käyttivät sanaa khresis, käyttö, moraalisessa yhteydessä; he puhuivat mm. ”nautintojen oikeasta käytöstä”. Plotinus, uusplatoninen kreikkalainen filosofi, puhui ”itsensä vapaasta käytöstä”.

Käyttöä ei rajoita ”omistus”, vaan ”pyhittäminen”, siirtäminen pyhän alueelle. Agamben puhuu profanisoimisen puolesta: se on asioiden ja esineiden ottamista käyttöön. Vain siihen voi sisältyä pelastuksen mahdollisuus. Meidän täytyy aktivoitua, ottaa käyttöön. Pelastus ei ole vain maallinen pelastus; maallisuus ja maallistaminen tekevät pelastumisen mahdolliseksi.

Aiheeni on siis profaani ja pelastus, myös profaani pelastus. Olisi helppo luulla, että pelastus ei ole filosofian teema, mutta itse asiassa se on klassinen teema. Pelastus oli mm. Platonin käyttämä käsite. Hän ajatteli, että täytyy pelastaa itsensä voidakseen pelastaa toiset. Kreikkalaiset käyttivät verbiä sozein, pelastaa ja substantiivisia soteria, pelastus ei-uskonnollisessa merkitysessä. Pelastaminen oli pelastamista vaaralta (pelastaa kaupunki viholliselta) ja verbillä sozein oli myös merkitys säilyttää, suojella (esim. kunnian säilyttäminen).

Itsensä pelastaminen merkitsi kreikkalaisille orjuuden välttämistä, sitä että onnistuu takaamaan valppaan tilan, herruuden. Se joka pelastaa itsensä, varmistuu omasta onnestaan, mielenrauhasta. Itsensä pelastaminen merkitsi jatkuvaa toimintaa suhteessa itseensä. Teema liittyy siis kiinteästi etiikan kysymyksiin, itsestä huolehtimiseen ja toisista huolehtimiseen.

Pelastuksen teema oli siis maallinen. On silti mahdollista sanoa enemmänkin: sanan kreikkalaisessa merkityksessä profaanisuus, maallisuus, on pelastuksen edellytys. Vapaus (se ettei ole orja ja se että saavuttaa mielenrauhan) edellyttää maallisuutta. Epikuros uskoi jumaliin, mutta erotti jumaluudet ihmisen maailmasta, viestitti, ettei jumalia tarvitse pelätä, koska ne eivät puutu ihmisen elämään. Pelottomana saattoivat Epikuros ja kumppanit säilyttää vapautensa, saavuttaa mielenrauhan.

En tiedä, onko pyhän (eli koskemattoman) alue laajentunut vai onko asioista tehty muuttumattomia ja välttämättömän tuntuisia enemmän toistuvan, itsestään selvyyksiä tuottavan institutionaalisen ja ”tieteellisen” retoriikan avulla. Meitä ollaan kuitenkin opetettu ajattelemaan, että meidän täytyy olla tietyllä tavalla ja pelätä vaihtoehtoja, poikkeamista normaalista. Tällainen ”opetustoiminta” tekee monista asioista samalla tavalla koskemattomia kuin pyhän alue. Pelastaaksemme itsemme meidän täytyy oppia pois: koskettaa koskettamatonta, katsoa katsomatonta.

Filosofiselle ajattelulle voisi antaa tehtävän auttaa meitä elämässämme tekemään annetuista skeemoista, malleista, ei-annettuja, auttaa meitä ottamaan käyttöön sellaisia puolia itsestämme, joita ei käytetä, auttaa olemaan rohkeampia. Se voisi auttaa meitä pelastamaan meidät määritelmiltä, pakenemaan määritelmiä, sillä määritelmät on hyvin usein tehty toimimaan lakeina ja toimimaan pelotteina.

Haluan siis keskustella profaanista, pelastuksesta, filosofiasta pelastuksen välineenä, itsensä ja toisen pelastamisen vaikeudesta...