Minä itse, pappilan musta sika

 Filosofiakahvilan aihe 2.4./3.4/4.4.. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Sanskriitin kielessä on sana anātman (anatta), jota ei tietääkseni ole länsimaisessa kielessä. Sen tekninen käännös voisi olla epäsubstantiaalisuus. Se merkitsee sielun olemassaolemattomuutta tai epäsubstantiaalisuutta. Joskus näkee käytettävän sanaa Ei-Minä. Buddhalaisessa ajattelussa kaikki muuttuu, kaikki on väliaikaista ja ajatus aidosta minästä tai itsestä on harhaa.  Voimmeko siis ajatella buddhalaisesti, kun meillä ei ole tätä sanaa? Vai onko se jotain liian intialaista?

Sana on buddhalaisessa ajattelussa tärkeä, koska se merkitsee egottomuutta; sitä, että ajatus minästä ja itsestä ovat illuusioita. Me olemme niin kiinni egossa, että liitämme tämän epäitsekkyyteen. Sanaa ei kuitenkaan käytetä kovin moraalisessa mielessä, ainakaan länsimaisessa merkityksessä. 

Länsimaisessa, varsinkin saksalaisessa, filosofiassa on perinne, jota voisi nimittää hyvän egoismin traditioksi. Se alkoi (ehkä) Johann Gottlieb Fichtestä (1762-1814). Erityisesti Arthur Schopenhauer (1788-1866) kehitti ajatusta egoismista: ihminen yrittää tehdä kaikista hetkistä, kaikesta tapahtuvasta omaa. Tämä ajatus – niin kuvittelen – vaikutti esimerkiksi Max Stirneriin (1806-1856) ja Friedrich Nietzscheen (1844-1900). Schopenhauerin ajatus oli yhdenlaisen individualismin puolustusta ja vaikkei se ollut varsinaista itsekeskeisyyttä sanan arkipäiväisessä merkityksessä, hän muotoili tällaisen ajatuksen: “Kaikki minulle, muille ei mitään.”

Vaikka tämä hyvä egoismi ja sen perinne on synnyttänyt paljon väärinkäsityksiä ja sitä on tulkittu moralistisesti, on helppo nähdä, että “minä” ja “itse” ovat sillä tavalla keskeisessä asemassa länsimaisessa ajattelussa, ettei buddhalaisuus ehkä avaudu kovin helposti (siitä huolimatta, että Schopenhauerin, Stirnerin ja Nietzschen ajatuksista voi löytää jotain buddhalaista).

Ajatus epäsubstantiaalisuudesta ja toisenlaisesta näkökulmasta ei ole silti täysin vieras länsimaisessakaan ajattelussa. Usein se on liittynyt mystikkojen ajatuksiin tai ajattelijoihin, jotka ovat yrittäneet katsoa ylhäältä, kosmisesta näkökulmasta.

Nietzsche on häkellyttävä. Juuri kun luulet oppineesi tuntemaan hänet, hän ottaa kasvoilleen toisen naamion. Hän totesi jo varhain, että kun ihminen oppii ajattelemaan toisin, hän myös tuntee toisin. Lukija voi ihmetellä, millaista voisi olla toisella tavalla tunteminen. Nietzschen tekstit saattavat antaa sellaisen kuvan, että hän yksinkertaisesti antaa hyvän omantunnon olla egoistinen kyseenalaistaessaan vallitsevan moraalin. Hänellä on kuitenkin tekstikatkelma, joka sanoo: “Minun” ja “sinun” tuolla puolen. Tuntea kosmisesti!" Näkökulma ylittää sekä egoistisen että altruistisen perspektiivin, vaikka tämä ei varmasti ollut herran viimeinen sana.

Puhuin vuosia sitten Vicente Núñezin aforimista, joka lähentyy sanskriitin sanan ajatusta: “El ser no es sustancia, sino una relación.” Käänsin tämä teknisesti: ”Olento ei ole substanssi, vaan suhde.”

Sana ”substanssi” on yleinen, aika vaikea tekninen termi filosofiassa. Tieteellisessä sanastossa tai yleiskielessä se merkitsee ainetta tai ainesta, mutta filosofiassa pikemminkin itsenäistä oliota, olion olemusta; substantiaalinen on joku jolla on oma olemus. Aristoteles määrittelee substanssin (ousia) toisaalta materiaaliseksi substanssiksi, siis aineeksi ja toisaalta Metafysiikassa myös olennon tavaksi olla maailmassa; se merkitsee, että olento on subjekti, jota ei määrittele mikään muu. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että Aristoteleelle olento on substanssi.

Núñezin sofismi on antiaristoteelinen väite. Hän sanoo: Olento ei ole substanssi; olento ei ole subjekti, jotakin erillistä ja määriteltävissä erillään muista olennoista.

Olento on suhde. Jos kaksi olentoa kohtaavat, tärkeää ei ole näiden olentojen olemus, niiden kristallisoitunut olemus – joka on vain fiktio. Tärkeää on näiden olentojen positio, tila ja asema suhteessa toiseen. Kohtaamisen luonteen määrittelee se mikä on olentojen välissä. Oleminen on suhteellista (relationaalista, ei relatiivista). Se ei siis ole substantiaalista. Voiko sanoa ”minä”? Kyllä, mutta ”minä” on suhde – suhde toiseen, toisen suhde ”minään” ja ”minän” suhde omaan itseensä. Ei pitäisi puhua identiteetistä, ainakaan mistään pysyvästä. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Minä ja olosuhteet

(José Ortega y Gasset)

José Ortega y Gasset kirjoitti teoksessaan Meditaciones del Quijote: ”Minä olen minä ja olosuhteeni.” Usein tässä muodossa siteerattu ajatus on suhteellisen helposti ymmärrettävä, jopa vakuuttava. Se ansaitsee silti tarkemman huomion, sillä näin saatetaan saada esiin jotain inhimillisen olemassaolon liian vähän ajateltuja aspekteja.

Väite on vakuuttava, sillä jos ajattelemme kokemustemme tai kuvittelemisen kautta joitakin äärimmäisiä olosuhteita, tiedämme, ettei minuus ole pysyvä, aina samanlainen, kiinteä olemus. Jos joudun sotaan, minusta voi tulla tappaja ja/tai pelkuri. Jos sairastun, voin tulla nöyräksi tai kiukkuiseksi. Muutenhan en ole kumpaakaan.

Minuuden ja olosuhteiden kietoutuminen yhteen saattaa panna ajattelemaan, että ihminen on olosuhteiden vanki, niiden määrittelemä. Mietelmä mahdollistaa silti toiseen suuntaan menevän ajattelun: Jos tahdon vaikuttaa itseeni, itseäni auttaa, minun on vaikutettava olosuhteisiini. Joskus autamme itseämme niin helposti, että menemme pois; näin vaihdamme olosuhteitamme.

Ortega y Gassetin ajatuksessa on mukana sekä ihmisen passiivisuus, olosuhteiden määrittelevyys että toinen, aktiivisempi ulottuvuus, vaikutusmahdollisuus. Mietelmän siteeraaminen pidemmässä muodossa auttaa näkemään selvästi tämän toisen puolen. Hän kirjoitti: “Yo soy yo y mi circunstancia, y si no la salvo a ella no me salvo yo.” (Minä olen minä ja olosuhteeni ja jos en pelasta sitä en pelasta itseäni.) Pekka Lempiäinen toteaa Ortegalle omistetussa tutkimuksessaan (Elämä – Tutkimus José Ortega y Gassetin filosofiasta, 2014), että olosuhteet ovat osa ihmisen olemusta ja pelastaminen tarkoittaa tässä yhteydessä merkityksen löytämistä omalle elämälle. Kyse on siitä, että ihminen on olemassa suhteessa häntä ympäröiviin olosuhteisiin. Lempiäisen tulkinta on nimenomaan se, että ihminen ei saavuta vapauttaan, jos ei vaikuta olosuhteisiin ja siten vaikuta minän ja olosuhteiden kokonaisuuteen.

Lempiäinen tarttuu myös verbin ”salvar” (pelastaa) monimielisyyteen; se ei merkitse vain uusien merkitysten antamista elämälle, sillä sana tarkoittaa myös ”säästämistä” tai ”jäljelle jättämistä”.  Tämä viittaa ajatuksen passiiviseen puoleen: olosuhteet on hyväksyttävä, jopa ”säästettävä” ainakin siltä osin ettei niitä voi muuttaa. Hyväksyntä on edellytys elämän rakentamiselle.

Vain pari huomautusta sanasta ”pelastaa”. Sanalla on tietenkin voimakas uskonnollinen merkitys, erityisesti katolisessa Espanjassa. Ortega ei kuitenkaan ollut Unamuno ja voidaan ajatella, että hän käytti sitä samantapaisesti kuin antiikin filosofit. Jopa Platon käytti sanaa (sozein). Pelastaminen on maallisessa merkityksessä tosiaankin säilyttämistä, mutta myös pelastamista vaaralta, jonkun suojelemista. Jos filosofi antiikin maailmassa käytti ilmaisua ”itsensä pelastaminen”, se merkitsi tietynlaista tilaa, valppautta, hälytystilassa olemista. Se merkitsi onnen tai tyyneyden takaamista; se oli jatkuvaa, itseen kohdistuvaa toimintaa. Jos Ortega käytti sanaa ”pelastaa” tässä hengessä, vahvistuu käsitys ja tulkinta aktiivisen asenteen tavoittelemisesta.

Itse sana circunstancia (olosuhteet) saattaa tuntua epämääräiseltä, mutta samalla tulee vaikutelma konkreettisen tavoittamisesta: korostuu elämän tapahtumaluonne. Ortega totesi luennollaan kaksi vuotta kuuluisan mietelmänsä kirjoittamisen jälkeen: ”Minä tapahdun itselleni.” Olosuhteet eivät merkinneet hänelle vain välittömästi läsnä olevaa, fyysistä, vaan myös henkisiä asioita, historiaa. Kiinnittäessämme huomiota olosuhteisiin saamme koko joukon uusia kysymyssanoja: missä, milloin, miten... Meidän ei ole enää pakko muotoilla kysymystä näin: ”Mitä on...?” Emme ole myöskään kiinnittyneet kysymykseen miksi.

Minä olen minä ja olosuhteeni. Voin vaikuttaa itseeni vain vaikuttamalla olosuhteisiin? Mutta miten teen sen? Pitääkö tehdä niin kuin Quijote, kuvitella maailma toiseksi? Miten ajatus vaikuttaa olosuhteisiin? Jos opin miten olosuhteet syntyivät, muodostuivat, voin ehkä tehdä tehdyn tekemättömäksi. Pelastus? Pelastus miltä vaaralta?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila