Minä itse, pappilan musta sika

 Filosofiakahvilan aihe 2.4./3.4/4.4.. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Sanskriitin kielessä on sana anātman (anatta), jota ei tietääkseni ole länsimaisessa kielessä. Sen tekninen käännös voisi olla epäsubstantiaalisuus. Se merkitsee sielun olemassaolemattomuutta tai epäsubstantiaalisuutta. Joskus näkee käytettävän sanaa Ei-Minä. Buddhalaisessa ajattelussa kaikki muuttuu, kaikki on väliaikaista ja ajatus aidosta minästä tai itsestä on harhaa.  Voimmeko siis ajatella buddhalaisesti, kun meillä ei ole tätä sanaa? Vai onko se jotain liian intialaista?

Sana on buddhalaisessa ajattelussa tärkeä, koska se merkitsee egottomuutta; sitä, että ajatus minästä ja itsestä ovat illuusioita. Me olemme niin kiinni egossa, että liitämme tämän epäitsekkyyteen. Sanaa ei kuitenkaan käytetä kovin moraalisessa mielessä, ainakaan länsimaisessa merkityksessä. 

Länsimaisessa, varsinkin saksalaisessa, filosofiassa on perinne, jota voisi nimittää hyvän egoismin traditioksi. Se alkoi (ehkä) Johann Gottlieb Fichtestä (1762-1814). Erityisesti Arthur Schopenhauer (1788-1866) kehitti ajatusta egoismista: ihminen yrittää tehdä kaikista hetkistä, kaikesta tapahtuvasta omaa. Tämä ajatus – niin kuvittelen – vaikutti esimerkiksi Max Stirneriin (1806-1856) ja Friedrich Nietzscheen (1844-1900). Schopenhauerin ajatus oli yhdenlaisen individualismin puolustusta ja vaikkei se ollut varsinaista itsekeskeisyyttä sanan arkipäiväisessä merkityksessä, hän muotoili tällaisen ajatuksen: “Kaikki minulle, muille ei mitään.”

Vaikka tämä hyvä egoismi ja sen perinne on synnyttänyt paljon väärinkäsityksiä ja sitä on tulkittu moralistisesti, on helppo nähdä, että “minä” ja “itse” ovat sillä tavalla keskeisessä asemassa länsimaisessa ajattelussa, ettei buddhalaisuus ehkä avaudu kovin helposti (siitä huolimatta, että Schopenhauerin, Stirnerin ja Nietzschen ajatuksista voi löytää jotain buddhalaista).

Ajatus epäsubstantiaalisuudesta ja toisenlaisesta näkökulmasta ei ole silti täysin vieras länsimaisessakaan ajattelussa. Usein se on liittynyt mystikkojen ajatuksiin tai ajattelijoihin, jotka ovat yrittäneet katsoa ylhäältä, kosmisesta näkökulmasta.

Nietzsche on häkellyttävä. Juuri kun luulet oppineesi tuntemaan hänet, hän ottaa kasvoilleen toisen naamion. Hän totesi jo varhain, että kun ihminen oppii ajattelemaan toisin, hän myös tuntee toisin. Lukija voi ihmetellä, millaista voisi olla toisella tavalla tunteminen. Nietzschen tekstit saattavat antaa sellaisen kuvan, että hän yksinkertaisesti antaa hyvän omantunnon olla egoistinen kyseenalaistaessaan vallitsevan moraalin. Hänellä on kuitenkin tekstikatkelma, joka sanoo: “Minun” ja “sinun” tuolla puolen. Tuntea kosmisesti!" Näkökulma ylittää sekä egoistisen että altruistisen perspektiivin, vaikka tämä ei varmasti ollut herran viimeinen sana.

Puhuin vuosia sitten Vicente Núñezin aforimista, joka lähentyy sanskriitin sanan ajatusta: “El ser no es sustancia, sino una relación.” Käänsin tämä teknisesti: ”Olento ei ole substanssi, vaan suhde.”

Sana ”substanssi” on yleinen, aika vaikea tekninen termi filosofiassa. Tieteellisessä sanastossa tai yleiskielessä se merkitsee ainetta tai ainesta, mutta filosofiassa pikemminkin itsenäistä oliota, olion olemusta; substantiaalinen on joku jolla on oma olemus. Aristoteles määrittelee substanssin (ousia) toisaalta materiaaliseksi substanssiksi, siis aineeksi ja toisaalta Metafysiikassa myös olennon tavaksi olla maailmassa; se merkitsee, että olento on subjekti, jota ei määrittele mikään muu. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että Aristoteleelle olento on substanssi.

Núñezin sofismi on antiaristoteelinen väite. Hän sanoo: Olento ei ole substanssi; olento ei ole subjekti, jotakin erillistä ja määriteltävissä erillään muista olennoista.

Olento on suhde. Jos kaksi olentoa kohtaavat, tärkeää ei ole näiden olentojen olemus, niiden kristallisoitunut olemus – joka on vain fiktio. Tärkeää on näiden olentojen positio, tila ja asema suhteessa toiseen. Kohtaamisen luonteen määrittelee se mikä on olentojen välissä. Oleminen on suhteellista (relationaalista, ei relatiivista). Se ei siis ole substantiaalista. Voiko sanoa ”minä”? Kyllä, mutta ”minä” on suhde – suhde toiseen, toisen suhde ”minään” ja ”minän” suhde omaan itseensä. Ei pitäisi puhua identiteetistä, ainakaan mistään pysyvästä. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Takertuminen

(Nagarjuna)

Yritän ajatella kysymystä, miten elää. Teen sitä myös silloin, kun kysyn, mikä pilaa elämän. Kun kysyn tätä itseltäni, en ajattele, että sen pilaa jokin ulkopuolelta tuleva. Meidän ei aina tarvitse syyttää muita. Osaamme pilata elämän itsekin. On asioita, jotka lukitsevat meitä, lukitsevat mahdollisuuksia. On elivoimaa turmelevia huolia ja asenteita. Esimerkiksi buddhalaisessa ajattelussa puhutaan usein takertumisen vaarasta. Mitä on takertuminen?

Sanskriitin kielessä käytetään sana tanha, jano. Idea on yksinkertainen: ihminen janoaa asioita, tavaroita, rahaa, ystäviä, valtaa aiheuttaen itselleen kärsimystä, koska kaikki on katoavaa. Takertuminen ei ole synti; se on myrkky, joka johtaa kärsimykseen. Takertumisesta luopuminen on katoavaisuuden hyväksymistä.

Nagarjuna (150-250) oli intialainen filosofi ja runoilija, jonka runon kaksi säettä otan esimerkiksi ja lähtökohdaksi:

Takertumattomuus
On vapautta olla ei kukaan. 

Nämä sanat viittaavat muuhunkin kuin katoavaisuuden hyväksymiseen. Takertuminen paljastuu tekemiseksi, joka määrittää sen, keitä olemme. Kun takerrumme, olemme joku; meillä on identiteetti. Siksi takertumattomuus vapauttaa olemaan ”ei kukaan”.

Tämä on jotain hyvin vierasta länsimaiselle ajattelulle. Me olemme tottuneet kysymään tätä kysymystä: ”Kuka minä olen?” Tämä koetaan ratkaisevaksi ja tärkeäksi kysymykseksi. Nagarjunan säkeet avaavat uuden näkökulman ajatteluumme. Kun kysytään, kuka olen, pitäisi kysyä: Mihin ole takertunut ja siis mikä takertuminen määrittelee sen, että olen joku?

”Oh Lord won´t you buy me a Mercedes Bentz”, lauloi Janis Joplin. Janoamisen laulu. Mekin näemme, me länsimaalaiset, että Mercedes Bentzin omistaja määrittyy ja määrittelee itsensä joksikin. Samalla näemme, että siinä ei ole kaikki: ihminen ei ole jollain tavalla autenttinen tai kokonaan määrittynyt autonsa tai muun omistamansa esineen kautta. Siksi olemme keksineet tunteet. Syvempi ja aidompi ”minuus” määrittyy tunteiden kautta.

Silti voi kysyä ja on mahdollisesti syytä kysyä, missä määrin takertuminen, omistaminen ja halu omistaa määrittelee identiteettimme ja ennen kaikkea sen pysyvyyden. Missä määrin omistaminen takaa identiteetin? Omistuksen kohteet eivät ole pelkkiä esineitä. Omistamme joskus myös ihmisiä, niitä tunteita. Omistaminen on ilo: se on suhde, joka meillä on asioihin; se on suhde, joka luo pysyvyyttä.

Entä jos olisi vapaa olemaan ei kukaan? Millaisen ilon se voisi tuoda? Mikä meissä puhuu, kun janoamme? Mikä meissä puhuu, kun kysymme: ”Kuka minä olen?” Pilaako tämä kysymys elämämme? Johtaako se onneen?

Pohdin sitä, mikä pilaa elämämme. Siksi kysyn, mikä on myrkkyä. Mitä sitten teemme, jos huomaamme, että rakkautemme asioihin, esineisiin ja ihmisiin on myrkky? Mitä meille tapahtuu, jos huomaamme arvojemme, kulttuurimme ja perinteidemme olevan myrkkyä?

Anteliaisuus

Oletteko koskaan kysyneet, mitä voimme antaa, mitä kaikkea voi antaa?



(Kiitokset kaikille viikon aikana filosofiakahvilaan osallistuneille keskustelijoille sekä Fuengirolassa että Nerjassa. Erityiskiitos vielä Aurinkorannikon lukion vierailijoille.)



Heti kun alkaa puhua anteliaisuudesta, monet menevät takalukkoon, ottavat lompakostaan kiinni. Anteliaisuutta pidetään hyvänä, mutta kun joku alkaa puhua siitä, varaudutaan siihen, että nyt pyydetään jotain, varmasti rahaa.

Ennen kuin alamme keskustella anteliaisuudesta, on tehtävä selväksi, että materiaalinen näkökulma ei ole ainoa mahdollinen. Anteliaisuus voi merkitä muutakin kuin ”hyväntekeväisyyttä”. Hyväntekeväisyys ja filantropia ovat aika epäilyttäviä ilmiöitä.


Siitä lähtien, kun ranskalainen sosiologi ja antropologi Marcel Mauss julkaisi teoriansa lahjasta (1923-1924) ovat lukuisat ajattelijat, filosofit, yhteiskuntatieteilijät ja kulttuurintutkijat pohtineet lahjaan, antamiseen ja anteliaisuuteen liittyviä kysymyksiä. Mauss esitti, ettei ole olemassa ”vapaata lahjaa”, ”ilmaista lahjaa”, vaan se luo aina vastavuoroisuutta, vaihtoa yhteisössä. Teoriaa on arvosteltu ja se on kyseenalaistettu, mutta en itse puutu tähän keskusteluun. En pyri problematisoimaan anteliaisuutta; haluan piirtää esiin tietynlaisen anteliaisuuden piirteen ja kyseenalaistamaan sen kautta jotain muuta.

Tarkoitan anteliaisuudella valmiutta antaa ilman vastapalvelusta; se merkitsee jonkun hyväksi toimimista, auttamista. Anteliaisuutta ollaan usein pidetty hyveenä. Englannin ja espanjan sanat generosity ja generosidad eivät tarkoita vain anteliaisuutta, vaan myös jaloutta, ylevämielisyyttä. Antaminen ja anteliaisuus eivät ole hyve vain länsimaissa. Sanskriitissa on anteliaisuutta merkitsevä sana dana, joka on tärkeä buddhalaisessa ajattelussa.

Tämäkin hyve on osattu kyseenalaistaa. Varsinkin jotkut feministit ovat arvostelleet naisilta vaadittua anteliaisuutta. Sarkastiset ja satiirikot ovat puolestaan epäilleet, että ihminen voisi olla epäitsekäs tai pyyteetön.

Antaminen, jonkun hyväksi toimiminen, on jotain, jonka puuttumisen näemme helposti: kyse ei ole vain itsekkyydestä, oman voiton tavoittelusta, vaan pidättämisestä itsellään, haluttomuudesta antaa pois, eteenpäin. Tämä pidättäminen syntyy voimakkaasta köyhyyden tunteesta, puutteen tunteesta. Väsynyt ja heikko ei halua antaa mitään. Myös väsynyt ja heikko tekee asioita, mutta vain yhdellä tavalla. Hänen luovuutensa on tehdä hänen paheestaan, anteliaisuuden puutteesta, hyve: hän nimittää sitä säästäväisyydeksi, varovaisuudeksi tai muuksi. Hänellä on koko ajan nälkä, hän tahtoo kaiken itselleen, niellä kaiken.

Nälkäisen ja ikuisesti köyhän rinnalla antelias näyttäytyy jonakin muunakin kuin epäitsekkäänä lahjoittajana: hän on luova, jonka luovuus on uusien mahdollisuuksien luomista. Antelias asettuu toisenlaiseen suhteeseen toisen kanssa. Hän ei vain anna sanojaan, viisauttaan, vaan tilan, mahdollisuuden toisen muuttua, päästää itsessään syntymään asioita, uusia olioita, mitä vaan. Hän antaa toisen olla toinen, tehdä omalla tavallaan; sitä on anteliaisuus.

Antelias ei odota kiitosta. Sitä tarkoitetaan hänen ”epäitsekkyydellään”. Mutta hän itse tuntee kiitollisuutta. Hän tuntee kiitollisuutta elämää kohtaan ja on siksi antelias. Anteliaisuus syntyy suuren rikkauden saamisesta; vastaanottaja tulvii yli, antaa siis pois.

Olen näin kuvannut, piirtänyt kuvan anteliaasta: hän on rikas. Miksi olen piirtänyt tällaisen kuvan? Korostaakseni sitä, että hänen ensijainen piirteensä ei ole epäitsekkyys, vaan runsaus, täyteys, rikkaus. Mutta myös siksi, että nyt voin esittää kysymyksiä, joita ei voisi esittää ilman tätä kuvaa mielessämme.

Se mitä voimme nyt problematisoida, on kuvamme sellaisesta, joka ei tee muuta kuin yhdellä tavalla ja haluten koko ajan kaiken itselleen (rakkauden, omaisuuden tai tiedon); hän ei olekaan välttämättä hellyyttävä, ahkera tai oppivainen. Hän on oman köyhyytensä ajama, itsensä loputtoman köyhäksi tunteva ihminen. Siksi tahto on hänessä tahtoa omistaa, ei luoda; se on tahtoa hallita, ei antaa.

Mitä tämä loputon köyhyys on? Se ei ole vain sitä, että ihminen ei olisi saanut, ottanut vastaan rakkautta, tietoa ym. Hän ei kykene muuntamaan omia voimiaan, kykyjään ja siis lisäämään niitä. Hänen omat voimansa heikentyvät, köyhtyvät koko ajan. Kun hän heikentyy näin, mikään rikkaus tai rakkaus ei hänelle riitä; hänestä tulee musta aukko.

Minua ei niinkään kiinnosta keskustella siitä, onko anteliaisuus hyve vai ei. Minua kiinnostaa kysyä, miten välttäisimme tulemasta mustiksi aukoiksi.