Yritän ajatella kysymystä, miten elää. Teen sitä myös silloin, kun kysyn, mikä pilaa elämän. Kun kysyn tätä itseltäni, en ajattele, että sen pilaa jokin ulkopuolelta tuleva. Meidän ei aina tarvitse syyttää muita. Osaamme pilata elämän itsekin. On asioita, jotka lukitsevat meitä, lukitsevat mahdollisuuksia. On elivoimaa turmelevia huolia ja asenteita. Esimerkiksi buddhalaisessa ajattelussa puhutaan usein takertumisen vaarasta. Mitä on takertuminen?
Sanskriitin kielessä käytetään sana tanha, jano. Idea on yksinkertainen: ihminen janoaa asioita, tavaroita, rahaa, ystäviä, valtaa aiheuttaen itselleen kärsimystä, koska kaikki on katoavaa. Takertuminen ei ole synti; se on myrkky, joka johtaa kärsimykseen. Takertumisesta luopuminen on katoavaisuuden hyväksymistä.
Nagarjuna (150-250) oli intialainen filosofi ja runoilija, jonka runon kaksi säettä otan esimerkiksi ja lähtökohdaksi:
Takertumattomuus
On vapautta olla ei kukaan.
Nämä sanat viittaavat muuhunkin kuin katoavaisuuden hyväksymiseen. Takertuminen paljastuu tekemiseksi, joka määrittää sen, keitä olemme. Kun takerrumme, olemme joku; meillä on identiteetti. Siksi takertumattomuus vapauttaa olemaan ”ei kukaan”.
Tämä on jotain hyvin vierasta länsimaiselle ajattelulle. Me olemme tottuneet kysymään tätä kysymystä: ”Kuka minä olen?” Tämä koetaan ratkaisevaksi ja tärkeäksi kysymykseksi. Nagarjunan säkeet avaavat uuden näkökulman ajatteluumme. Kun kysytään, kuka olen, pitäisi kysyä: Mihin ole takertunut ja siis mikä takertuminen määrittelee sen, että olen joku?
”Oh Lord won´t you buy me a Mercedes Bentz”, lauloi Janis Joplin. Janoamisen laulu. Mekin näemme, me länsimaalaiset, että Mercedes Bentzin omistaja määrittyy ja määrittelee itsensä joksikin. Samalla näemme, että siinä ei ole kaikki: ihminen ei ole jollain tavalla autenttinen tai kokonaan määrittynyt autonsa tai muun omistamansa esineen kautta. Siksi olemme keksineet tunteet. Syvempi ja aidompi ”minuus” määrittyy tunteiden kautta.
Silti voi kysyä ja on mahdollisesti syytä kysyä, missä määrin takertuminen, omistaminen ja halu omistaa määrittelee identiteettimme ja ennen kaikkea sen pysyvyyden. Missä määrin omistaminen takaa identiteetin? Omistuksen kohteet eivät ole pelkkiä esineitä. Omistamme joskus myös ihmisiä, niitä tunteita. Omistaminen on ilo: se on suhde, joka meillä on asioihin; se on suhde, joka luo pysyvyyttä.
Entä jos olisi vapaa olemaan ei kukaan? Millaisen ilon se voisi tuoda? Mikä meissä puhuu, kun janoamme? Mikä meissä puhuu, kun kysymme: ”Kuka minä olen?” Pilaako tämä kysymys elämämme? Johtaako se onneen?
Pohdin sitä, mikä pilaa elämämme. Siksi kysyn, mikä on myrkkyä. Mitä sitten teemme, jos huomaamme, että rakkautemme asioihin, esineisiin ja ihmisiin on myrkky? Mitä meille tapahtuu, jos huomaamme arvojemme, kulttuurimme ja perinteidemme olevan myrkkyä?
