Avaa silmäsi ja katso

(William James)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Aiheeni on ajatuksen ja maailman – tai tilanteen – välinen suhde. Jos ajattelun, myös filosofisen ajattelun, tehtävä on luoda valaistusta tilanteeseen, jossa olemme, ensimmäinen kehotus tai neuvo voisi olla: ”Avaa silmäsi ja katso.” Mutta ongelma on sokeus. Vaikka avaamme silmämme, emme näe.

Näkeminen on on asetettu mielenkiintoisella tavalla filosofian tehtäväksi esimerkiksi amerikkalaisessa filosofiassa jo Emersonin ajoista lähtien. Hän kirjoitti: ”Näkemisessä (in seeing), ei perinteessä, täytyy filosofian opiskelijan löytää totuus.” Tässä siis irtisanounutaan tavanomaisesta, yleisestä, yhä jatkuvasta tavasta opiskella filosofiaa, joka on osa perintöä: filosofiasta tulee tehtävä ja sen edellytys on näkeminen. Emersonin mukaan elämä ei ole muuta kuin näkökulma, ja ihminen mitataan sen avulla, mistä kulmasta hän osaa katsoa.

Toinen amerikkalainen, William James, määrittelee filosofisen työn sanoen sen olevan tapa nähdä vaihtoehto – se on sitä, ettei ota tavanomaista itsestään selvänä ja se merkitsee konventioiden muuttamista uudelleen virtaaviksi (making conventionalities fluid again).

Viimeinen, tuore esimerkki amerikkalaisesta ajattelijasta, joka puhuu sokeudesta ja näkemisestä on Judith Butler. Viime vuosina hänen eettisissä kirjoituksissaan toistuu sana sokeus. Hän puhuu siitä, miten olemme sokeita toiselle, kykenemättömiä tunnistamaan toista, mutta myös sokeudesta itsemme edessä. Kaikkien kolmen ajattelussa on selvästi ilmaistuna tai kätkeytyneenä mukana ajatus siitä, että itsekritiikki on tärkeä osa moraalia tai moraalista kehitystä.

Nämä esimerkit voivat toimia lähtökohtana, suuntaviivoina tai inspiraation kimmokkeina, vaikkemme seuraisi heitä johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti. Näkemättömyyden lähteet ovat monet. Ennakkoluulo sumentaa, mutta myös tottumus. Me emme näe sitä mikä on yleistä (usual), tavanomaista. Ajattelu, joka yrittää valaista tilannetta, tarvitsee metodia, joka poistaisi ainakin nämä kaksi estettä: ennakkoluulot ja tottumuksen.

Kun katselemme ympäristöä, sitä mikä on ympärillämme, katseemme kohtaa erilaisia esineitä. Kun katsomme maailmaa, tilannetta jossa olemme, meidän on saatava esiin jotain näkymätöntä: asioiden, esineiden ja olentojen välisiä suhteita. Päihimme iskeytyy tällaisia kuvia näkymättömästä, vaikkemme ajattelisi, sillä ennakkoluulot tuottavat näitä kuvia. Ennakkoluulot ja myös erilaiset oletukset ovat kuitenkin sokeuttavia, sumentavia. Siksi tarvitaan itsekritiikkiä, tarttumista sumentaviin kuviin. Tottumus ja käyttämämme kieli, käsitteet ja luokat, ohjaavat katsettamme: etsimme niitä elementtejä, joita olemme oppineet etsimään: esimerkiksi normeja, rotuja, syitä. 

Itsekritiikin lisäksi tarvitaan etääntymistä, vieraannuttamisefektiä, ehkä ironiaa. Millainen tämä itsekriittinen ja ”ironinen” metodi voisi olla? Mahdollistaakseen uuden näkökulman, uuden näkemisen, se ei voi ottaa selittäväksi voimaksi, tekijäksi, esimerkiksi valtaa; sen pitäisi vaatia selitystä vallalle. Välttääkseen ennakkoluulon sumentavan vaikutuksen sen pitäisi pidättäytyä arvoarvostelmista, oletuksista: sen pitäisi olla kokeilua. Tämä ei tarkoita, ettei voisi työskennellä hypoteesin kanssa. Sitä vaan pitää testata; siihen ei uskota. Välttääkseen tottumuksen sokaisevan vaikutuksen sen pitäisi olla matkustelua, sekä ajassa että paikoissa.

Yksinkertainen esimerkki paikasta, ongelmasta ja hypoteesista, jossa tätä metodia pitäisi testata on tämä: Joku pyytää, ehdottaa, käskee avaamaan silmämme ja katsomaan, jotta voisimme paremmin ymmärtää missä olemme, mihin tilanteeseen ajautuneet. Voivatko silmienavaaminen tai katsominen olla ollenkaan oikeita ilmaisuja, jos tilanne, jota ajatus yrittää ”valaista” on toisenlaista, näkymättömämpää kuin esineet, kukat ja pöydät? Itse ”metodin” kaksi periaatetta – itsekriittisyys ja vieraannuttaminen – on asetettava kyseenalaiseksi. On ainakin epäiltävä, riittävätkö nämä periaatteet. 

Aiheeni on ajatus ja sen suhde maailmaan, tilanteeseen. Puhun sokeudesta, esimerkiksi ennakkoluulon ja tottumuksen aiheuttamasta. Pitäisi kuitenkin keksiä monta muutakin sokeuden lajia. Jos emme näe tilannetta, jossa olemme, emme sitä ymmärrä, olemme suunnattomia tässä maailmassa, se voi johtua muustakin kuin siitä, ettemme ”näe” tilannetta: me olemme sokeita ajatukselle. Vai olemmeko kuuroja?

Ajankohtaista asiaa -kahvila 17.tammikuuta. Paikka: Ravintola Kukko, Avenida de los Boliches 4, Fuengirola
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ponnistuksen ylistys

(William James)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
 
Se mikä meitä ohjaa ei ole välttämättä lähellä; se ei ole aina pappi, psykologi tai opettaja. Meitä ohjataan etäisyyden päästä, eräänlaisen markkinoinnin kautta. Se on kuin jatkuva humina ympärillämme ja päissämme. Aika ajoin kuulemme selvästi: ”Sinun on oltava näin, tehtävä noin.” Me itse osallistumme prosessiin. Me antaudumme ohjattaviksi, meitä ohjataan ohjaamaan itseämme.

Vastarinta ei ole vain käyttäytymishäiriötä, sitä että joku ei ohjaudu odotetulla tavalla, ohjaa itseään toivotulla tavalla, käyttäydy niin kuin pitäisi. Joku kieltäytyy tulemasta ohjatuksi tietyllä tavalla tai hän sanoo: ”Sinä et määrää minua.” Tämä on kapinan tai vastarinnan alku. Mutta kapinallinen ei aina vain heittäydy maahan ja sano ”ei”. Joskus hän on kekseliäämpi. Michel Foucault kertoo, että kun jotkut alkoivat keskiajalla vastustamaan heihin kohdistunutta pastoraalista ohjausta, he eivät hylänneet kokonaan omaa perinnettään, vaan tarttuivat marginalisoituihin asioihin: asketismiin ja mystiikkaan. He eivät halunneet tulla ohjatuksi tietyllä tavalla ja etsivät siksi toisenlaista tapaa ohjata itseään.

Jos olet itse osa prosessia, sinun pitää asettua itseäsi vastaan, vastustaa itseäsi. Meidät on ohjattu ohjaamaan itseämme jollakin tavalla. Siksi vastarinnan tekijä joutuu tekemään työtä itsensä kanssa, irrottamaan itseään tavoista, jotka hän on omaksunut. Hän joutuu harjoittamaan itseään. Koska hän ei voi olla passiivinen suhteessa itseensä, tapoihinsa, hän joutuu ponnistelemaan.

Siksi William James suositteli, että on pidettävä itsessään hengissä kyky ponnistukseen. Sitä pidetään Jamesin mukaan hengissä pienien päivittäisten harjoitusten avulla. ”Ole askeettinen tai sankarillinen pienissä turhissa kohdissa”, hän kirjoittaa. Kun tekee joka päivä jotain, jota ei mielellään tekisi, harjaantuu, pitää hengissä kykyään ponnistukseen.

Missä ihmiset voivat pahoin, vihastuvat, kapinoivat? Esimerkiksi siellä missä heistä tehdään esineitä, objekteja. Tähän ovat monet kiinnittäneet huomiota. Ihminen ei ole enää subjekti, vaan kohde. Mutta hän ei ole esine vain joissakin mielikuvituksellisissa ja julmissa laitoksissa. Hänestä voi tulla myös tiedon kohde, siis objekti, kun joku tekee hänelle psykologisen testin tai analysoi häntä. Tätä hänet opetetaan tekemään itse itselleen: tekemään itsestään tiedon ja ymmärryksen kohteen.

Jos ihminen sitten haluaa välttää tulemasta objektivoiduksi, hän ei välttämättä luovu kaikista itseymmärryksen muodoista, mutta hän alkaa kysellä, millaisia käsitteitä ja tekniikoita käytämme, ehkä hän kyseenalaistaa yrityksen tulkita ja ymmärtää. Mielenkiintoista on tämä: poliittisen vastarinnan lähtökohta ja energia ei ole oppi tai ideologia, vaan ihmisen kyvykkyys ja kekseliäisyys.

Kun elämme tässä välillä kurjassa ja toisinaan ihanassa maailmassa, meitä ympäröivät voimat ja voimasuhteet, jotka uhkaavat meitä. Joudumme tekemään vastarintaa meitä ahdinkoon ja pulaan ajavia voimia vastaan. Joillakin filosofeilla, erityisesti moraalifiloseilla, on kaikessa mukana normatiivisuuden vaatimus: he haluavat, että määriteltäisiin oikeat eettiset säännöt. Jos minä sanon, että aion nousta vastustamaan näitä tai noita voimia, filosofi sanoo: ”Miksi kenenkään pitäisi tuntea itsensä ahdistetuksi tässä systeemissä?” Vastaukseni on nähdäkseni aika yksinkertainen: En kysy, miksi minun pitäisi tuntea itseni ahdistetuksi; kysyn, mikä minut saattaa ahdinkoon, jotta voin vastata tilanteeseen mahdollisimman tehokkaasti.

Harjoitus, askeesi sanan alkuperäisessä merkityksessä, merkitsee oman voimansa tai kyvykkyytensä, oman varustuksensa, vahvistamista. Voisi puhua pelastuksesta niin kuin kreikkalaiset. Soteria, pelastus, merkitsi heille sitä, että onnistuu suojelemaan itsensä, pelastamaan itsensä vaaralta. Suurin vaara oli dominaatio tai orjuus. Itsensä pelastaminen merkitsi varmistumista onnellisuudesta tai tyyneydestä, mutta kyse oli ennen kaikkea ponnistuksesta, yrityksestä vastustaa valtaa itsessään ja toisissa.

Humina ja mumina ympärillämme ja päissämme yllyttää meitä ja säätelee, ohjaa, sanoo mistä onnellisuus koostuu, miten se löydetään. Meille näytetään asioita ja niitä tehdään haluttaviksi. Kun meille näytetään asioita, toiset asiat jäävät sivuun, ilman huomiota; ne ovat näkyvillä, mutta näkymättömiä. Ajan myötä näemme vain mitä olemme tottuneet näkemään. Tarvitaan ponnistusta, jotta näkisimme muita mahdollisuuksia.