Omakuva eli hautakirjoitus

FILOSOFIAKAHVILAA EI ENÄÄ TORSTAISIN. Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 
AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 17.4. klo 13.30. PAIKKA: KUKKO, saunan terassi, C/Maestro Pedro Calvo. AIHE: Never Again MSD

1.

Teksti tai kirja on – tai ainakin voi olla – linssi, jonka läpi näkee maailmaan. Kun se on linssi, se antaa näön. Joskus kaksi tekstiä yhdessä antavat kaksoisnäön. Kaksi tekstiä, jotka ovat syntyneet eri paikoissa, eri aikoina tarvitsematta toisiaan, kytkeytyvät yhteen, herättävät toisistaan jotain tai resonoivat salaperäisesti. Näin minulle tapahtui, kun  Judith Butlerin teos Giving an Account of Oneself ja yksi muinaisen Rooman hautakirjoitus menivät kihloihin...

2.

Butlerin kirja on ihmisen suhteesta toiseen ja siitä miten se muodostuu olennaiseksi ihmisen suhteessa itseensä. Kirjan nimi on käännös kreikkalaisesta ilmaisusta didonai logon. Platonin teksteistä löytyvä ilmaisu viittaa Sokrateen ja kuulijoidena väliseen suhteeseen. Sokrates, basanos (koetinkivi), houkutteli tai jopa pakotti ihmiset mittaamaan itseään, selittämään itsensä. Todellisuudessa tällä selittämisellä oli paljon täsmällisempi merkitys kuin Butlerin kirjassa: siinä oli kyse siitä, että ihminen tutkii ja arvioi, miten on tähän mennessä elänyt.

Yhdessä hautapiirtokirjoituksessa Tarracossa sanotaan: ”Vive laetus quique vivis...” (Elä iloisesti sinä, joka elät.)

Nämä kaksi tekstiä yhdessä, yhteistyössä, pakottivat minut esittämään kysymyksen: Onko minun selitettävä itseni, kerrottava miten olen elänyt? Tajusin, että jos olen siihen pakotettu, minun on kuviteltava itseni kuolleeksi tai kuolevaksi eli kuviteltava elämäni kokonaiseksi, sulkeutuvaksi, loppuvaksi.

3.

Ymmärsin myös, että omakuvan tekemiseen liittyy riski. Se ei ole vaikeaa vain siksi, että on vaikeaa olla rehellinen. Ihminen ei välttämättä kaunistele ja siten vääristele kuvaa. Ihminen ei aina näe itse, mikä hänessä on arvokasta. Näitä vaikeuksia pidin kuitenkin enemmän teknisinä. Varsinaiseksi vaaraksi laskin sen, että kuvasta tulee ansa. Omakuva voi muodostua laiksi ja jähmettäväksi voimaksi.

On monenlaisia tapoja kertoa itsestään. Vaikka Sokrateen kuulijoiden yritys puhua itsestään olikin eräänlainen tunnustus, se ei ollut samanlainen kuin tunnustus papin edessä; kyse ei ollut syntisyytensä tunnustamisesta. Pitäisikö minun tunnustaa syntini? Ketä se auttaisi? Ei ehkä minua itseänikään.

Minulle syntyi vaikutelma, etten ollut päättänyt tehdä omakuvaa, hautakirjoitustani. Olin aloittanut sen kirjoittamisen jo kauan aikaa sitten. Niin kaikki tekevät. He kertovat tarinaansa sekä itselleen että toisille ja rakentavat näin itseään. Pahinta on, että tämä tarina voi olla myytti, johon uskoo.

Tämä johti minut uusien kysymysten äärelle. Olisi osattava tutkia, millaista tarinaa kertoo ja opittava arvioimaan erilaisten itsetutkiskelujen merkitystä, niiden vaikutuksia. Tutkimus ei koske vain omaa napaa, sillä kertomuksen muoto ja tematiikka on osa perinnettä, omaa kulttuuriamme. On kysyttävä, mitä hyvää voisimme löytää omasta kulttuuristamme; meidän on arvioita sitä, yritettävä uudistaa sitä, irtaannuttava joistakin perinteistä.

4.

Voisin haluta hautakiveen nämä sanat: ”Vive laetus quique vivis.” Se olisi neuvo, viesti jälkipolville, hyvä tiivistys. Se saattaisi kertoa minusta enemmän kuin hyvin yksityiskohtainen piirros tai satoja sivuja pitkä omaelämäkerta.

Mutta jotain riittämätöntä tuossa kauniissa kehotuksessa olisi. Sillä olen oppinut, että on tehtävä tutkimusta. Vain niin voi löytää sen mikä on arvokasta ja löytää sellaisen maaperän, jossa voisi kasvattaa jotain, luoda ehkä jotain uutta. Omakuva ei saisi olla dogmaattinen väite ja despoottinen käsky; sen pitäisi olla vain esimerkki. Se ei sanoisi: ”Mene tuonne, etsi tuolta.” Se sanoisi: ”Näin minä etsin...”
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Taivas: ihminen ilman sukupuolta

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 28.11. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Oikeiston logiikka vs vasemmiston logiikka, hilpeitä esimerkkejä

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Enkeleillä ei ole sukupuolta. Eli taivas on sukupuolineutraali. Sitä ei usko edes uskovainen. Espanjassa katolinen järjestö Hazte oir lähetti matkaan bussin, jonka seinissä oli viesti: “Pojalla on penis, tytöllä vulva.” Tarkoitus oli olla transseksuaalisuutta vastaan. Nämä ihmiset eivät vastusta sotaa. Suomessa esimerkiksi Päivi Räsänen on halunnut palauttaa biologian sukupuolimäärittelyyn; hän on huolissaan kehityssuunnasta, jossa sukupuoli on ”pyritty irrottamaan biologiasta ”. Räsänen sanoo kirjoittaa, ettei avioliiton perusta ole se, että kaksi ihmistä pitää toisistaan; se on ”miehenä ja naisena olemisessa”. Nyt tiedämme, mikä on porvariston hämärän intohimon kohde: sukupuoli. Kukaan ei selvästikään halua sukupuolettomien enkeleiden taivaaseen.

On mielenkiintoista miten biologiaa käytetään tässä argumentoinnissa, vaikka selvää on, että huolenaihe on kategorioiden, ei kromosomien tasolla. Jos katsottaisiin tarkemmin, asia ei olisi niin selvä. Evoluutiobiologian professori Johanna Mappes esimerkiksi sanoo näin: ”Jos kromosomeja on kaksi samanlaista (xx), on yleensä kyse naisesta. Jos kromosomit ovat eriparia (xy), kyse on yleensä miehestä.” Toisin sanoen jopa biologisella tasolla kyse on epämääräisestä asiasta; sukupuoli on hämärä.

Jos maailman ja ihmisen ”kaksinapaisuuteen” uskoville kerrottaisiin kuinka monien lasten sukupuoli määritellään väärin joka vuosi vaikka Suomen kokoisessa maassa! Maailma olisi sijoiltaan. Jos he kuulisivat ihmisiä, jotka eivät osaa eivätkä halua määritellä omaa sukupuoltaan, heidän korviinsa tulisi tieto, että hämärä sukupuoli, määrittymättömyys ja määrittelemättömyys antaa vapauden. He kuulisivat, että nämä ihmiset ovat taivaassa. Maailma olisi ensin sijoiltaan, sitten särkyisi. Se olisi vahinko.

Michel Foucault julkaisi 1800-luvulla eläneen hermafrodiitti Herculine Barbinin muistelmat 1970-luvulla löydettyään ne arkistosta tutkimustensa yhteydessä. Vuonna 1980 julkaistuun englanninkieliseen laitokseen hän kirjoitti johdannon, jonka otsikko oli: ”Tarvitsemmeko todellista sukupuolta?” Herculine Barbin syntyi 1834 ja luokiteltiin naiseksi. Myöhemmin, vuonna 1860, kun hänen katsottiin olevan laittomassa suhteessa toiseen naiseen, tuomari määräsi hänet muuttumaan mieheksi. Koska hän ei onnistunut muuttumaan mieheksi, hän teki itsemurhan. Foucault muistuttaa, että vuosisatojen ajan ihmiset olivat tunteneet hermafrodismin. Keskiajalla (pimeällä) hermafrodiitin annettiin itse päättää, onko hän mies vai nainen. Tästä käytännöstä luovuttiin, koska tiedemiehet päättivät, että ihmisellä voi olla vain yksi todellinen sukupuoli.

Herculine Barbin epäilemättä koki olevansa nainen. Se ei silti pyyhi kokonaan pois Foucault´n havaintojen merkitystä. Tämä nimittäin osoittaa, ettei kyse ole Raamatusta; kyse on 1800-luvulta peräisin olevasta tieteestä ja instituutioista. Foucault puhuu Barbinin onnellisesta elämästä ennen kuin hänet pakotettiin mieheksi käyttäen ilmaisua ”happy limbo of non-identity”. Judith Butler epäili ranskalaisherran romantisoivan asioita. Butler on mahdollisesti oikeassa, mutta ilmaisu on viehättävä; se vie aiheen pois biologiasta. Foucault käyttää teologista termiä ”limbo”. Sehän viittaa katolisessa teologiassa paikkaan, johon esimerkiksi kastamattomat lapset tai ennen Kristusta eläneet jalot tai viattomat menevät, jos eivät suoraan pääse taivaaseen.  Foucault puhuu onnellisuudesta.

Olennaista Barbinin tarinassa on se, että hänen kohtalokseen muodostuu se mitä hänestä ajatellaan, miten hänet määritellään ja mitä hänen määrätään olevan. Aihe ei ole kevyt. Sukupuoli ei ole vain sana; se on ruoska, jonka tarkoitus on saada veri valumaan saatanan selästä (käyttääkseni Olli Löytyn sanoja aivan erilaisessa yhteydessä). Silti on nähtävä ja kuultava uudestaan näitä hämäriä ihmisiä, sukupuolettomia, jotka puhuvat omasta onnellisuudestaan ja ymmärrettävä, ettei taivaassa ole sukupuolta. Tämä ei ole silti uskon asia.

RAIJA SÄKKINEN LUENNOI TORRE DEL MARISSA. Aihe: Posguerra eli Pelon vuodet - Francon ajan alkupuoli. Aika: Lauantaina 2.joulukuuta klo 16.30. Paikka: Con Corazonmari, C/Copos, Torre del Mar

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Avaa silmäsi ja katso

(William James)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Aiheeni on ajatuksen ja maailman – tai tilanteen – välinen suhde. Jos ajattelun, myös filosofisen ajattelun, tehtävä on luoda valaistusta tilanteeseen, jossa olemme, ensimmäinen kehotus tai neuvo voisi olla: ”Avaa silmäsi ja katso.” Mutta ongelma on sokeus. Vaikka avaamme silmämme, emme näe.

Näkeminen on on asetettu mielenkiintoisella tavalla filosofian tehtäväksi esimerkiksi amerikkalaisessa filosofiassa jo Emersonin ajoista lähtien. Hän kirjoitti: ”Näkemisessä (in seeing), ei perinteessä, täytyy filosofian opiskelijan löytää totuus.” Tässä siis irtisanounutaan tavanomaisesta, yleisestä, yhä jatkuvasta tavasta opiskella filosofiaa, joka on osa perintöä: filosofiasta tulee tehtävä ja sen edellytys on näkeminen. Emersonin mukaan elämä ei ole muuta kuin näkökulma, ja ihminen mitataan sen avulla, mistä kulmasta hän osaa katsoa.

Toinen amerikkalainen, William James, määrittelee filosofisen työn sanoen sen olevan tapa nähdä vaihtoehto – se on sitä, ettei ota tavanomaista itsestään selvänä ja se merkitsee konventioiden muuttamista uudelleen virtaaviksi (making conventionalities fluid again).

Viimeinen, tuore esimerkki amerikkalaisesta ajattelijasta, joka puhuu sokeudesta ja näkemisestä on Judith Butler. Viime vuosina hänen eettisissä kirjoituksissaan toistuu sana sokeus. Hän puhuu siitä, miten olemme sokeita toiselle, kykenemättömiä tunnistamaan toista, mutta myös sokeudesta itsemme edessä. Kaikkien kolmen ajattelussa on selvästi ilmaistuna tai kätkeytyneenä mukana ajatus siitä, että itsekritiikki on tärkeä osa moraalia tai moraalista kehitystä.

Nämä esimerkit voivat toimia lähtökohtana, suuntaviivoina tai inspiraation kimmokkeina, vaikkemme seuraisi heitä johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti. Näkemättömyyden lähteet ovat monet. Ennakkoluulo sumentaa, mutta myös tottumus. Me emme näe sitä mikä on yleistä (usual), tavanomaista. Ajattelu, joka yrittää valaista tilannetta, tarvitsee metodia, joka poistaisi ainakin nämä kaksi estettä: ennakkoluulot ja tottumuksen.

Kun katselemme ympäristöä, sitä mikä on ympärillämme, katseemme kohtaa erilaisia esineitä. Kun katsomme maailmaa, tilannetta jossa olemme, meidän on saatava esiin jotain näkymätöntä: asioiden, esineiden ja olentojen välisiä suhteita. Päihimme iskeytyy tällaisia kuvia näkymättömästä, vaikkemme ajattelisi, sillä ennakkoluulot tuottavat näitä kuvia. Ennakkoluulot ja myös erilaiset oletukset ovat kuitenkin sokeuttavia, sumentavia. Siksi tarvitaan itsekritiikkiä, tarttumista sumentaviin kuviin. Tottumus ja käyttämämme kieli, käsitteet ja luokat, ohjaavat katsettamme: etsimme niitä elementtejä, joita olemme oppineet etsimään: esimerkiksi normeja, rotuja, syitä. 

Itsekritiikin lisäksi tarvitaan etääntymistä, vieraannuttamisefektiä, ehkä ironiaa. Millainen tämä itsekriittinen ja ”ironinen” metodi voisi olla? Mahdollistaakseen uuden näkökulman, uuden näkemisen, se ei voi ottaa selittäväksi voimaksi, tekijäksi, esimerkiksi valtaa; sen pitäisi vaatia selitystä vallalle. Välttääkseen ennakkoluulon sumentavan vaikutuksen sen pitäisi pidättäytyä arvoarvostelmista, oletuksista: sen pitäisi olla kokeilua. Tämä ei tarkoita, ettei voisi työskennellä hypoteesin kanssa. Sitä vaan pitää testata; siihen ei uskota. Välttääkseen tottumuksen sokaisevan vaikutuksen sen pitäisi olla matkustelua, sekä ajassa että paikoissa.

Yksinkertainen esimerkki paikasta, ongelmasta ja hypoteesista, jossa tätä metodia pitäisi testata on tämä: Joku pyytää, ehdottaa, käskee avaamaan silmämme ja katsomaan, jotta voisimme paremmin ymmärtää missä olemme, mihin tilanteeseen ajautuneet. Voivatko silmienavaaminen tai katsominen olla ollenkaan oikeita ilmaisuja, jos tilanne, jota ajatus yrittää ”valaista” on toisenlaista, näkymättömämpää kuin esineet, kukat ja pöydät? Itse ”metodin” kaksi periaatetta – itsekriittisyys ja vieraannuttaminen – on asetettava kyseenalaiseksi. On ainakin epäiltävä, riittävätkö nämä periaatteet. 

Aiheeni on ajatus ja sen suhde maailmaan, tilanteeseen. Puhun sokeudesta, esimerkiksi ennakkoluulon ja tottumuksen aiheuttamasta. Pitäisi kuitenkin keksiä monta muutakin sokeuden lajia. Jos emme näe tilannetta, jossa olemme, emme sitä ymmärrä, olemme suunnattomia tässä maailmassa, se voi johtua muustakin kuin siitä, ettemme ”näe” tilannetta: me olemme sokeita ajatukselle. Vai olemmeko kuuroja?

Ajankohtaista asiaa -kahvila 17.tammikuuta. Paikka: Ravintola Kukko, Avenida de los Boliches 4, Fuengirola
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sureminen ja tulevaisuus

Monet ajattelijat – esimerkiksi Freud, Blanchot, Derrida ja Butler – ovat ajatelleet surua, tehneet siitä työtä, tehneet eroa onnistuneen ja epäonnistuneen suremisen välillä, kysyneet suremisen seurauksia. Miksi he eivät ajattelisi surua? Sen eteen joutuu ennemmin tai myöhemmin. Se on tuskallista - se pakottaa ajattelemaan.

Sureminen on menetyksen nielemistä, sen vähittäistä hyväksymistä, aukon ja tyhjyyden eteen menemistä. Suru on ihmistä suurempi. Siksi se panee ajattelemaan. Siksi ei voi päättää, mihin se johtaa. Surun edessä on oltava nöyrä. Minulla on myös tunne, ettei voi olla ylimielinen ja tietäväinen; en voi mennä neuvomaan, sanomaan miten on surtava. En voi siis sanoa paljon mitään. Jotain silti on tärkeää sanoa suremisesta.

Sureminen liittää ihmisiä yhteen, yhteyteen. Sureminen on monta kertaa yksinäistä, mutta se on samalla olennaisesti yhteisöllistä. Kun joku kuolee, se on yhteisöllinen tapahtuma. Koomisuuteen saakka. Suremisella voi olla myös väkivaltaisia, traagisia seurauksia. Koska se on yhteisöllistä, sillä voi olla vakavia poliittisia seurauksia.11.syyskuuta johti suremiseen ja sotaan.

Vedet ovat vaihtuneet, me olemme muuttuneet. Emme käy samoina samoihin virtoihin. Kaikki muuttuu, siis kaikki katoaa. Paavali sanoi – klassista sanontaa käyttäen ja sitä muuttaen: ”Kuolen joka päivä.” Jorge Borges kommentoi näitä sanoja esseessään Aika todeten, että kuolemme ja synnymme joka päivä, jatkuvasti. Tämä panee minut ajattelemaan sitä, että ajan ongelma, ainoa konkreettinen metafyysinen ongelma, tekee suremisesta jotain, joka on aina yhteydessä menneisyyteen ja tulevaisuuteen; se on tapamme suhtautua aikaan ja ajallisuuteen.

Sureminen on tunnetta siitä, että tulevaisuus on tyhjempi ja merkityksettömämpi kuin menneisyys. Jos suru ei vaivuta epätoivoon, se on tulevaisuuden tekemistä. Sureminen takaa tulevaisuuden, valmistaa meidät siihen ja panee menemään sitä kohti, irtaantumaan menneisyydestä. Irtaantuminen on kivuliasta. Suru on irtaantumisen tuskaa. Tuska on samalla synnyttämisen tuskaa. Sureminen ja syntyminen, uudelleensyntyminen, käyvät käsi kädessä.

Mitä kaikkea pitää surra? Missä ja miten kauan? Jos kaikki katoaa ja kuolemme joka päivä, sureminen on mukana kaikessa, koko ajan. Me asetumme suhteeseen itsemme kanssa surren; elämme omissa hautajaisissamme. Mitä tapahtuu, jos emme valmistele omia hautajaisiamme? Jääkö kuollut osa kummittelemaan? Kalvaako se jotenkin? Tekeekö se meistä raskaampia? Jos olisi näin, sureminen saattaisi olla paradoksaalisesti keventymistä, itsensä keventämistä.

Epäilemättä suremiseen liittyy vaaroja. Voi olla epäonnistunutta tai huonoa suremista, menneisyyteen jäämistä, haluttomuutta päästää irti. On kuin menneisyyden haamut tahtoisivat sanoa meille jotain, mutta meidän pitää sanoa; me itse etsimme sanoja, jotka sanoa kummituksille.

Pitää voida sanoa: ”Saat mennä, me jatkamme yksin, ilman sinua.” Vain silloin voimme jatkaa. Joku voi rakentaa itselleen surutonta filosofiaa ja tehdä surua väistäviä liikkeitä. Kysyisin silti, voisiko suremisella olla tehtävä. Onko sillä ehkä parantavia vaikutuksia?

Millaista suremisen kulttuuria tarvitsisimme? Pitääkö surun olla puhdasta ilmaisuissaan, hiljaista ja kyynelehtivää? Vai saisiko nauraakin?

Niin kuin aina kysyn kysymyksiä, en muuta. Tällä kertaa tavallistakin enemmän.

(Filosofiakahvila tiistaisin Fuengirolassa tulee olemaan tästä lähtien klo11.00-12.30. Helmikuun viimeisellä viikolla, kun 28.2. on pyhä, Torre del Marissa 27.2. ja Fuengirolassa 26.2. aiheena tulee olemaan "käveleminen ja ajattelu")

Itseluottamus eettisenä käsitteenä

(Ralph Waldo Emerson)

Ralph Waldo Emerson (1803-1882) julkaisi esseensä Self-Reliance (Itseluottamus) vuonna 1841, vaikka sen teema oli ollut hänen puheissaan esillä jo 1830. Esseisti, luennoitsija ja runoilija ilmaisi tässä kirjoituksessa keskeisimpiä ajatuksiaan. Vaikka teksti on liitettävissä demokratian henkeen, kiinnitän huomiota erityisesti itseluottamukseen eettisenä käsitteenä Emersonin ajattelussa.

Itse sanavalinta on huomionarvoinen. Emerson käyttää myös ilmaisuja self-trust (itseluottamus), trust thyself (luota itseesi) ja believe on one´s thought (uskoa omiin ajatuksiinsa). Termi self-reliance on tuskin sattumanvarainen. Reliance merkitsee luottamusta, mutta siitä juontuu myös sana reliant. Reliant on merkitsee sitä, että on riippuvainen jostakin. Verbi rely (on) on luottamista, mutta myös riippuvaisuutta jostakin. Itseluottamus – sillä tavalla kuin Emerson sen ymmärtää – on tukeutumista itseensä, riippumattomuutta ja itsenäisyyttä.

Monesti hyve on vain konformismia, mukautumista. Itseluottamus on vastahakoisuutta suhteessa mukautumiseen. Emerson tekee itseluottamuksesta hyveen ja asettaa sen mukautumista vastaan. Käsite liittyy individualismiin, mutta kyseessä ei ole narsistinen individualismi, vaan kyky ja voima elää omalla tavallaan, ei niin kuin muut sanovat. Suuruus ja yksilöllisyys ovat käytännöllisesti katsoen synonyymit Emersonin ajattelussa.

Itseluottamus hyveenä ja suuruus ilmenevät siinä, mitä ja miten ihminen puhuu. Emerson toteaa, että Mooses, Platon tai Milton eivät välittäneet perinteestä ja he puhuivat mitä he itse ajattelivat, eivät sitä mitä ihmiset ajattelivat. Mukautujien puheissa kaikki on valheellista; heidän totuutensa eivät ole kovin tosia. Omien ajatustensa sanojat ovat tietenkin vaarassa tulla väärinymmärretyiksi. Se ei tunnu haittaavan Emersonia. Suuruus – Sokrateen, Jeesuksen, Kopernikuksen tai Galileon – väärinymmärretään. ”Suuruus on olla väärinymmärretty”, Emerson kirjoittaa.

Itseluottamus on siis itsenäisyyttä ja totuudellisuutta, tukeutumista omaan ajatukseen, oman ajatuksen sanomista. Sen puute voi ilmetä esimerkiksi luottamuksena omaisuuteen ja hallitukseen, joka suojelee omaisuutta. Itseluottamus on siis erilainen suhde hallitukseen. Se on tietenkin myös suhde omaan itseen. Tämä on minusta erityisen mielenkiintoista itseluottamuksessa eettisenä käsitteenä: eettiseksi hyveeksi nähdään erityinen suhde itseen.

Toinen mielenkiintoinen asia tässä hyveessä on se, ettei hyve määrity normien mukaiseksi toiminnaksi, mukautumiseksi normeihin; se on päinvastoin kriittisyyttä normien suhteen. Siksi ajattelen, että vaikka Emersonista on tehty Yhdysvalloissa klassikko ja amerikkalainen oraakkeli, hänen ajatuksiaan ymmärretään vähän ja seurataan vähemmän. Yksi ”ymmärtäjä”, siis sellainen, joka ei imitoi, vaan on oma itsensä ja tekee kriittisyydestä hyveen, on Judith Butler: hänelle ”making trouble” ja ”staying in trouble” on hyve.

Emerson teki tarkkanäköistä, usein hyvin suorasanaisesti ilmaistua diagnoosia omasta ajastaan. Hän näki, että oli paljon lannistuneisuutta, toivottomuutta, epätoivoa. Tätä lannistuneisuutta ja alistuneisuutta vastaan hän asetti hyveensä, itseluottamuksen. ”Mikään ei voi tuoda rauhaa sinulle paitsi sinä itse”, hän kirjoittaa esseensä lopussa.