Ylimielisyyden lajit

(Roland Barthes)

Jos jotain sanotaan ylimieliseksi, häntä moititaan, hänen sanotaan menneen yli. Emme silti aina tiedä, minkä yli ollaan menty, millaiseen kohtuuttomuuteen ollaan langettu. Esimerkiksi Roland Barthes piti ylimielisyyttä pahana asiana. Mutta on kysyttävä, mistä ylimielisyydestä hän puhuu, sillä ylimielisyyttäkin on montaa lajia.

Barthes puhuu binaarisista vastakkainasetteluista (Mies/Nainen...), käsitteellisyyden reduktiivisuudesta, logiikan tai tiedon taipumuksesta muodostua väkivallan muodoksi. Opillisuus näyttäytyy hänelle poleemisena, sotaisana, väkivaltaisena. Ylimielisyys on tätä: varmuutta omasta ”totuudesta”, hyökkäystä toista vastaan. Tietenkin hän näkee sietämättömän ylimielisyyden myös yliopistojen ulkopuolella, esimerkiksi journalistien huomautuksissa. Puhe ja kieli eivät ole väkivaltaista ja ylimielistä yksinkertaisesti siksi, että joku esittää huomionsa. Ylimieliseksi sen tekee enemmän naamioituminen objektiiviseksi tiedoksi tai diskurssiksi. Ylimielisyys ilmenee dogmaattisuutena ja terrorismina, toisen nöyryyttämisenä ja pelotteluna.

Antiikin kreikkalaiset puhuivat totuuden puhumisesta, vapaasta puhumisesta, käyttäen sanaa parrhesia. Sanaa käytetään myös Uudessa Testamentissa, mutta varsin erilaisessa merkityksessä. Se ei ole niinkään verbaalinen aktiviteetti, vaan tietynlainen asenne, avosydämisyys, Jumalan edessä. Tämä avosydämisyys merkitsee luottamusta Jumalaan: kristityllä, uskovalla, ei ole hätää Viimeisellä Tuomiolla. Toki sanan käyttö tulee lähelle vanhempaa kreikkalaista merkitystä silloin kun puhutaan Jeesuksen nimeen saarnaavien rohkeudesta, esimerkiksi Paavalin rohkeudesta. Tietenkin myös varhaiskristittyjen marttyyrit olivat parrhesian harjoittajia: rohkeita toisten edessä, ei vain Jumalan edessä avoimia.

Tottelevaisuuden merkityksen kasvaessa kristittyjen keskuudessa myös idea luottamuksesta alkoi hämärtyä. Luottamus, ihmisen ja Jumalan tulemisen kasvokkain, alkoi näyttäytymään jonakin liian itsevarmana, röyhkeänä, ylimielisenä. Ajan myötä tämä luottamus, jota kristityt tunsivat, alkaa vaikuttamaan enemmän vaaralta, jopa synniltä; tilalle tulee Jumalan pelko. Luottamus, jota oltiin tunnettu, nimitetään toisin: se on itseluottamusta, sillä ihminen ei saa luottaa itseensä ja hänen pitää pelätä, tuleeko hän pelastetuksi. Toisin sanoen ylimielisyydeksi tässä tapauksessa sanotaan itseluottamusta.

Kolmas esimerkki voisi olla poliitikko – en sano edes vahingossa tyranni. Epäilemättä tämä ylimielisyys on rinnastettavissa Barthesin kuvaamaan ”tieteen ylimielisyyteen”, mutta siinä on muutakin. Poliitikon – ymmärrettynä sana laajasti – ylimielisyys ilmenee ennen kaikkea kuuntelemattomuutena ja oman (tai oman ryhmänsä) idean ajamisesta ilman minkäänlaista halua asettaa sitä keskustelun ja ajattelun testiin: poliitikon ylimielisyys on sokeutta.

Kaiken tämän jälkeen on siis todettava, että kun kuulemme sanan ”ylimielinen”, emme vielä tiedä, mistä puhutaan. Tiedämme vain, että jotain ihmistä moititaan. Ensimmäinen kysymys, joka on esitettävä: Kuka sanoo tämän sanan, kuka lausuu moitteen? Toisin sanoen tuomion, arvostelman, luonne on kiinni sen esittäjästä; se kertoo hänestä, ei välttämättä muusta.

Mikä lääkkeeksi? Mikä vastamyrkyksi? Näiden esimerkkien valossa sanoisin: Ensimmäinen askel ulos Barthesin kuvaamasta ylimielisyydestä on toinen ylimielisyyden laji: usko itseensä, itseluottamus. En tiedä, voiko sokeaa poliitikkoa pelastaa. Hänen olisi opittava sanomaan: ”En tiedä...”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itseluottamus eettisenä käsitteenä

(Ralph Waldo Emerson)

Ralph Waldo Emerson (1803-1882) julkaisi esseensä Self-Reliance (Itseluottamus) vuonna 1841, vaikka sen teema oli ollut hänen puheissaan esillä jo 1830. Esseisti, luennoitsija ja runoilija ilmaisi tässä kirjoituksessa keskeisimpiä ajatuksiaan. Vaikka teksti on liitettävissä demokratian henkeen, kiinnitän huomiota erityisesti itseluottamukseen eettisenä käsitteenä Emersonin ajattelussa.

Itse sanavalinta on huomionarvoinen. Emerson käyttää myös ilmaisuja self-trust (itseluottamus), trust thyself (luota itseesi) ja believe on one´s thought (uskoa omiin ajatuksiinsa). Termi self-reliance on tuskin sattumanvarainen. Reliance merkitsee luottamusta, mutta siitä juontuu myös sana reliant. Reliant on merkitsee sitä, että on riippuvainen jostakin. Verbi rely (on) on luottamista, mutta myös riippuvaisuutta jostakin. Itseluottamus – sillä tavalla kuin Emerson sen ymmärtää – on tukeutumista itseensä, riippumattomuutta ja itsenäisyyttä.

Monesti hyve on vain konformismia, mukautumista. Itseluottamus on vastahakoisuutta suhteessa mukautumiseen. Emerson tekee itseluottamuksesta hyveen ja asettaa sen mukautumista vastaan. Käsite liittyy individualismiin, mutta kyseessä ei ole narsistinen individualismi, vaan kyky ja voima elää omalla tavallaan, ei niin kuin muut sanovat. Suuruus ja yksilöllisyys ovat käytännöllisesti katsoen synonyymit Emersonin ajattelussa.

Itseluottamus hyveenä ja suuruus ilmenevät siinä, mitä ja miten ihminen puhuu. Emerson toteaa, että Mooses, Platon tai Milton eivät välittäneet perinteestä ja he puhuivat mitä he itse ajattelivat, eivät sitä mitä ihmiset ajattelivat. Mukautujien puheissa kaikki on valheellista; heidän totuutensa eivät ole kovin tosia. Omien ajatustensa sanojat ovat tietenkin vaarassa tulla väärinymmärretyiksi. Se ei tunnu haittaavan Emersonia. Suuruus – Sokrateen, Jeesuksen, Kopernikuksen tai Galileon – väärinymmärretään. ”Suuruus on olla väärinymmärretty”, Emerson kirjoittaa.

Itseluottamus on siis itsenäisyyttä ja totuudellisuutta, tukeutumista omaan ajatukseen, oman ajatuksen sanomista. Sen puute voi ilmetä esimerkiksi luottamuksena omaisuuteen ja hallitukseen, joka suojelee omaisuutta. Itseluottamus on siis erilainen suhde hallitukseen. Se on tietenkin myös suhde omaan itseen. Tämä on minusta erityisen mielenkiintoista itseluottamuksessa eettisenä käsitteenä: eettiseksi hyveeksi nähdään erityinen suhde itseen.

Toinen mielenkiintoinen asia tässä hyveessä on se, ettei hyve määrity normien mukaiseksi toiminnaksi, mukautumiseksi normeihin; se on päinvastoin kriittisyyttä normien suhteen. Siksi ajattelen, että vaikka Emersonista on tehty Yhdysvalloissa klassikko ja amerikkalainen oraakkeli, hänen ajatuksiaan ymmärretään vähän ja seurataan vähemmän. Yksi ”ymmärtäjä”, siis sellainen, joka ei imitoi, vaan on oma itsensä ja tekee kriittisyydestä hyveen, on Judith Butler: hänelle ”making trouble” ja ”staying in trouble” on hyve.

Emerson teki tarkkanäköistä, usein hyvin suorasanaisesti ilmaistua diagnoosia omasta ajastaan. Hän näki, että oli paljon lannistuneisuutta, toivottomuutta, epätoivoa. Tätä lannistuneisuutta ja alistuneisuutta vastaan hän asetti hyveensä, itseluottamuksen. ”Mikään ei voi tuoda rauhaa sinulle paitsi sinä itse”, hän kirjoittaa esseensä lopussa.