Rasismi on imartelua

 

Otmar Freiherr von Verschuer

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 26. helmikuuta:

Lukekaamme kansallissosialistien rotuoppia. Sen mukaan saksalaiset ovat arjalainen rotu, joka on muiden yläpuolella oleva herrarotu. Kaikkein alimmat, esimerkiksi juutalaiset ja romanit, määriteltiin elinkelvottomaksi elämäksi. Olemme tottuneet ajattelemaan rasismin alistussuhteita tuottavaksi ajattelu-, puhe- ja toimintatavaksi. Se kytkeytyy syrjintään ja väkivaltaan, joskus äärimmäiseen. Kansallissosialistien puheiden – ja myöhempien vastaavanlaisten esitysten – tutkaileminen tuo esiin myös sen, että rasismissa on toinen puoli: jokin ryhmä nostetaan yläpuolelle ja etuoikeutettuun asemaan. Rasismi on halveksuntaa, mutta se on toisaalta myös yläpuolelle asetetun ryhmän imartelua. Hitler haukkui juutalaisia, mutta hän myös kehui ja ylisti saksalaisia.

En sano, että imartelu on kokonaan unohdettu puoli rasismissa, mutta sen ainakin jossain määrin se on laiminlyöty. Se avaisi mielenkiintoisia näkökulmia nykyisiin tapahtumiin ja meidänkin päivinämme esitettyihin puheisiin.

Imartelu oli tärkeä teema antiikin filosofiassa. Esimerkkejä löytyy Platonilta tai Plutarkhokselta. Aihe oli poliittinen. Isokrateen puhe Rauhasta liittää imartelun demagogiaan. Tekstin perusteella voi päätellä, ettei demagogia ollut vain kansankiihotusta (tämä käännös tuo esiin vain tietyn piirteen). Demagogi on joku, joka puhuu sitä mitä halutaan kuulla.

Imartelu ymmärrettiin usein suoran tai vapaan puheen (parrhesia) moraalisena vastustajana. Jälleen kerran Plutarkhos voisi olla esimerkki. Plutarkhoksella on kirjoitus nimeltään Miten erottaa ystävä ja imartelijasta. Todellinen ystävä ei imartele, vaan puhuu suoraan, hän puhuu totta, on parrhesian harjoittaja. Alemassa asemassa olevan ainoa tapa vaikuttaa ylempään on puhe. Hän voi yrittää saada mitä haluaa imartelun avulla. Rikas, enemmän valtaa omaava, ylempi saa kuulla olevansa rikkaampi tai mahtavampi kuin onkaan. Imartelu estää häntä näkemästä itseään sellaisena kuin hän on.

Tästä syystä kreikkalaiset ajattelijat näkivät tässä ongelman, joka oli luonteeltaan poliittinen. Yksivaltiaalla on imartelijoiden keskellä väärä kuva itsestään ja tilanteesta, mistä syystä hänen on vaikea tehdä oikeita päätöksiä, hallita niin kuin pitää. Imartelu on ongelma myös demokratiassa. Isokrateen mainittu teksti viittaa tällaiseen tilanteeseen. Ihmiset ovat karkottaneet kokouksista ne, jotka eivät puhu miellyttävällä tavalla, sano mitä halutaan kuulla.

Myös roomalaiset olivat huolissaan imartelusta ja sen vaaroista. Teoksen Naturales questiones neljännen kerran johdannossa Seneca puhuu tästä. Kirja on omistettu prokuraattorina toimivalle ystävälle, Luciliukselle. Seneca luottaa ystävänsä hoitavan työn hyvin, koska tällä on oikea suhde itseeensä – koska hän on kykeneväinen olemaan yksin itsensä kanssa. Imartelun vaara piilee siinä, että ihmisellä (esimerkiksi prokuraattorilla) on puutteellinen suhde omaan itseensä. Silloin hän voi tulla riippuvaiseksi toisesta, erityisesti imartelijasta ja hänen puheistaan.

Emme helposti huomaa, että Hitler tai joku muu yksinvaltias voi olla imartelija. Näemme helpommin hänet imartelun kohteena, myös riippuvaisena imartelusta ja ihailusta. Kun kuuntelemme massoja kiihdyttävää ja viihdyttävää puhetta, on ilmeistä, että puhuja, populisti, tarvitsee massoja. Kun arvioimme tai analysoimme tilannetta imartelun näkökulmasta, näemme, että puhuja tekee ihmiset riippuvaiseksi itsestään.

Mitä ihmiset kaipaavat, kun he kaipaavat johtajaa? Mitä he haluavat, kun haluavat isähahmoa? He tahtovat, että joku sanoisi: ”Te olette hyviä, te olette parempia...” Rasismissa ei ole kyse epätieteellisistä tai pseudotieteellisistä käsityksistä, tuntemattoman pelosta, halusta löytää syntipukki. Se ei ole vain harmillinen marginaalinen ilmiö. Se on erottamaton osa yhteiskunnallisia rakenteita, sosiaalisia suhteita ja poliittisia strategioita. Se on erottamaton osa niitä, mutta sen ei tarvitse olla välttämätöntä. Se ei olisi niin yleistä eikä se olisi välttämätöntä, jos ihmiset osaisivat kasvattaa itseään elämään ilman imartelua...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kirouksen ylistys

 

Mihail Bahtin

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 15.tammikuuta:

Minkä tahansa asian sanominen ei ole merkityksellistä. Tämä on ollut sisäinen huutoni. Se on myös muistutus itselle ja epätoivoinen yritys uida vastavirtaan, sillä virta vie jaaritteluun, loputtomaan kommentointiin, huhujen levittämiseen ja polemiikkiin.

Sanominen voisi olla merkityksellistä, jos se auttaisi ihmisiä näkemään mitä he ovat. Epäilemättä puhujan sanoilla on merkitystä, jos ne näyttävät kuulijoille tilanteen, jossa he ovat. Merkitykselliset sanat voivat olla julmia, purra syvälle, näyttää kuulijoille heidän epäonnistumisen tai heidän toimintansa arvon. Ne voivat varoittaa kuulijoita heidän päätöstensä ja tekemistensä seurauksista.

Merkitykselliselle sanomiselle ei ole aina järjestettyjä ja ihanteellisia olosuhteita. Ei edes parhaassa mahdollisessa maailmassa, maailman onnellisimmassa maassa. Kuulija ei ole aina niin valmis kallistamaan korvaansa. Hänellä voi olla käsi selän takansa, veitsen kahvalla. Tai ehkä se on laki.

Esimerkiksi yhteiskunnan hierarkiat, ihmisten välinen epätasa-arvo muokkaavat olosuhteet epäsuotuisaksi keskustelulle, kuuntelulle, asialliselle puheelle. Kirous on se mikä heikolle jää. Ylempänä oleva, vallanpitäjä, tekee jotain epäoikeudenmukaista, kävelee heikomman yli. Pienempää kiusataan. Ylivoimainen isompien lauma piirittää pienen pojan tai tytön. Jos pienellä ja heikolla ei ole mitään tehtävää, ei mitään mahdollista sanottavaa, hän kiroaa. Hän kiroaa, jos pystyy.

En sano, että kirous on filosofian isä tai äiti. Se on silti ollut siinä mukana alusta lähtien. Filosofia ei ole aina ollut pelkästään onnellista, onnistunutta tai epäonnistunutta dialogia, totuuden etsintää. Se on ollut myös totuuden sanomista, parrhesiaa – ja se oli ennen kaikkea sitä, että heikossa asemassa oleva nousee ja puhuu suoraan vallanpitäjälle, ylempänä istuvalle.

Kirouksen ja manauksen sisältö ei sinänsä ole filosofisesti merkityksellistä. Sen olemassaolo on silti filosofisen pohdiskelun aihe; se antaa syyn ajatella. Vielä hämmästyttävämpää on, että kirous voi olla sydän, joka antaa filosofiselle ajattelulle muodon ja energisyyden. Jos olisi olemassa totuus – siis jos joku sen sanoisi – se ei olisi looginen demonstraatio, vaan paljas ja raaka läimäys päin naamaa.

Mihail Bahtin kuvasi keskiajan ja renessanssin naurua, erityisesti Rabelais´n tyyliä ja kuvajärjestelmää ja näki selvästi torin kirousten ja manausten erityisen voiman. Niissä oli voimaa ivata, alentaa, materialisoida ja ruumiillistaa maailmaa. Siksi kiroukset, niihin liittyvät kansankieliset lajit olivat tyyliä luovia tekijöitä Rabelais´lle. Kyse ei ollut ulkoisesta tai pinnallisesta asiasta. Ne loivat iloisen, pelottoman, vapaan ja avoimen puheen. Tuota puhetta tarvitsee myös filosofia, on aina tarvinnut.  

Job nousee kaikkein mahtavinta ja ylivoimaisinta vastaan. Hän vaatii jotain, joka oli ehdottoman kiellettyä hänen maailmassaan: Jumalan tulemista eteensä. Nälkälakko ja jopa itsemurha voivat ovat viimeiset keinot kirota – ei kohtaloa, vaan pomoa tai tyrannia. Ehkä filosofialla on tulevaisuutta, jos se oppii kiroamaan.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sana, vapaus ja demokratia

(Isokrates)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus kuin missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 16.11. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: JÄRJEN VIHOLLISET

Puhe ja demokratia suhtautuvat erikoisella tavalla toisiinsa. Voisi sanoa jopa, että demokratia on puhetta ellei väite pyyhkisi pois näkyvistä jotain. Todellisuudessa myös diktatuurissa on puhetta; jopa sana viittaa tietynlaiseen puheeseen. Diktatuuri tulee sanasta dictare, sanella. Olennaista on siis huomata ja erottaa, millaista puhetta demokratia tarvitsee.

Jo demokratian varhaisissa muodoissa ja kokeiluissa puheen merkitys nähtiin ja sitä korostettiin. Demokratia määriteltiin sellaiseksi perustuslain (politeia) säätämäksi hallitusmuodoksi, jossa demos, kansa, harjoittaa valtaa ja jossa kaikki ovat samanarvoisia lain edessä (isonomia). Tähän samanarvoisuuteen liittyi kiinteästi ajatusta isegoriasta, kaikkien yhtälaisesta oikeudesta esittää oma näkemyksensä, mielipiteensä. Melkein heti huomattiin, että tästä seuraa myös vaikeuksia, jopa hyvin ikäviä asioita. Myös ihmisistä huonoimmat, moraalittomimmat ja tietämättömät avasivat suunsa, usein hyvin levälleen.

Tästä seurasi, että Kreikassa käytiin laajaa ja mielenkiintoista debattia puhujien, retoorikkojen, sofistien ja demagogien asemasta ja vaikutuksesta. Isegoria, oikeus puhua, oli selvärajainen, lain määrittelemä oikeus, mutta kreikkalaisilla oli myös toinen, vaikeampi sana, joka liittyi sanan ja demokratian väliseen suhteeseen: parrhesia. Kyse on vapaasta puheesta, totuuden sanomisesta, suorasta puheesta, jossa on mukana kritiikki. Parrhesian harjoittaminen ymmärrettiin oikeudeksi (ainakin joissakin olosuhteissa), mutta myös velvollisuudeksi.

Monet ajattelivat, että demokratia tarvitsee parrhesiaa, mutta toiset epäilivät, ettei sen harjoittaminen ollut demokratiassa mahdollista, koska enemmistö tukahduttaa kriittisen äänen. Näin puhui muun muassa Isokrates 350eaa. julkaistussa kirjoituksessa Rauhasta. Isokrateen mukaan ongelma oli se, että ihmiset halusivat kuunnella vain huonoja puhujia, sellaisia jotka sanovat vain sen minkä ihmiset haluavat kuulla.

Parrhesia oli jotain kunnioitettua, arvostettua, haluttua – mutta samalla jotain, joka torjuttiin. Sen harjoittaminen oli vaarallista. Joskus siitä puhuttiin suorastaan huonona asiana ja se samastui johonkin sellaiseen puheen muotoon, josta käytettiin nimitystä athuroglossos. Jos joku ihminen oli tällaisen puheen harjoittaja, se merkitsi, että hänen suussaan ei ollut porttia. Siksi sanoisin, että meidän sana lörpöttely viittaa samaan ilmiöön. Väittäisin myös, että meillä on vieläkin samantapaisia ongelmia.

Kun filosofit puhuivat aiheesta, heidän huolenaiheensa oli ensinnäkin se, miten tunnistaa hyvän parrhesian harjoittaja. He kiinnittivät huomiota myös siihen, sanooko puhuja jotain mielekästä, auttaako hänen puheensa kuulijaa, kaupunkia, yhteisöä. Kaikki kritiikki ei ollut heidän näkemyksensä mukaan filosofisesti merkityksellistä. Plutarkhos viittaa tapaukseen, jossa puhuja pilkkaa kuninkaan ulkonäköä (yksisilmäisyyttä). Tällaista kritiikkiä pidettiin joutavana.

Platon – joka ei aina ollut demokratian suuri puolustaja – näki ongelmaksi jos ihmisillä ei ollut keinoa, kriteeriä, erottaa eettisesti arvokas arvottomasta. Epäilemättä kyse on myös siitä, onko puheessa pelkkiä joutavuuksia vai kiinnittyykö se todellisuuteen, tuoko se esiin jotain relevanttia. Periaatteessa voi olla suhteellisen helppoa katsoa, miten jossain puheessa ollaan kunnioitettu tiettyjä muodollisia kriteerejä – millaisia todisteita tai perusteluja esitetään ja onko puhe loogista. On silti vaikea sanoa ja määritellä, mitä edellytetään moraalisessa ja ehkä myös koulutuksellisessa mielessä puhujalta, jonka odotetaan puhuvan totta ja sanovan jotain merkityksellistä.

Vaikka meidän aikamme ongelmat muistuttavat jossain mielessä näiden antiikkisten, kadonneiden, ongelmia, hämmennyksemme vaikuttaa joskus jopa suuremmalta. Puhujia, osallistujia, on entistäkin enemmän. Lörpöttelylle annetaan tilaa; se viihdyttää. On uusia, erilaisia instituutioita, jotka rakentavat uudenlaisia auktoriteetteja. Lehdistö ei aina enää erota mainosta tiedosta. Puhujat tukeutuvat jatkuvasti abstraktioihin, jotka häivyttävät kaiken konkreettisen, todelliset tilanteet, tapahtuman. Siitä mikä on todellista puhutaan kohtalonomaisena. Suhteellistaminen merkitsee liian usein sitä, että summennetaan merkityksellisten erojen näkeminen.

Miten meidän siis pitää elää ja puhua, että vähentäisimme sumua? Millaisia kriteerejä meidän pitäisi asettaa puhujalle? Kuka voi sanoa totuuden? Millaista puhetta tarvitsee demokratia? Ovatko sanat kuolleita? 

SAM SANDQVIST LUENNOI TORRE DEL MARISSA 20.1. AIHE: HUUHAA: MITEN TUNNISTAMME SEN. PAIKKA: CON CORAZONMARI, C/Copo, Torre del Mar. AIKA: KLO 16.30.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puheista

(Isokrates)
Epilogi aiheeseen Viha valta. Mahdollinen alkusoitto tulevaan aiheeseen, alustukseen, jonka otsikko voisi olla vaikka Sana, vapaus ja demokratia.

Puhe ja demokratia suhtautuvat erikoisella tavalla toisiinsa. Voisi sanoa jopa, että demokratia on puhetta ellei väite pyyhkisi pois näkyvistä jotain. Todellisuudessa myös diktatuurissa on puhetta; jopa sana viittaa tietynlaiseen puheeseen. Diktatuuri tulee sanasta dictare, sanella. Olennaista on siis huomata ja erottaa, millaista puhetta demokratia tarvitsee.

Jo demokratian varhaisissa muodoissa ja kokeiluissa puheen merkitys nähtiin ja sitä korostettiin. Demokratia määriteltiin sellaiseksi perustuslain (politeia) säätämäksi hallitusmuodoksi, jossa demos, kansa, harjoittaa valtaa ja jossa kaikki ovat samanarvoisia lain edessä (isonomia). Tähän samanarvoisuuteen liittyi kiinteästi ajatusta isegoriasta, kaikkien yhtälaisesta oikeudesta esittää oma näkemyksensä, mielipiteensä. Melkein heti huomattiin, että tästä seuraa myös vaikeuksia, jopa hyvin ikäviä asioita. Myös ihmisistä huonoimmat, moraalittomimmat ja tietämättömät avasivat suunsa, usein hyvin levälleen.

Tästä seurasi, että Kreikassa käytiin laajaa ja mielenkiintoista debattia puhujien, retoorikkojen, sofistien ja demagogien asemasta ja vaikutuksesta. Isegoria, oikeus puhua, oli selvärajainen, lain määrittelemä oikeus, mutta kreikkalaisilla oli myös toinen, vaikeampi sana, joka liittyi sanan ja demokratian väliseen suhteeseen: parrhesia. Kyse on vapaasta puheesta, totuuden sanomisesta, suorasta puheesta, jossa on mukana kritiikki. Parrhesian harjoittaminen ymmärrettiin oikeudeksi (ainakin joissakin olosuhteissa), mutta myös velvollisuudeksi.

Monet ajattelivat, että demokratia tarvitsee parrhesiaa, mutta toiset epäilivät, ettei sen harjoittaminen ollut demokratiassa mahdollista, koska enemmistö tukahduttaa kriittisen äänen. Näin puhui muun muassa Isokrates 350eaa. julkaistussa kirjoituksessa Rauhasta. Isokrateen mukaan ongelma oli se, että ihmiset halusivat kuunnella vain huonoja puhujia, sellaisia jotka sanovat vain sen minkä ihmiset haluavat kuulla.

Parrhesia oli jotain kunnioitettua, arvostettua, haluttua – mutta samalla jotain, joka torjuttiin. Sen harjoittaminen oli vaarallista. Joskus siitä puhuttiin suorastaan huonona asiana ja se samastui johonkin sellaiseen puheen muotoon, josta käytettiin nimitystä athuroglossos. Jos joku ihminen oli tällaisen puheen harjoittaja, se merkitsi, että hänen suussaan ei ollut porttia. Siksi sanoisin, että meidän sana lörpöttely viittaa samaan ilmiöön. Väittäisin myös, että meillä on vieläkin samantapaisia ongelmia.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Pakolainen ja ajatus

(Hannah Arendt, pakolainen)
Fuengirolassa 4.10. ja 6.10./Torre del Marissa 5.10. 

1.Paossa

Euripideksen näytelmässä Foinikialaiset naiset on kohtaus, jossa yksi henkilö kysyy toiselta, onko maapako, joutuminen pois kotoaan, niin paha asia. Toinen vastaa, että se on suurin paha, sillä silloin sinulta on riistetty mahdollisuus sanan vapaaseen käyttöön (parrhesia). Tämä on mielenkiintoinen kohta, jos ajatellaan, että filosofia on nimenomaan tietynlaisen vapaan puheen harjoittamista. Filosofiakin tarvitsee kodin, ympäristön, joka ottaa sen vastaan.

Silti antiikin maailmasta löytää aivan toisenlaisia arvioita maanpaosta. Diogenes, joka eli Ateenassa pakolaisena, vastasi kysymykseen, eikö maanpako ole pahinta mitä voi olla: ”Typerys, maanpako teki minusta filosofin.” Wittgenstein sanoi vähän samassa hengessä: ”Filosofi ei kuulu mihinkään ideoiden yhteisöön, siksi hän on filosofi.”

2.Ihmiset tietävät mitä he tekevät

”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät”, hän sanoi, tapansa mukaisesti epäloogisesti. Mitä anteeksiannettavaa on siinä, jos tietämättä ja ymmärtämättä tekee? Lause on järjetön myös siksi, että ihmiset yleensä tietävät mitä he tekevät. Loihtui lausumaan Michel Foucault:

Ihmiset tietävät mitä he tekevät, he tietävät usein miksi he tekevät, mutta he eivät tiedä mitä se tekee mitä he tekevät.

Tämä on jo ajattelulle annettu tehtävä, vaatimus, ei mikään pyyntö korkeimmille voimille, vaan haaste ihmisille. Foucault´n sanoja voisi käyttää ”avaimena” hänen omien tekstiensä ja teostensa ymmärtämiseen. Tämä selittää, miksi hän valikoi niin outoja aiheita – hulluuden historian, seksuaalisuuden historian, vankilan – ja tarkasteli niitä erikoisesta, oudontavasta näkökulmasta. Länsimainen ihminen tiesi mitä hän teki, kun hän alkoi rankaisemaan rikoksentekijöitä sulkemalla heitä vankilaan. Hän myös tiesi, miksi hän tekee niin; perustelut ovat tuttuja, usein toistettuja. Näkymättömäksi ja tuntemattomaksi jää vaikutus, uuden järjestelmän synnyttämä uusi ekonomia, se mitä vankila tuottaa ja miten se tekee mielikuvasta kontrollimekanismin.

Kun puhutaan pakolaisista, siitä miten monta pitäisi vastaanottaa ja millaisia huonoja vaikutuksia sillä on omaan kulttuuriin, puhujat tietävät mitä he tekevät. He tietävät myös, miksi he niin tekevät: he haluavat suojella omaansa. Joissakin tapauksissa heille on epäselvää, miten rasistisia vaikutuksia, heijastuksia, heidän puheillaan on.

Se ettei ojenna kättään hukkuvalle poistaa ihmisestä ihmisyyden; se ei pelasta meidän ns. kulttuuriamme, ns. sivilisaatiotamme eikä anna työtä työttömille. Tällä teolla (tekemättäjättämisellä) samoin kuin rasistisisilla tai ekonomistisilla pakolaispuheilla on silti vaikutuksensa; ne eivät ole tehottomia. Niiden vaikutus ei kuitenkaan ole se, että meidän oma, se mikä on isän, pelastuisi.

Tänään, tässä maailmassa, kun niin paljon mielipiteitä ja käsityksiä levitetään, tarvitaan paljon tutkimusta ja ajattelua, jota ohjaa uteliaisuus, ei pelko. On myös uskallettava myöntää: He tietävät mitä he tekevät.

3.Ulkomaalaisuus

Giorgio Agamben puhui jo vuosia sitten (1993) pakolaisen statuksen aiheuttamasta ristiriidasta. Luulisi, että nimenomaan pakolainen olisi se, joka aktivoisi vastaukseksi ihmisoikeudet. Maaton, koditon, ojentaa kättään, ja me kuvittelemme tarttuvamme siihen käteen. Vastauksemme on silti toinen. Pakolaisia ohjataan, hallitaan ja asiaa säädellään sellaisella tasolla, että elämästä tulee ”alastonta elämää”, elämää pelkästään biologisella tasolla. Pakolainen on joku, joka nimenomaan on menettänyt oikeutensa. Hän ei ole poliittinen eläin, pelkästään eläin.

Itse asiassa jo Hannah Arendt, maanopakolainen, kiinnitti huomiota samaan asiaan 1943 (We Refugees): Kansallisvaltioissa on vaikea taata väliakaisuuden tilaan joutuneiden ihmisten oikeuksia, koska kansallivaltiot on järjestetty takaamaan oikeudet niille, jotka kuuluvat siihen, ovat kansalaisia.

Pakolainen paljastaa meidät, näyttää mikä systeemi on; hänestä tulee arvojemme koetinkivi.  Pakolaisuus on massailmiö. Se vaatii erilaisia teknisiä, taloudellisia ja humanitaarisia ratkaisuja. Se vaatii myös, että jonkin on muututtava meissä.  Olisi ajateltava toisin. Ehkä meidän pitäisi tehdä samanlainen hyppäys, joka tehtiin Kreikassa, kun ajattelija ei enää kaivannut kotia, ja exodus oli hänen elämäntapansa.

Kuuluminen johonkin – kansallisvaltioon, ryhmään, kulttuuriin – on tullut aikamme suureksi poliittiseksi kysymykseksi. Jos vastaus tähän kysymykseen on pelon kulttuuri, toisen näkeminen pelottavana, seuraus on turvallisuusjärjestelmän vahvistaminen, karkottaminen tai keskittäminen leireille. Toisenlainen ajattelu, vastarinta, ei kumpua pelosta eikä sympatiasta, vaan kuulumisen kyseenalaistamisesta; ajattelusta tulee ulkomaalaista.

Ajattelulla on aina ollut tämä tehtävä: vieraasta ei tehdä tuttua eikä vieras karkoteta, vaan tehdään tutusta vierasta, jotta ei enää kuuluisi kokonaan siihen mihin on kuulunut...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Paossa

Vielä myöhemminkin palaan, varmasti, kysymykseen maanpaosta. Euripideksen näytelmässä Foinikialaiset naiset on kohtaus, jossa yksi henkilö kysyy toiselta, onko maapako, joutuminen pois kotoaan, niin paha asia. Toinen vastaa, että se on suurin paha, sillä silloin sinulta on riistetty mahdollisuus sanan vapaaseen käyttöön (parrhesia). Tämä on mielenkiintoinen kohta, jos ajatellaan, että filosofia on nimenomaan tietynlaisen vapaan puheen harjoittamista. Filosofiakin tarvitsee kodin, ympäristön, joka ottaa sen vastaan.

Silti antiikin maailmasta löytää aivan toisenlaisia arvioita maanpaosta. Diogenes, joka eli Ateenassa pakolaisena, vastasi kysymykseen, eikö maanpako ole pahinta mitä voi olla: ”Typerys, maanpako teki minusta filosofin.” Wittgenstein sanoi vähän samassa hengessä: ”Filosofi ei kuulu mihinkään ideoiden yhteisöön, siksi hän on filosofi.”

Exsilium (lat.), maapako, ei sisällä sanaa ”pako”; se merkitsee enemmänkin maastakarkotusta, ihmisen irrottamista, ottamista pois maasta. Silti me tiedämme, että kyse on monta kertaa paosta. Me emme vain ymmärrä, että pako ei merkitse pelkästään ja ainoastaan epätoivoista tekoa, juoksemista pelon vallassa. Se ei ole aina sitä, se ei ole pelkästään sitä. Kodissa, ympäristössä, on aina sitovia asioita, vangitsevia velvollisuuksia. Oma maa, isänmaa, on pakko. Oppiakseen, liikkuakseen paikaltaan, siis ajatellakseen, on säilytettävä itsessään kipinä, joka pakenee: meissä on oltava jotain villiä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ylimielisyyden lajit

(Roland Barthes)

Jos jotain sanotaan ylimieliseksi, häntä moititaan, hänen sanotaan menneen yli. Emme silti aina tiedä, minkä yli ollaan menty, millaiseen kohtuuttomuuteen ollaan langettu. Esimerkiksi Roland Barthes piti ylimielisyyttä pahana asiana. Mutta on kysyttävä, mistä ylimielisyydestä hän puhuu, sillä ylimielisyyttäkin on montaa lajia.

Barthes puhuu binaarisista vastakkainasetteluista (Mies/Nainen...), käsitteellisyyden reduktiivisuudesta, logiikan tai tiedon taipumuksesta muodostua väkivallan muodoksi. Opillisuus näyttäytyy hänelle poleemisena, sotaisana, väkivaltaisena. Ylimielisyys on tätä: varmuutta omasta ”totuudesta”, hyökkäystä toista vastaan. Tietenkin hän näkee sietämättömän ylimielisyyden myös yliopistojen ulkopuolella, esimerkiksi journalistien huomautuksissa. Puhe ja kieli eivät ole väkivaltaista ja ylimielistä yksinkertaisesti siksi, että joku esittää huomionsa. Ylimieliseksi sen tekee enemmän naamioituminen objektiiviseksi tiedoksi tai diskurssiksi. Ylimielisyys ilmenee dogmaattisuutena ja terrorismina, toisen nöyryyttämisenä ja pelotteluna.

Antiikin kreikkalaiset puhuivat totuuden puhumisesta, vapaasta puhumisesta, käyttäen sanaa parrhesia. Sanaa käytetään myös Uudessa Testamentissa, mutta varsin erilaisessa merkityksessä. Se ei ole niinkään verbaalinen aktiviteetti, vaan tietynlainen asenne, avosydämisyys, Jumalan edessä. Tämä avosydämisyys merkitsee luottamusta Jumalaan: kristityllä, uskovalla, ei ole hätää Viimeisellä Tuomiolla. Toki sanan käyttö tulee lähelle vanhempaa kreikkalaista merkitystä silloin kun puhutaan Jeesuksen nimeen saarnaavien rohkeudesta, esimerkiksi Paavalin rohkeudesta. Tietenkin myös varhaiskristittyjen marttyyrit olivat parrhesian harjoittajia: rohkeita toisten edessä, ei vain Jumalan edessä avoimia.

Tottelevaisuuden merkityksen kasvaessa kristittyjen keskuudessa myös idea luottamuksesta alkoi hämärtyä. Luottamus, ihmisen ja Jumalan tulemisen kasvokkain, alkoi näyttäytymään jonakin liian itsevarmana, röyhkeänä, ylimielisenä. Ajan myötä tämä luottamus, jota kristityt tunsivat, alkaa vaikuttamaan enemmän vaaralta, jopa synniltä; tilalle tulee Jumalan pelko. Luottamus, jota oltiin tunnettu, nimitetään toisin: se on itseluottamusta, sillä ihminen ei saa luottaa itseensä ja hänen pitää pelätä, tuleeko hän pelastetuksi. Toisin sanoen ylimielisyydeksi tässä tapauksessa sanotaan itseluottamusta.

Kolmas esimerkki voisi olla poliitikko – en sano edes vahingossa tyranni. Epäilemättä tämä ylimielisyys on rinnastettavissa Barthesin kuvaamaan ”tieteen ylimielisyyteen”, mutta siinä on muutakin. Poliitikon – ymmärrettynä sana laajasti – ylimielisyys ilmenee ennen kaikkea kuuntelemattomuutena ja oman (tai oman ryhmänsä) idean ajamisesta ilman minkäänlaista halua asettaa sitä keskustelun ja ajattelun testiin: poliitikon ylimielisyys on sokeutta.

Kaiken tämän jälkeen on siis todettava, että kun kuulemme sanan ”ylimielinen”, emme vielä tiedä, mistä puhutaan. Tiedämme vain, että jotain ihmistä moititaan. Ensimmäinen kysymys, joka on esitettävä: Kuka sanoo tämän sanan, kuka lausuu moitteen? Toisin sanoen tuomion, arvostelman, luonne on kiinni sen esittäjästä; se kertoo hänestä, ei välttämättä muusta.

Mikä lääkkeeksi? Mikä vastamyrkyksi? Näiden esimerkkien valossa sanoisin: Ensimmäinen askel ulos Barthesin kuvaamasta ylimielisyydestä on toinen ylimielisyyden laji: usko itseensä, itseluottamus. En tiedä, voiko sokeaa poliitikkoa pelastaa. Hänen olisi opittava sanomaan: ”En tiedä...”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Keskusteleminen ja filosofia

On tavanomaista ja ymmärrettävää, että puhutaan filosofian syntyneen keskusteluista. Platon kirjoitti dialogimuotoisia tekstejä. Yksi syy on se, että kirjoitusten sankari on Sokrates, joka eli kierrellen keskustelemassa ihmisten kanssa. Voi siis helposti todeta, että filosofia syntyi keskusteluna, aseettomien ihmisten kohtaamisena. Olemmeko kuitenkaan sanoneet mitään? Tiedämmekö, millaisesta keskustelusta filosofia syntyi?

Espanjan sana discutir, keskustella, tulee latinan sanasta discutere, joka merkitsi särkemistä, hajottamista, ratkaisemista, päättämistä. Sana merkitsee myös espanjankielessä kiistelemistä, vastakkaisen mielipiteen tukemista. Conversar – toinen sana keskustelemiselle – tulee sanasta conversari, elää yhdessä. Kyse ei ole väittelemisestä; tässä ihmiset puhuvat toisilleen. On siis helposti nähtävissä, että on erilaisia keskusteluja, erilaisia keskustelemisen muotoja – tämä ilmenee jo siinäkin, että on useita sanoja. Kun on useita keskustelemista tarkoittavia sanoja, on erilaisia käytäntöjä.

Millaista oli keskustelu, josta filosofia syntyi? Yleensä osataan sanoa, että sokraattinen keskustelu yritti irtisanoutua sofistien tavasta väitellä. Harvemmin todetaan, että samalla asetettiin vastakkain parrhesia ja retoriikka. Parrhesia, vapaa puhe ja totuuden sanominen, nähtiin erilaisena pelinä kuin retoriikka, joka oli toisten vakuuttamista, vakuuttamisen ja vaikuttamisen tekniikkaa. Yksi silminnähtävä ero näiden puhumisen ja sanomisen muotojen välillä oli se, että parrhesia ilmeni usein kysymysten ja vastausten pelinä, ei pitkinä yhtenäisiä puheina niin kuin retoriikka. Sokrates oli kyselijä. Hän kyseli avatakseen keskustelun ja teki lisäkysymyksiä tutkiakseen ihmisten vastauksia.

Filosofinen keskustelu ei ole siis vain joukko puheenvuoroja. Silloinkin kun se muodostuu erilaiseksi kuin sokraattisessa dialogissa, esimerkiksi Diogeneen ja Aleksanteri Suuren keskustelussa, kyse on vakavasta asiasta: jokin pannaan koetukselle, jokin syvä kysymys nostetaan esiin, ihmisten eteen.

Väittelyssä ja kiistelyssä saatetaan puhua vakavista asioista, mutta asiallisuus ja neutraali sävy naamioivat osallistujien halun voittaa. Filosofisessa keskustelussa toista ei pidetä vihollisena; siinä tehdään yhteistyötä, etsitään yhdessä. En silti halua maalata eteemme jotain ideaalista keskustelutilannetta ja täydellistä keskustelemisen tapaa. En usko, että löydämme ratkaisua, jos keskustelemme järkiperäisesti ja riittävän kauan. Tämä ”järkiperäisyys” on filosofisen ajattelun laitettava kyseenalaiseksi. ”Riittävän kauan” saattaisi merkitä tuhatta vuotta.

Ei ole filosofisesti mielenkiintoista tietää, että joku ajattelee niin tai näin. Filosofinen keskustelu ei ole gallup. Tästä syystä filosofia itse asiassa – keskustelevasta luonteesta huolimatta – ei ole halukas kaikkeen keskusteluun. Filosofia haluaa tuoda esiin ongelman, tehdä jostakin asiasta ongelman. On hyvin erilainen asia problematisoida asia kuin esittää mielipide ja asettaa se vastakkain toisten mielipiteiden kanssa.

Otan esimerkin: keskustelun. Esitän kysymyksen, mitä on filosofinen keskustelu. Yleensä filosofisessa keskustelussa ei tuoda yksinkertaisesti esiin, millaisia erilaisia mielipiteitä läsnäolijoilla asiasta on. Ensimmäiseksi etsitään määritelmää filosofiselle keskustelulle. Sitten etsitää puutteita määritelmästä, tehdään täydennyksiä ja korjauksia. Itse nostaisin tällaisessa keskustelussa esiin kysymyksen siitä, onko kysymys muotoiltu oikein ja onko kyse todellisesta ongelmasta.

Jokin filosofian keskustelevuudessa on viehättävää ja puoleensavetävää. Luulen tietäväni kokemuksen perusteella, että tämä jokin on keskustelun heilauttava voima: se heilauttaa ihmiset paikaltaan, omien ennakko-oletusten suojasta, valmiista rooleista, annetuista arvoista. Mitä sokrateet tekevät esittäessään kysymyksiään tai vastatessaan toisten kysymyksiin? He eivät yritä voittaa sotaa; he kamppailevat tehdäkseen toisista filosofeja... Kun sanon näin, olen tietoinen, että herää uusia kysymyksiä. Mikä on filosofi? Kuka on filosofi? Missä on filosofeja?

Joku voi nyt kysyä oikeutetusti, mitä mieltä on filosofisessa keskustelussa, jos se tekee asioista vain vaikeampia, tuo esiin vain ongelmia, ei ratkaisuja. Tämän kysymyksen myötä tulemme olennaisesti eettisten periaatteiden eteen. Filosofia on häirikkö, sillä tyhmyyden ja ajattelemattomuuden ei voi antaa edetä ilman vastusta, ilman mitään esteitä. Filosofia ei näytä toiselle ratkaisua, osoita tietä, koska se antaa toiselle vapauden löytää oma tiensä. Vaarallisinta ei ole epävarmuus, vaan sikamainen varmuus, joka kohottaa teloittajan kirveen. Hedelmällinen keskustelu ei ole sellainen, jossa löydetään Totuus, vaan sellainen, joka muuttaa meidän suhdettamme itseemme, toisiimme, maailmaan.

Puheen ongelma

(Isokrates)


Miksi puhe on ongelma? Miksi se on filosofinen ongelma? Siihen on moniakin syitä. Voisi sanoa esimerkiksi, että puhe on olennaisesti inhimillinen asia ja se liittyy siis yleisiin kysymyksiin kielen ja kommunikaation luonteesta. En tarkastele asiaa tällaisesta yleisestä, antropologisesta näkökulmasta. Minulle puheen ongelma on käytännöllinen ja eettinen. Mitä sanoa? Miten sanoa? Kenelle sanoa? Kenen pitää sanoa? Mitä tehdä, jotta sanoisi mitä ajattelee, ajattelee mitä sanoo? Miten voisi yhdistää sanat ja teot, tehdä niistä yhtä?

Kun kreikkalaiset tai roomalaiset puhuivat totuuden puhumisen (parrhesia, libertas) ongelmasta, he näkivät sen viholliseksi imartelun. Imartelun takia kuulija ei voi tietää totuutta tilanteestaan tai itsestään eikä siksi opi olemaan oikeassa suhteessa itseensä. Seneca totesi monien olevan ”oman itsensä tyranneja” ja ”kaiken huipuksi he eivät koskaan ole yksin itsensä kanssa”. Lisäisin tähän, että kaunistelu on kuin asioiden imartelua ja koko maailman, ei vain yhden kuulijan, petkuttamista.

Imartelun ja kaunistelun lisäksi on kolmas retoriikan muoto, pelottelun retoriikka, joka vääristää suhdettamme maailmaan, tekee meistä avuttomia. Kreikkalainen puhetaidon opettaja ja puheiden kirjoittaja Isokrates arvosti demokratiaa, mutta tuskaili demoksen tuhkahduttavaa luonnetta. Demos, kansa, voi ja pystyy kuuntelemaan vain sellaista puhetta, joka imartelee sitä. Totuutta ei sille voi sanoa, sitä ei kuulla.

Näiden vääristävien puheiden ja tämän sankarillisen parrhesian kautta voimme nähdä jo jotain konkreettista puheen ongelmasta. Kyse ei ole vain sen ihmettelystä, että ihminen puhuu, päästää sanoja suustaan. Kyse ei ole myöskään siitä, että sanottaisiin: ”Tuolla on pelastus ja tie.” Filosofit, jotka sanovat kaunistelemattoman totuuden, sanovat vain: ”Et ole etsinyt.” Mutta tämän lyhyen, tylyn, lauseen merkitys on siinä, että se nostaa esiin kysymyksen, miten meidän pitää elää, itseämme muuttaa...

Puhe, joka peittää meidät ja maiseman, tulee selkämme takaa, menneisyydestä. Puhe virittää johonkin, synnyttää meihin virityksiä, joiden kautta näemme maailman. On paljon puhetta, sanoja, jotka periytyvät – siis periytyneitä, valmiita virityksiä. Ajattelua tarvitaan uuden aloittamiseen. Siihen tarvitaan myös runoutta, joka aina irtisanoutuu valmiista, annetusta, peritystä... Tätä todistaa jo Jobin kirja.

Tässä perityssä puheessa, selän takaa tulevissa huhuissa, sanat ovat ei-kenenkään sanoja. Joku on ne sanonut, mutta emme tiedä kuka. Silti meillä on taipumus uskoa niitä, sillä niistä on tullut osa itsestään selvyyksiä. Meillä on siis yleisiä mielipiteitä, ei omia mielipiteitä, kokemukseen perustettuja. Kuulemme koko ajan huhuja ja juoruja. Tässä tilanteessa tuntuu välttämättömältä kysyä, voisiko totuus olla jotain muutakin kuin ”objektiivinen”: voisiko se olla ”subjektiivinen”?
Tarkoitan subjektiivisuudella muuta kuin totuuden suhteellisuutta. ”Subjektiivisuus” merkitsee, että totuutta ei voi erottaa äänestä; totuus on ”minun totuuteni”, joka lakkaisi olemasta totuus toisen huulilla tai ainakin se muuttuisi toiseksi.

Ehkä sanoissani voi aavistaa sukulaisuutta Kierkegaardin tunnettuun lauseeseen: ”Totuus on subjektiivisuus.” Kieltämättä minäkin yritän alleviivata sitä, että tiedolla tai totuudella on tai voi olla suhde sen tietäjään ja erityisesti totuuden sanojaan. Tästähän oli kyse myös parrhesiassa: puhujan sanat ja hänen elämänsä ovat yhtä.

Joudumme kuulemaan sanoja, jotka puhuvat toisten puolesta ja puhuvat toisesta. Ihminen - toinen - tullaan määrittelemään. Bahtin kirjoitti: ”Totuus ihmisestä vierailla huulilla, jotka eivät käänny dialogisesti hänen puoleensa, siis yksipuolinen totuus, muuttuu ihmistä alistavaksi ja kuolettavaksi valheeksi, jos käsitellään hänen ´pyhistä pyhintään´, ts. ´ihmistä ihmisessä´.” Siksi muotoilen nyt oman ”pienen totuuteni”: Ihminen on vapaa, vapaampi kuin uskookaan ja tekee itsestään holhouksen alaisen, koska ei tahdo tai uskalla tahtoa vapauttaan. Tästä ”pienestä totuudesta” voisi kasvaa jotain, jopa imperatiivi. Mutta ehkä se on todellisuudessa kutsu tai kehotus: ”Jokainen sanokoon omasta puolestaan.”