Vielä myöhemminkin palaan, varmasti, kysymykseen maanpaosta.
Euripideksen näytelmässä Foinikialaiset naiset on kohtaus, jossa yksi henkilö
kysyy toiselta, onko maapako, joutuminen pois kotoaan, niin paha asia. Toinen
vastaa, että se on suurin paha, sillä silloin sinulta on riistetty mahdollisuus
sanan vapaaseen käyttöön (parrhesia).
Tämä on mielenkiintoinen kohta, jos ajatellaan, että filosofia on nimenomaan
tietynlaisen vapaan puheen harjoittamista. Filosofiakin tarvitsee kodin,
ympäristön, joka ottaa sen vastaan.
Silti antiikin maailmasta löytää aivan toisenlaisia
arvioita maanpaosta. Diogenes, joka eli Ateenassa pakolaisena, vastasi
kysymykseen, eikö maanpako ole pahinta mitä voi olla: ”Typerys, maanpako teki
minusta filosofin.” Wittgenstein sanoi vähän samassa hengessä: ”Filosofi ei
kuulu mihinkään ideoiden yhteisöön, siksi hän on filosofi.”
Exsilium (lat.),
maapako, ei sisällä sanaa ”pako”; se merkitsee enemmänkin maastakarkotusta,
ihmisen irrottamista, ottamista pois maasta. Silti me tiedämme, että kyse on
monta kertaa paosta. Me emme vain ymmärrä, että pako ei merkitse pelkästään ja
ainoastaan epätoivoista tekoa, juoksemista pelon vallassa. Se ei ole aina sitä,
se ei ole pelkästään sitä. Kodissa, ympäristössä, on aina sitovia asioita,
vangitsevia velvollisuuksia. Oma maa, isänmaa, on pakko. Oppiakseen,
liikkuakseen paikaltaan, siis ajatellakseen, on säilytettävä itsessään kipinä,
joka pakenee: meissä on oltava jotain villiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti