Joskus kysyn itseltäni, ovatko jäljet, joita seuraan,
omiani. Paradoksi on siinä, että vaikka seuraan jälkiä, en mene samaan paikkaan
kuin niiden jättäjä. Olen voinut saada vaikutteita, innoitusta, monelta
ajattelijalta, mutta kulkeudun eri paikkaan, eri muurin eteen kuin he.
Kun jäljet haihtuvat – olivat ne kenen tahansa – joudun
tekemään päätöksen, kysymään: Mihin
suuntaan? Mikä tahansa on päätös, joudun suohon tai metsään. Siksi motto on
– sen täytyy olla – nämä Lauri Viidan sanat:
Tee siis toisin:
rämmi saloon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti