Vaaran käsite

 

William Burroughs

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 24.11./25.11./26.11.

Olemme eksyksissä ja hämmentyneitä. Meillä ei ole suuntaa. Tämän diagnoosin kanssa olemme eläneet vuosikymmenien ajan. Mikä avuksi? Mikä auttaisi orientoitumaan, päästäisi ulos kaikista näistä kriiseistä?

Immanuel Kant uskoi ajatteluun. Hän käsitteli orientoitumisen kysymystä kirjoituksessa Mitä on suunnistautuminen ajattelussa (1786). Sana suunnistautuminen merkitsee  annetun ilmansuunnan käyttämistä muiden ilmansuuntien löytämisessä. On keskipäivä ja katsoja näkee auringon taivaalla. Hän voi päätellä, missä eri ilmansuunnat ovat edellyttäen, että hän  osaa erottaa vasemman ja oikean kätensä. Ihminen ei ole täysin avuton myöskään pimeässä, jos hän osaa erottaa vasemman ja oikean.

Kantin ajatus on, että ihmisellä on keinoja suunnistautua ajattelun ja järjen  ansiosta. Kant ei sano, mihin suunnistautumisen kykyä tarvitaan. Haluan välttää eksymisen, harhautumisen, jotta pääsisin suojaan kylmältä ja saisin ravintoa. Yritän suunnistautua pimeässä, jotta en putoaisi kaivoon. Suunnistautuminen on pelastautumista vaaroilta. 

Jos koemme tai näemme vaaran, emme ole kokonaan hukassa. Osaamme mennä pois. Jo vaaran käsite auttaa orientoitumaan. Kuvitelkaamme, että maassa vallitsee jokin ajatustapa, oppi, johon on (tietenkin) sisäänkirjoitettu hyvän elämän ihanne. Ajattelija, joka tutkailee tuota oppia eri puolilta, ei ole pakotettu sanomaan, onko vallitsevan käsityksen ihanne hyvästä elämästä väärä, sairas tai epäuskottava. Hän voi yrittää analysoida, mikä tämän paradigman tai opin sisällä oleva käsitys vaaroista on. Miltä vaaroilta tässä yritetään suojautua?

Jos kysymys koskee vaaroja, diagnoosin tekijä ei yritä nimetä tautia, vaan vaaran.  Kun hän arvioi sanoja päidemme päällä, hän kysyy, tavoittavatko ne pahimmat vaarat, joita kehityssuunta sisältää. Puheet voivat levittää täysin fiktiivisiä uhkakuvia. Ne voivat vähätellä todellisia vaaroja, säteilyä Fukushimassa tai mitä vaan. Poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu on usein vaarojen nostamista esiin. Usein nuo vaarat – kommunismin tai fasismin vaara – eivät ole niin todellisia, vaikka niistä unia nähtäisiinkin.

Kuvitelkaamme, että jossain maassa käynnistyisi laaja-alainen ja syvällinen keskustelu arvoista ja siitä, mitä ihmiset haluavat. Vaikka tällainen keskustelu olisi ns. arvokeskustelua, puhujat ottaisivat esille yhteiskunnallisia tilanteita. Noita tilanteita koskevat tosiasiat olisivat väistämättä arvolatautuneita. Puhujat näkisivät sekä tilanteen että sitä koskevat väittämät vaaroina tai hyvässä tapauksessa tilaisuuksina. Joku keskustelijoista nousisi ylös ja huutaisi: ”Tämä johtaa kommunismiin.” Kuvitelkaamme, ettei kukaan vakavista keskustelijoista haluaisi kommunismia. Tämä varoitushuuto ei silti välttämättä ole mielekäs ja relevantti tilanteessa, jossa keskustelijat ovat. Se ei ole mielekäs, jos kommunismi ei todellisuudessa uhkaa maata sisältä tai ulkoa.

Vaaran käsite ohjaa ja opastaa meitä. Olisi varomatonta väittää, että vaaran käsite on ollut keskeinen filosofian historiassa, mutta se ohjasi myös kreikkalaista filosofia. Hän yritti välttää orjuuden, itsenäisyyden menetyksen. Siksi hän pyrki erityiseen tilaan, valppauteen, jotta voisi välttää dominaation. Tällainen lähtökohta on poliittisen ajattelun ja etiikan ytimessä, mutta se vaikuttaa myös epistemologiaan, sillä tietoakin arvioidaan siitä näkökulmasta, auttaako se pelastamaan ihmisen...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Jäljet

Joskus kysyn itseltäni, ovatko jäljet, joita seuraan, omiani. Paradoksi on siinä, että vaikka seuraan jälkiä, en mene samaan paikkaan kuin niiden jättäjä. Olen voinut saada vaikutteita, innoitusta, monelta ajattelijalta, mutta kulkeudun eri paikkaan, eri muurin eteen kuin he.

Kun jäljet haihtuvat – olivat ne kenen tahansa – joudun tekemään päätöksen, kysymään: Mihin suuntaan? Mikä tahansa on päätös, joudun suohon tai metsään. Siksi motto on – sen täytyy olla – nämä Lauri Viidan sanat:

Tee siis toisin:

rämmi saloon.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Suunnistautuminen ilman ohjelmaa

(Moses Mendelshon)

(Ensimmäinen jakso – Kuvat ja suunnistautuminen – on osittain sama teksti kuin aikaisemmin julkaistu Maailmankuva ja suunnistautuminen (http://koetinkivet.blogspot.com.es/2014/06/maailmankuva-ja-suunnistautuminen.html )

1.Kuvat ja suunnistautuminen

Muutama ravistelukysymys vain: Miksi maailmankatsomus? Mihin sitä tarvitsemme? Onko se välttämätön? Ilkka Niiniluoto sanoo teoksessaan Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, että maailmankatsomuksessa on kolme osaa: maailmankuva (käsitys todellisuudesta kokonaisuudessaan), arvot (käsitys siitä millainen maailman pitäisi olla) ja tieto-oppi (käsitys siitä miten tietoa voi hankkia). Tämä on tietenkin vain yksi määritelmä. Jos haluaa tai tarvitsee toisenlaista käsitystä ja kuvaa maailmankatsomuksesta, voi antaa toisenlaisen määritelmän. Niiniluodolla ei ole yksinoikeutta sanan määrittelyyn.

Niinluodon erittely tuo esiin komponentteja, jotka selittävät, miksi jotkut maailmankatsomukset erityisesti asetetaan vastakkain ja aiheuttavat ehkä myös sisäisiä ristiriitoja ihmisessä. Koska maailmankuva käsittää toisaalta käsityksen todellisuudesta ja myös käsityksen siitä, miten tietoa voi hankkia ja mihin tietoon voi luottaa, vastakkain asettuvat ns. tieteellinen maailmankatsomus ja uskonnollinen maailmankatsomus.

Mielestäni Niiniluodon erittelemät osat tuovat esiin myös sen, mistä syystä ihminen muodostaa maailmankatsomuksen – mihin sitä tarvitaan. Maailmankatsomus auttaa suuntaamaan ihmisen ajatuksia ja toimintaa. Maailmankatsomus auttaa löytämään koordinaatit, joiden avulla orientoitua.

Immanuel Kantilla ottaa tekstissään Mitä on suunnistautuminen ajattelussa? käyttöön Moses Mendelshonin käsitteen orientoituminen, suunnistautuminen. Otan tämän suunnistautumisen käsitteen esiin, koska se liittyy kysymykseen maailmankatsomuksesta. Kantille suunnistautuminen on suuntien löytämistä erottelukriteerien tai periaatteiden avulla. Nämä erottelukriteerit ovat subjektiivisia; ne ovat uskoa, tosin sellaista, joka on valmista kuuntelemaan järjen ääntä.

Ihminen suunnistaa pimeässä huoneessa. Jos hän löytää jonkun kiintopisteen, tuntemansa paikan, hän voi suunnistaa sen avulla. Tässä on tietenkin lisättävä, että ihminen käyttää myös sisäistä kykyään erottaa vasen ja oikea. Sama pätee Kantin mukaan teoreettisiin tai moraalisiin ongelmatilanteisiin: olemme pimeässä huoneessa, koska ei ole mitään objektiivista tietoa tai yleisesti tiedettyjä periaatteita, joiden avulla suunnistaa. Suunnistautuminen on mahdollista, jos me tunnistamme itsessämme subjektiiviset koordinaatit ja mielenkyvyt.

Jos maailmankatsomuksen tehtävä – sen tarpeellisuus – on suunnistautumisessa, voisi siis kantilaisesti sanoa, että maailmankatsomus on näiden koordinaattien ja kykyjen tunnistamista. Kantia seuraten voisi tietenkin myös sanoa, että teoreettinen tieto, esim. luonnontieteellinen tieto, ei riitä suunnistautumiseen. Suunnistautumisessa käytetty tieto on käytännöllistä, tilanteeseen sidottua ja henkilökohtaista.

Suunnistautumisen käsitteen kautta saamme välineen, joka auttaa arvioimaan ja erottelemaan maailmankatsomuksia. Epäilemättä yksi maailmankatsomus voi olla toista parempi, jos se auttaa suunnistautumaan toista paremmin. Olemme kuitenkin uusien kysymysten edessä. Yksi sanoo yhtä suunnistautumistapaa paremmaksi kuin toista siksi, että hän on menossa ihan eri paikkaan kuin toinen. Joku pyrkii pelastukseen, toinen menestykseen. Silloin tarvitaan erilaisia koordinaatteja, vaikka sanotaan, että joissakin maailmankatsomuksissa nämä päämäärät – pelastus ja menestys – on liitetty yhteen.

Mihin tarvitsemme maailmankatsomusta?  Jos vakuutumme siitä, että tarvitsemme sitä suunnistautumiseen, voimme silti pitää kysymyksen esillä, sillä koordinaatit tai kyvyt tai tiedot, joita tarvitsemme suunnistautumiseen, voisivat olla muodostumatta kokonaisuudeksi, jota sanomme maailmankatsomukseksi. Tämä avoimeksi jääminen voisi olla merkittävää, sillä maailmankatsomuksella on aina taipumus synnyttää ja kristallisoida ennakko-odotuksia ja –oletuksia.

Vaikka olisimme vakuuttuneita orientoivien koordinaattien ja kykyjen tarpeellisuudesta, maailmankuvia voi kritisoida muunkin kuin sisältöjensä takia. Niitä luodaan, ne syntyvät, koska ihmisellä on taipumus tehdä maailmasta oletustensa kuvan ja asettaa sen siten itsestään erilliseksi, objektiksi itsensä eteen.

Maailmankuva tai maailmankatsomus tulee sisältönsä luonteesta riippumatta vaaralliseksi, jos se muuttuu sulkeutuneeksi tai dogmaattiseksi. Silloin se on aina perustelu tai oikeutus hyökätä toisinajattelijaa vastaan. Se on melkein aina vaarallinen siksi, että ihmisen luomuksena se on lähes aina antropomorfinen.

2.Ilman ohjelmaa, ilman suunnitelmaa

Ehdotukseni avoimeksi jättämisen merkityksestä vaatii muutaman lisähuomautuksen.

Kun joku ryhmä organisoituu, haluaa tehdä politiikkaa, ajaa jotain asiaa, vapauttaa ryhmän, saada oikeuksia, päämäärät voivat olla vaikka kuinka jaloja, mutta organisoituminen tuo mukanaan sivuvaikutuksia: ihmisen on sitouduttava ohjelmaaan, noudatettava sääntöjä. Tämä on tietenkin silloin erityisen ironista, kun tarkoitus on vapautuminen (naisten vapautusliike tms.).

Ohjelma ja suunnitelma voivat vähentää luovuutta, kekseliäisyyttä; alamme kulkea kohti päämäärää näkemättä mitä on sivuilla, emme pysähdy ajattelemaan ja keksimään uusia asioita. Esimerkiksi politiikan teatteri tarjoaa yleensä vain mahdollisuuden ottaa puolen, määritellä kannan. Tässä on kyse asettumisesta valmiille pelikentälle, mitään uutta ei keksitä.

Voiko suunnistautua ilman ohjelmaa, ilman suunnitelmaa? Maailmankuvan sokeuttavuuden tilalle voisi ehdottaa ajattelua. Muutoksia on tehty enemmän ilman ohjelmaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Maailmankuva ja suunnistautuminen

(Tämän haluaisin ottaa aiheeksi. Saa nähdä, osaanko...)

Tiedän, että on olemassa yleinen mielipide, jonka mukaan maailmankuva tai maailmankatsomus on saavutus ja tavoiteltava asia. Sen ajatellaan olevan jotakin mitä ihminen kehittää osallistuessaan sivistysprosessiin; ihminen on sivistynyt, kun hän on kehittänyt itselleen tai omaksunut maailmankatsomuksen. Tätäkin mielipidettä on syytä ravistella.

Muutama ravistelukysymys vain: Miksi maailmankatsomus? Mihin sitä tarvitsemme? Onko se välttämätön? Ilkka Niiniluoto sanoo teoksessaan Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, että maailmankatsomuksessa on kolme osaa: maailmankuva (käsitys todellisuudesta kokonaisuudessaan), arvot (käsitys siitä millainen maailman pitäisi olla) ja tieto-oppi (käsitys siitä miten tietoa voi hankkia). Tämä on tietenkin vain yksi näkemys. Jos haluaa tai tarvitsee toisenlaista käsitystä ja kuvaa maailmankatsomuksesta, voi antaa toisenlaisen määritelmän. Niiniluodolla ei ole yksinoikeutta sanan määrittelyyn.

Niinluodon erittely tuo esiin komponentteja, jotka selittävät, miksi jotkut maailmankatsomukset erityisesti asetetaan vastakkain ja aiheuttavat ehkä myös sisäisiä ristiriitoja ihmisessä. Koska maailmankuva käsittää toisaalta käsityksen todellisuudesta ja myös käsityksen siitä, miten tietoa voi hankkia ja mihin tietoon voi luottaa, vastakkain asettuvat ns. tieteellinen maailmankatsomus ja uskonnollinen maailmankatsomus.

Mielestäni Niiniluodon erittelemät osat tuovat esiin myös sen, mistä syystä ihminen muodostaa maailmankatsomuksen – mihin sitä tarvitaan. Maailmankatsomus auttaa suuntaamaan ihmisen ajatuksia ja toimintaa. Maailmankatsomus auttaa löytämään koordinaatit, joiden avulla orientoitua.

Immanuel Kantilla on kuuluisa teksti Mitä on suunnistautuminen ajattelussa? Kirjoitus on historiallisestikin mielenkiintoinen, sillä se liittyi F.G Jacobin ja Moses Mendelsshonin kiistaan. Keskustelun aihe oli G.E. Lessingin spinozalaisuus, ainakin alunperin. Yksinkertaistaen voisi sanoa, Mendelsshon puolusti puhtaammin rationalistista maailmankatsomusta, ja Jacobin näkemyksen mukaan puhdas rationaalisuus sulkee pois moraalin, mistä syystä ”terveempää” on omaksua ”uskon asenne”. Kant asettui enemmän Mendelsshonin puolelle ja Kant ottikin orientoitumisen käsitteen häneltä. Kirjoitus julkaistiin lokakuussa 1786, vain pari kuukautta valistusta kannattaneen Frederik II Suuren kuoleman jälkeen, poliittisesti arkaluontoisella hetkellä. Jännitys – myös Kantin – oli aiheellista. Kuninkaan seuraaja Frederik Wilhelm II tuli kieltämään Kantia puhumasta uskonnollisista asioista.

En esittele koko kirjoitusta, vaan otan tämän orientoitumisen, suunnistautumisen, käsitteen esiin, koska se liittyy kysymykseen maailmankatsomuksesta. Kantille suunnistautuminen on suuntien löytämistä erottelukriteerien tai periaatteiden avulla. Nämä erottelukriteerit ovat subjektiivisia; ne ovat uskoa, tosin sellaista, joka on valmista kuuntelemaan järjen ääntä. (Näemme siis, että varsinainen nykyaikainen vastakkainasettelu ei ole tässä kyseessä).

Ihminen suunnistaa pimeässä huoneessa. Jos hän löytää jonkun kiintopisteen, tuntemansa paikan, hän voi suunnistaa sen avulla. Tässä on tietenkin lisättävä, että ihminen käyttää myös sisäistä kykyään erottaa vasen ja oikea. Sama pätee Kantin mukaan teoreettisiin tai moraalisiin ongelmatilanteisiin: olemme pimeässä huoneessa, koska ei ole mitään objektiivista tietoa tai yleisesti tiedettyjä periaatteita, joiden avulla suunnistaa. Suunnistautuminen on mahdollista, jos me tunnistamme itsessämme subjektiiviset koordinaatit ja mielenkyvyt.

Jos maailmankatsomuksen tehtävä – sen tarpeellisuus – on suunnistautumisessa, voisi siis kantilaisesti sanoa, että maailmankatsomus on näiden koordinaattien ja kykyjen tunnistamista. Kantia seuraten voisi tietenkin myös sanoa, että teoreettinen tieto, esim. luonnontieteellinen tieto, ei riitä suunnistautumiseen. Suunnistautumisessa käytetty tieto on käytännöllistä, tilanteeseen sidottua ja henkilökohtaista.

Suunnistautumisen käsitteen kautta saamme välineen, joka auttaa arvioimaan ja erottelemaan maailmankatsomuksia. Epäilemättä yksi maailmankatsomus voi olla toista parempi, jos se auttaa suunnistautumaan toista paremmin. Olemme kuitenkin uusien kysymysten edessä. Yksi sanoo yhtä suunnistautumistapaa paremmaksi kuin toista siksi, että hän on menossa ihan eri paikkaan kuin toinen. Joku pyrkii pelastukseen, toinen menestykseen. Silloin tarvitaan erilaisia koordinaatteja, vaikka sanotaan, että joissakin maailmankatsomuksissa nämä päämäärät – pelastus ja menestys – on liitetty yhteen.

Mihin tarvitsemme maailmankatsomusta?  Jos vakuutumme siitä, että tarvitsemme sitä suunnistautumiseen, voimme silti pitää kysymyksen esillä, sillä koordinaatit tai kyvyt tai tiedot, joita tarvitsemme suunnistautumiseen, voisivat olla muodostumatta kokonaisuudeksi, jota sanomme maailmankatsomukseksi. Tämä avoimeksi jääminen voisi olla merkittävää, sillä maailmankatsomuksella on aina taipumus synnyttää ja kristallisoida ennakko-odotuksia ja –oletuksia.

Vaikka olisimme vakuuttuneita orientoivien koordinaattien ja kykyjen tarpeellisuudesta, maailmankuvia voi kritisoida muunkin kuin sisältöjensä takia. Niitä luodaan, ne syntyvät, koska ihmisellä on taipumus tehdä maailmasta oletustensa kuvan ja asettaa sen siten itseään vastaan, objektiksi.

Maailmankuva tai maailmankatsomus tulee sisältönsä luonteesta riippumatta vaaralliseksi, jos se muuttuu sulkeutuneeksi tai dogmaattiseksi. Silloin se on aina perustelu tai oikeutus hyökätä toisinajattelijaa vastaan. Se on melkein aina vaarallinen siksi, että ihmisen luomuksena se on lähes aina antropomorfinen. Niin kuin olen kirjoittanut aikaisemmin (Kuvaan hukut 23.kesäkuuta 2013): Kaikki mitataan ihmisen mukaan, alennetaan ihmisen mukaiseksi. Kuvaan kuihdut, kuvaan hukut.

Tai niin kuin kirjoitti René Char: Kuinka tämä maailma kärsiikään muuntumisestaan ihmisen mukaiseksi, olemaan muokattu kirjan neljän muurin sisälle!