(Moses Mendelshon)
(Ensimmäinen jakso – Kuvat ja suunnistautuminen – on
osittain sama teksti kuin aikaisemmin julkaistu Maailmankuva ja suunnistautuminen
(http://koetinkivet.blogspot.com.es/2014/06/maailmankuva-ja-suunnistautuminen.html
)
1.Kuvat ja
suunnistautuminen
Muutama ravistelukysymys vain: Miksi maailmankatsomus?
Mihin sitä tarvitsemme? Onko se välttämätön? Ilkka Niiniluoto sanoo teoksessaan
Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, että maailmankatsomuksessa on kolme osaa:
maailmankuva (käsitys todellisuudesta kokonaisuudessaan), arvot (käsitys siitä
millainen maailman pitäisi olla) ja tieto-oppi (käsitys siitä miten tietoa voi
hankkia). Tämä on tietenkin vain yksi määritelmä. Jos haluaa tai tarvitsee
toisenlaista käsitystä ja kuvaa maailmankatsomuksesta, voi antaa toisenlaisen
määritelmän. Niiniluodolla ei ole yksinoikeutta sanan määrittelyyn.
Niinluodon erittely tuo esiin komponentteja, jotka
selittävät, miksi jotkut maailmankatsomukset erityisesti asetetaan vastakkain
ja aiheuttavat ehkä myös sisäisiä ristiriitoja ihmisessä. Koska maailmankuva
käsittää toisaalta käsityksen todellisuudesta ja myös käsityksen siitä, miten
tietoa voi hankkia ja mihin tietoon voi luottaa, vastakkain asettuvat ns.
tieteellinen maailmankatsomus ja uskonnollinen maailmankatsomus.
Mielestäni Niiniluodon erittelemät osat tuovat esiin myös
sen, mistä syystä ihminen muodostaa maailmankatsomuksen – mihin sitä tarvitaan.
Maailmankatsomus auttaa suuntaamaan ihmisen ajatuksia ja toimintaa.
Maailmankatsomus auttaa löytämään koordinaatit, joiden avulla orientoitua.
Immanuel Kantilla ottaa tekstissään Mitä on suunnistautuminen ajattelussa? käyttöön Moses Mendelshonin
käsitteen orientoituminen, suunnistautuminen. Otan tämän suunnistautumisen
käsitteen esiin, koska se liittyy kysymykseen maailmankatsomuksesta. Kantille
suunnistautuminen on suuntien löytämistä erottelukriteerien tai periaatteiden
avulla. Nämä erottelukriteerit ovat subjektiivisia; ne ovat uskoa, tosin
sellaista, joka on valmista kuuntelemaan järjen ääntä.
Ihminen suunnistaa pimeässä huoneessa. Jos hän löytää
jonkun kiintopisteen, tuntemansa paikan, hän voi suunnistaa sen avulla. Tässä
on tietenkin lisättävä, että ihminen käyttää myös sisäistä kykyään erottaa
vasen ja oikea. Sama pätee Kantin mukaan teoreettisiin tai moraalisiin ongelmatilanteisiin:
olemme pimeässä huoneessa, koska ei ole mitään objektiivista tietoa tai
yleisesti tiedettyjä periaatteita, joiden avulla suunnistaa. Suunnistautuminen
on mahdollista, jos me tunnistamme itsessämme subjektiiviset koordinaatit ja
mielenkyvyt.
Jos maailmankatsomuksen tehtävä – sen tarpeellisuus – on
suunnistautumisessa, voisi siis kantilaisesti sanoa, että maailmankatsomus on
näiden koordinaattien ja kykyjen tunnistamista. Kantia seuraten voisi tietenkin
myös sanoa, että teoreettinen tieto, esim. luonnontieteellinen tieto, ei riitä
suunnistautumiseen. Suunnistautumisessa käytetty tieto on käytännöllistä,
tilanteeseen sidottua ja henkilökohtaista.
Suunnistautumisen käsitteen kautta saamme välineen, joka
auttaa arvioimaan ja erottelemaan maailmankatsomuksia. Epäilemättä yksi
maailmankatsomus voi olla toista parempi, jos se auttaa suunnistautumaan toista
paremmin. Olemme kuitenkin uusien kysymysten edessä. Yksi sanoo yhtä
suunnistautumistapaa paremmaksi kuin toista siksi, että hän on menossa ihan eri paikkaan kuin toinen. Joku pyrkii
pelastukseen, toinen menestykseen. Silloin tarvitaan erilaisia koordinaatteja,
vaikka sanotaan, että joissakin maailmankatsomuksissa nämä päämäärät – pelastus
ja menestys – on liitetty yhteen.
Mihin tarvitsemme maailmankatsomusta? Jos vakuutumme siitä, että tarvitsemme sitä
suunnistautumiseen, voimme silti pitää kysymyksen esillä, sillä koordinaatit
tai kyvyt tai tiedot, joita tarvitsemme suunnistautumiseen, voisivat olla
muodostumatta kokonaisuudeksi, jota sanomme maailmankatsomukseksi. Tämä
avoimeksi jääminen voisi olla merkittävää, sillä maailmankatsomuksella on aina
taipumus synnyttää ja kristallisoida ennakko-odotuksia ja –oletuksia.
Vaikka olisimme vakuuttuneita orientoivien koordinaattien
ja kykyjen tarpeellisuudesta, maailmankuvia voi kritisoida muunkin kuin
sisältöjensä takia. Niitä luodaan, ne syntyvät, koska ihmisellä on taipumus
tehdä maailmasta oletustensa kuvan ja asettaa sen siten itsestään erilliseksi,
objektiksi itsensä eteen.
Maailmankuva tai maailmankatsomus tulee sisältönsä
luonteesta riippumatta vaaralliseksi, jos se muuttuu sulkeutuneeksi tai
dogmaattiseksi. Silloin se on aina perustelu tai oikeutus hyökätä
toisinajattelijaa vastaan. Se on melkein aina vaarallinen siksi, että ihmisen
luomuksena se on lähes aina antropomorfinen.
2.Ilman ohjelmaa,
ilman suunnitelmaa
Ehdotukseni avoimeksi jättämisen merkityksestä vaatii
muutaman lisähuomautuksen.
Kun joku ryhmä organisoituu, haluaa tehdä politiikkaa,
ajaa jotain asiaa, vapauttaa ryhmän, saada oikeuksia, päämäärät voivat olla
vaikka kuinka jaloja, mutta organisoituminen tuo mukanaan sivuvaikutuksia:
ihmisen on sitouduttava ohjelmaaan, noudatettava sääntöjä. Tämä on tietenkin
silloin erityisen ironista, kun tarkoitus on vapautuminen (naisten
vapautusliike tms.).
Ohjelma ja suunnitelma voivat vähentää luovuutta,
kekseliäisyyttä; alamme kulkea kohti päämäärää näkemättä mitä on sivuilla, emme
pysähdy ajattelemaan ja keksimään uusia asioita. Esimerkiksi politiikan
teatteri tarjoaa yleensä vain mahdollisuuden ottaa puolen, määritellä kannan.
Tässä on kyse asettumisesta valmiille pelikentälle, mitään uutta ei keksitä.
Voiko suunnistautua ilman ohjelmaa, ilman suunnitelmaa?
Maailmankuvan sokeuttavuuden tilalle voisi ehdottaa ajattelua. Muutoksia on
tehty enemmän ilman ohjelmaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti