(Zhuangzi)
Kuulemme monesti puhetta, joka ei sano mitään. Arkinen
kokemus, arkinen ilmaisu. Ei voi kysyä, voiko näin sanoa, sillä näin faktisesti
sanotaan. Emme edes pidä sitä mielettömänä, sillä kuulemme sitä koko ajan:
paljon sanoja, jotka sanovat vähän. Zhuangzi (300 eaa) kirjoitti (suunnilleen
näin):
”Sanominen ei
ole vain ilman puhaltamista, sanominen sanoo jotain. On vaan niin, että se mitä
se sanoo ei ole kiinnittynyttä, liikkumatonta). Onko siis mitään sanomista?
Onko koskaan ollut sanomista? Jos sanomista pidetään erilaisena kuin
pikkulinnun ääni, onko siinä todella eroa vai eikö ole eroa?”
Zhuangzi oli selväsanainen, kun hän puhui siitä, mistä
hänen aikanaan käytettiin sanaa bias,
kiista. Tämä oli tärkeä sana ja jonkinlainen menetelmä – jos ei oppi - mohismissa, kiinalaisessa koulukunnassa,
jonka Mozin (470-391 eaa) loi tai perusti. Zhuangzi asetti sanomisen,
todellisen sanomisen, kiistaa vastaan. Hän kysyi: ”Miten sanominen (yan) on kätketty niin että on olemassa oikea (shi) ja
väärä (fei)? (...) Miten sanominen voi olla olemassa ja olla olematta salliva?”
Kiista näyttäytyi hänelle hyvin rajoittuneena
vastakkainasettelun (oikea/väärä) vankilana. Mutta aikaisempi siteeraus
osoittaa, että hän ei voinut olla yhtä epäröimätön puhuessaan sanomisesta. Sen
luonne tuntuu pakenevammalta. Siihen näyttää olevan yksi erityinen syy:
todellinen sanominen sanoo sellaista mikä virtaa, liikkuu, ei ole paikallaan.
Todellisen sanomisen hetkellä kieli ei ole mikään viittaussysteemi. Tai
filosofista kieltä ilmaisten ei ilmaista propositionaalista lausetta.
Propositio on lause, joka ilmaisee jonkin asiantilan (ollen joko tosi tai
epätosi lause).
Mutta mitä sitten sanominen sanoo? Eske Mollgaard sanoo
Zhuangziin ajattelua tulkitsevassa teoksessaan, että sanominen julistaa tai
kuuluttaa maailman (announce the world).
Sanominen muistuttaa siis enemmän sitä mitä runoilijat
tekevät. Maurice Blanchot puhuu tästä runouden tavasta sanoa kirjoittaessaan
René Charin runoudesta. Hän viittaa Charin oraakkelimaisuuteen, joka ei
kuitenkaan ole profetian kieltä. Charin oraakkelimaisuus on siinä, että hänen
sanansa sanovat aloituksen, ne aloittavat jotain.
Vicente Núñez kirjoittaa:
Jos valitsen
rytmin, olen keskittyneenä
kuuntelemaan
itseäni, sen räsähdykseen
mitä salaan,
hänen silmiinsä
täynnä
poissaoloa. Jos lausun ääneen,
julistan
maailman ja sen metsät,
vyötän itseni
siihen mitä tahtomattani
ylläpidän. Jos
sanon suutele minua,
kirjoitan
itseni. Jos kuolen
rakkaudesta,
tuoksun ruusuille.
Jos lausuu ääneen, julistaa
maailman. Kun sanoo toiselle, pyytää suutelemaan, tekee ratkaisevan päätöksen,
päättää kohtalostaan – kirjoittaa itsensä.
Kun moitimme jotain siitä, että hän puhuu sanomatta
mitään, vaadimme paljon, todennäköisesti liikaa. Hänen pitäisi irtaantua
kiistelystä, yksinkertaisesta, yksinkertaistavasta asetelmasta oikean ja väärän
välillä. Hänen pitäisi olla myös runoilija, tavoittaa pakeneva, liikkuva,
tuleva.
Silti meidän on vaadittava tätä – todellista sanomista –
sillä muuten olemme kiinni valmiissa vastauksissa, siinä mitä jatkuvan puheen
avulla pidetään esillä, emme näe mitään uutta. Emme voi vaatia, että poliitikot
lukisivat ja ymmärtäisivät Zhuangzita, mutta emme voi myöskään tyytyä siihen
mitä kuulemme. Tämä puhe ei riitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti