Mikä oli sanottava

Deleuze

Filosofiakahvila 15.10./16.10./17.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Minulla on ongelma, kun kuuntelen ihmisten puheita, yhteiskunnallisia keskusteluja tai yritän itse päättää, mitä sanoa ja missä. Olen varma, ettei minkä tahansa sanominen ole merkityksellistä, relevanttia tai hyödyllistä. Saatan nähdä jonkin puutteen toisen sanoissa, monesti huomaan toisten tai itseni vain lörpöttelevän, puhuvan joutavia. Ongelma on yrittää erottaa vahingollinen tai hyödyllinen sana toisistaan. Vaikeus on löytää sopiva aika ja paikka puheille.

Elämme ilman mittaa ja kriteeriä.  Olen ajatellut, että sellaisten löytäminen voisi olla arvokasta. En ole kuitenkaan ollut varma, voiko sellaisia löytää ja minkänäköisiä ne voisivat olla (eli en ole tiennyt, tunnistaisinko mitan tai kriteerin, vaikka löytäisin ne). Gilles Deleuze sanoo yhdessä tekstissään, joka on julkaistu teoksessa  Pourparlers 1972-1990 (1990),  ettei totuuden käsite ole olennainen. Hänen mukaan välttämättömyys, tärkeys ja kiinnostavuus ovat olennaisempia. Välttämättömyys, tärkeys tai kiinnostavuus eivät asetu totuuden sijalle, vaan mittaavat sanotun totuutta. Voisiko meillä olla mitta tai kriteeri? On ehkä vaikea rakentaa laitetta, joka hälyttää, kun se rekisteröi puheen välttämättömyyden, tärkeyden tai kiinnostavuuden. Sanat voivat kuitenkin antaa suunnan.

Leikitään, että olen päätoimittaja: Kesäavustaja ehdottaa jutun aihetta. Torjun idean. Jos torjun sen vain siksi, että se on lehden linjan vastainen, saatan tehdä virheen. Jos torjun sen, koska se ei ole tärkeä tai välttämätön aihe, saatan perustella paremmin, vaikka käsitystäni tärkeydestä tai välttämättömyydestä voi pitää pelkästään subjektiivisena (vaikkeivat ne sitä olisi).  

Toisenlainen tilanne. Leikitään, että pidän filosofiakahvilaa. Valitsen aiheeksi kielifilosofian, vaikka se ei ole kuulijoiden mielenkiinnon eikä edes oman kiinnostukseni kohde. Kukaan (en edes itse näe etukäteen), voiko aihe olla tärkeä tai jopa välttämätön. Jos ja kun mielenkiintoisuus, tärkeys ja välttämättömyys ovat kriteereitä, niiden pitäisi kuitenkin vaikuttaa aiheenvalintaani.

Sanomisen tärkeys tai välttämättömyys ei kuitenkaan ole pelkästään sanojan tarpeissa. Olemme jossain tilanteessa, joka tekee tärkeäksi tuoda esiin jonkin ongelman (tai tapahtuman). Tärkeys mittauttuu siinä, missä määrin sanottu kysyy jotain olennaista tai vastaa tilanteeseen. Filosofiakahvilan aiheen päättäjä on vastaavanlaisessa asemassa kuin aikaisemman esimerkin päätoimittaja. Pitää löytää sana, joka läpäisee aikamme ja vielä parempaa, jos se hajottaisi jäätä meissä, panisi meidät liikkeelle.

Tosiasian sanominen ei vielä tee sanottavasta merkittävää. Voimme olla yhtä mieltä, että 1 + 2 = 3. Tämän sanominen ei ole kuitenkaan merkittävää, jos keskustelemme vanhustenhoidosta. Se ei ainakaan todennäköisesti ole relevanttia. Huomiolta puuttuisi uutuusarvo varmaan monessa muussakin yhteydessä.

Ihminen voi sanoa filosofisessa mielessä toden lauseen tai lausua ääneen tosiasian, mutta se ei ole totuus eikä se välttämättä ole merkityksellistä; se voi olla mieletöntä tai sen tarkoitus ja vaikutus on propagandistinen. Joku esimerkiksi sanoo: ”Islaminuskoiset tappavat ihmisiä.” Lause on hiukan epätarkka. Joku sanoisi: ”Jotkut islaminuskoiset tappavat ihmisiä.” Tämän varmaan totta, mutta sen sanomisessa ei ole mieltä, paitsi propagandistista mieltä. Jotkut sanovat Kataloniassa: ”Espanja on sortaja.” Lauseen merkityksen tavoittaa vain ymmärtämällä sen osana kertomusta, diskurssia, joka jakaa, synnyttää leirejä, asettaa vastakkain. En yritä sanoa, ettei Espanja koskaan sortaisi, mutta se ei välttämättä ole sisäänrakennettu Espanjan valtiolliseen järkeen tai espanjalaiseen genetiikkaan.

Sanotun tekee merkitykselliseksi jokin muu kuin lauseen ilmaisema tosiasia. Olisi tutkittava sanotun ympäristöä, tilannetta jossa se sanotaan. Ennen kuin tiedän mitä minun on sanottava, minun pitää kysyä, esimerkiksi: ”Auttaako sanani vai tekeekö se kuulijasta riippuvaisen minusta tai jostakin muusta voimasta?” Theodor W. Adorno sanoi, että olisi ajateltava ja toimittava niin, ettei Auschwitz toistuisi. Toimimmeko näin?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Olennaista

 

Bernard Williams

Olen sanonut, että minua riivaa kysymys, jonka eteen joudun, kun totean: Minkä tahansa sanominen ei ole merkityksellistä. Kun olemme vaikka vain ohimennen keskustelleet tästä filosofiakahvilassa, minulle on tullut selväksi, että toteamus on epäselvästi muotoiltu. En osaa sitä vielä paremmin muotoilla, mutta tämä riivaus on syy siihen, että olen viime aikoina lukenut (en tarpeeksi) englantilaista filosofia, Bernard Williamsia (1929-2003).

Erityisesti minua on kiinnostanut hänen myöhäinen teoksensa Truth and Truthfulness (2002). Williams käsittelee teemaa, joka minua riivaa. Hän toteaa:

”Olennaista ei ole, että kaikki saavat puhua, vaan se, että mikä on sanomisen  arvoista sanottaisiin.”

Miten erilainen, suorastaan outo, huomautus tämä olisi nykypäivän maailmassa, melun ja säihkeen keskellä!

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

  

Kairos, uusi alku

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 2.10 ja Fuengirolassa 3.10. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Joku haluaa sanoa jotain. Kaiken lörpöttelyn keskellä hän haluaa sanoa jotain merkityksellistä, ehkä kriittistä. Sanominen vaatii paljon. On rohkaistava itseään, mutta myös katsottava ympärille, pysyttävä valppaana. Meidän on kiinnittettävä huomiota johonkin, etsittävä ja löydettävä tilaisuus uuteen alkuun. Meidän on tajuttava kairos, joka merkitsi hetkeä, tilaisuutta.

Kreikkalaiset käyttivät sanaa kairos puhuessaan ”oikeasta hetkestä”; se oli tekninen termi, jota käytettiin yhtä lailla lääketieteessä kuin eettisessä keskustelussa. Lääkärin pitää keksiä ja tajuta, mikä on oikea hetki toimia. Kairos oli myöhemmin kristityille ”Jumalan aika”, saapumisen aika.

Oikean hetken tajuaminen, sen tunteminen, voi tuoda mieleen ”tilaisuuteen tarttumisen”, ts. opportunismin. Kyse ei ole kuitenkaan mukautumisesta olosuhteisiin, jotta voi saavuttaa tarkoitusperän. Lääkäri tai eettinen toimija eivät ajattele omaa etuaan niin kuin esimerkiksi poliittinen opportunisti.

Voimme kuvitella myös, että oikea hetki, tilaisuus, on jotenkin onnellinen hetki. Joku jonka haluat viedä tanssiin, hymyilee sinulle tanssilattian toiselta puolelta. Kreikkalaiset liittivät usein sanaan kriisin, ei aina niin odotettavaan ja toivottavaan tilanteeseen, sillä kriisi, taitekohta ja muutos, saattaa olla vaarallinen.  Taudin käänne voi olla huonompaan suuntaan.

Kairos – oikea hetki, tilaisuus – ei ole tilanne, vaan jotain tilanteessa. Toisella tavalla sanottuna tilanteella on kairos. Se on nähtävä, jos tahtoo sanoa jotain merkityksellistä. Kuvitelkaamme, että maassa on vaihtunut hallitus. Tilanne ei ole aina kovin erilainen kuin viimeksi. Joskus on silti haistettavissa, että ministereiden mentaliteetti on erilainen. Silloin jollakin, jolla on sanottavaa, on tilaisuus. Kuvitelkaamme hoitaja tai lääkäri, joka haluaisi tuoda esiin puutteita vanhustenhoidossa, muttei tule kuulluksi, tulee ehkä erotetuksi. Vanhus putoaa sängystä eikä kukaan nosta häntä ylös. Tapaus vuotaa julkisuuteen, syntyy keskustelu. Hoitajalle tulee tilaisuus puhua, sillä nyt ihmiset kuuntelevat, ainakin vähän paremmin. Niin kauan kunnes kohu muuttuu Kohuksi.

Kairos on mahdollisuus uuteen alkuun, lörpöttelyn katkeamiseen. Lörpöttely jatkuu, tauti kääntyy huonompaan suuntaan, mutta hetken ajan hetki on tilaisuus.

Esitän kaksi kysymystä:

1.Miksi tilanteissa on niin vähän tilaisuuksia?

2.Mikä estää näkemästä tilaisuuksia?

Martin Heideggerin Olemisessa ja ajassa käytetään käsitettä, joka voisi olla työkalu, jos joku käyttäisi: lörpöttely. Tärkeää on, että puhe jatkuu, ei se mistä puhutaan. Se etenee juoruillen ja jälkipuheita pidellen. Pertti Julkunen kirjoittaa artikkelissa Das Man ja Diana-vainaa:  Nyt on lupa itkeä: ”Lörpöttely on ratkaisevinaan ja ymmärtävinään jotain sellaista, jota se ei itse asiassa käsittele. Lörpöttelylle ominainen otaksuttu ymmärrys estää Heideggerin mukaan jokaisen uuden kysymyksen esittämisen ja kaikenlaisen ajatuksenvaihdon.”

Meillä on siis kysymykset, meillä on jopa välineitä. Maailma ei lopu tähän, mutta siitä tulee hankala, jopa kiusallinen.  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sanoinko jotain?

(Juan José de Larra)

Tunnustin tämän aikaisemmin. Pääni yllä pyöri vaativa lause: “”Minä tahansa asian sanominen ei ole merkityksellistä.” Se johti minut lupaamaan itselleni jotain, antamaan itselleni tyylin ohjenuoran: sanoa yksinkertaisesti se mikä täytyy sanoa.

Tekisi mieli heittää pyyhe kehään. Kun katson taaksepäin, kysyn: ”Sanoinko jotain?” Kauhea kysymys. Tekisi mieli parantaa tapansa. Mutta miten se onnistuu?

Yksi suosikkikirjailijoitani on Mariano José de Larra (1809-1837). Hän julkaisi 1834 artikkelin, joka ei ollut artikkeli: Lo que no se puede decir, no de debe decir (Mitä ei voi sanoa, sitä ei pidä sanoa). Lopussa Larra kertoo tarkistaneensa, onko hän rikkonut sensuurilakia. Hän toteaa, ettei ole sanonut mitään, ei edes kirjoittanut oikeaa artikkelia, mutta on sen sijaan noudattanut lakia. Larra väittää, että tämä on häntä ohjaava periaate: Mitä ei voi sanoa, sitä ei pidä sanoa. Hän sanoo sen olevan helppoa. Jos ei voi kirjoittaa jotain, sen parempi: säästyy vaivalta. Älkäämme pettäkö itseämme, hän sanoo. "Mikään ei ole niin helppoa kuin totteleminen."

Tämä saa minut pohtimaan häiritseviä asioita siitä, mitä vaatii ohjenuorani noudattaminen.

Filosofiakahvila vierailee Helsingissä!

Helsinki 16.kesäkuuta klo 14.00. 

Paikka: Kymintie 51 (Kumpula, Helsinki) – Jantuset (Martti, Kirsti)

(Ohje: Bussi nro 55 lähtee Rautatientorilta. Jäädään pois Intiakadun pysäkillä, maauimalan kohdalla.)

Linkki karttaan:

https://www.google.es/maps/place/Kymintie+51,+00560+Helsinki,+Finlandia/@60.2094265,24.9582811,15.67z/data=!4m5!3m4!1s0x469209a2464e0edf:0x1e50a7d000ab0b8b!8m2!3d60.2090795!4d24.9620189?hl=es

AIHE: Alibin etsijät (vastuullisuudesta ja vastuuttomuudesta, vastuullisuuden ja aidon elämisen yhteydestä, vapaudesta...)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Jälkipuhe: Mitä sanominen sanoo?

(Zhuangzi)

Kuulemme monesti puhetta, joka ei sano mitään. Arkinen kokemus, arkinen ilmaisu. Ei voi kysyä, voiko näin sanoa, sillä näin faktisesti sanotaan. Emme edes pidä sitä mielettömänä, sillä kuulemme sitä koko ajan: paljon sanoja, jotka sanovat vähän. Zhuangzi (300 eaa) kirjoitti (suunnilleen näin):

”Sanominen ei ole vain ilman puhaltamista, sanominen sanoo jotain. On vaan niin, että se mitä se sanoo ei ole kiinnittynyttä, liikkumatonta). Onko siis mitään sanomista? Onko koskaan ollut sanomista? Jos sanomista pidetään erilaisena kuin pikkulinnun ääni, onko siinä todella eroa vai eikö ole eroa?”

Zhuangzi oli selväsanainen, kun hän puhui siitä, mistä hänen aikanaan käytettiin sanaa bias, kiista. Tämä oli tärkeä sana ja jonkinlainen menetelmä – jos ei oppi -  mohismissa, kiinalaisessa koulukunnassa, jonka Mozin (470-391 eaa) loi tai perusti. Zhuangzi asetti sanomisen, todellisen sanomisen, kiistaa vastaan. Hän kysyi: ”Miten sanominen (yan) on kätketty niin että on olemassa oikea (shi) ja väärä (fei)? (...) Miten sanominen voi olla olemassa ja olla olematta salliva?”

Kiista näyttäytyi hänelle hyvin rajoittuneena vastakkainasettelun (oikea/väärä) vankilana. Mutta aikaisempi siteeraus osoittaa, että hän ei voinut olla yhtä epäröimätön puhuessaan sanomisesta. Sen luonne tuntuu pakenevammalta. Siihen näyttää olevan yksi erityinen syy: todellinen sanominen sanoo sellaista mikä virtaa, liikkuu, ei ole paikallaan. Todellisen sanomisen hetkellä kieli ei ole mikään viittaussysteemi. Tai filosofista kieltä ilmaisten ei ilmaista propositionaalista lausetta. Propositio on lause, joka ilmaisee jonkin asiantilan (ollen joko tosi tai epätosi lause).

Mutta mitä sitten sanominen sanoo? Eske Mollgaard sanoo Zhuangziin ajattelua tulkitsevassa teoksessaan, että sanominen julistaa tai kuuluttaa maailman (announce the world).

Sanominen muistuttaa siis enemmän sitä mitä runoilijat tekevät. Maurice Blanchot puhuu tästä runouden tavasta sanoa kirjoittaessaan René Charin runoudesta. Hän viittaa Charin oraakkelimaisuuteen, joka ei kuitenkaan ole profetian kieltä. Charin oraakkelimaisuus on siinä, että hänen sanansa sanovat aloituksen, ne aloittavat jotain.

Vicente Núñez kirjoittaa:

Jos valitsen rytmin, olen keskittyneenä

kuuntelemaan itseäni, sen räsähdykseen

mitä salaan, hänen silmiinsä

täynnä poissaoloa. Jos lausun ääneen,

julistan maailman ja sen metsät,

vyötän itseni siihen mitä tahtomattani

ylläpidän. Jos sanon suutele minua,

kirjoitan itseni. Jos kuolen

rakkaudesta, tuoksun ruusuille.

Jos lausuu ääneen, julistaa maailman. Kun sanoo toiselle, pyytää suutelemaan, tekee ratkaisevan päätöksen, päättää kohtalostaan – kirjoittaa itsensä.

Kun moitimme jotain siitä, että hän puhuu sanomatta mitään, vaadimme paljon, todennäköisesti liikaa. Hänen pitäisi irtaantua kiistelystä, yksinkertaisesta, yksinkertaistavasta asetelmasta oikean ja väärän välillä. Hänen pitäisi olla myös runoilija, tavoittaa pakeneva, liikkuva, tuleva.

Silti meidän on vaadittava tätä – todellista sanomista – sillä muuten olemme kiinni valmiissa vastauksissa, siinä mitä jatkuvan puheen avulla pidetään esillä, emme näe mitään uutta. Emme voi vaatia, että poliitikot lukisivat ja ymmärtäisivät Zhuangzita, mutta emme voi myöskään tyytyä siihen mitä kuulemme. Tämä puhe ei riitä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila