Maailmankuvia ja kainalosauvoja

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 25. syyskuuta. Aika: klo 11.00. Paikka: Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22

Maailmankuva on maailmaa koskevien käsitysten kokonaisuus, joka vaikuttaa ajattelun suuntaan ja toimintaan. Ilkka Niiniluodon mukaan nämä käsitykset koskevat sitä, millaisia olioita tai aineksia maailmassa on, miten todellisuus on kehittynyt ja millaisia säännönmukaisuuksia tai lakeja siinä vallitsee.

Olettakaamme, että joku hyväksyy tällaisen käsityksen maailmankuvista osaksi omaa maailmankuvaansa. Mitä tapahtuu? Miten käsite toimii? Hän katsoo ympärilleen ja löytää erilaisia maailmankuvia: tieteellisiä, epätieteellisiä, uskonnollisia jne. Melkein välittömästi, implisiittisesti, hänen katseessaan on mukanaan kritiikki. Toiset maailmankuvat näyttäytyvät toisia parempina: tieteellinen on parempi kuin uskonnollinen (tai päinvastoin).

Maailmankuvia katsova sankarimme voi myös ponnistella, kehittää kritiikkiään, irtaantua lähtökohdasta, että hänen oma maailmankuvansa on parempi kuin toinen. Hänen kritiikkinsä voi olla immanenttia. Se tarkoittaa, että hän arvioi yksittäisen maailmankuvan luonnetta sisältä käsin. Hän ottaa suurennuslasin alle esimerkiksi erityisen uskonnollisen maailmankuvan ja siinä esitetyt väitteet siitä, mistä elementeistä, olioista tai aineksista, todellisuus muodostuu. Jos väitteet ovat ristiriidassa keskenään, tutkiva sankarimme langettaa tuomion: ”Maailmankuva on epäyhtenäinen ja ristiriitainen.”

Entä jos ympärilleen katsova sankarimme tekisi jotain muuta, pidättäytyisi arvoarvostelmista ja katsoisi, millainen maailmankuvan käsite on? Lakkaisiko hän olemasta kriitikko? Ei välttämättä. Kritiikki kohdistuisi vain eri kohtaan, eri maaliin.

Hän saattaisi kiinnittää huomiota esimerkiksi maailmankuvan ongelmalliseen kuvaluonteeseen. Käsite kiinnittyy mahdollisesti kompleksisella ja haitallisella tavalla näköhavaintokeskeisyyteen. Jos olemme tarkkoja, näemme että kuvaluonne vaikuttaa siten, ettei kuvaan sopivaa oteta mukaan; se häiritsee, ahdistaa ja pelottaa, koska maailmankuvamme on vaarassa särkyä.

Entä jos tutkijamme ei kritisoisi edes maailmankuvan käsitettä, katsoisi vain miten käsite toimii? Oma uljas maailmankuvamme, ylpeyden aiheemme, ei ole vain tuomioelin. Se toimii kainalosauvoina. Ei tarvitse omaa jalkaa laskea alas, ei tarvitse uudelleen ajatella. Vastaus on valmiina. Mitään ei tarvitse tarkistaa.

Katsokaamme maailmankuvien maailmaa aivan pinnallisesti, tekstuaalisen pinnan tasolla. Miten ne ilmenevät? Miten ne tulevat esiin? Millaisia sanoja, nimityksiä, lukijan eteen avautuu? Erilaisia ismejä: marxismia, liberalismia, positivismia... Ismit kainalosauvoina ovat joskus sellaisia, että ihminen, kainalosauvojen käyttäjä, luopuu omasta päätösvallastaan ja ajattelustaan kokonaan, antautuu osaksi konetta, järjestelmää: stalinismi, fasismi...

Jo alussa esitetyssä maailmankuvaa koskevassa käsityksessä todetaan, että maailmankuva ohjaa ajatteluamme ja toimintaamme. Jo määritelmässä huomautetaan, että maailmankuva toimii tietyllä tavalla. Jos haluamme tehdä tarkempaa empiiristä tarkastelua, huomaamme tietenkin eroja yhden ja toisen maailmankuvan välillä; joudumme myöntämään, että ne toimivat eri tavoilla. Tämän havainnon ei välttämättä tarvitse heti, välittömästi ja varomattomasti johtaa hierarkisointiin.

Kritiikin ei tarvitse olla tuomitsemista, arvoarvostelman esittämistä; se voi olla arvoarvostelman lykkäämistä tai peruuttamista. Arvoarvostelma esitetään valmiin kategorian näkökulmasta, mutta kritiikki on – ainakin toisinaan – sen tutkimista, miten tuo kategoria pantiin alulle (minulla on mielessäni esim. Adorno). Silloin kritiikki on toisella tavalla uhmaava ja haastava teko.

Se olisi myös elämistä ilman kainalosauvoja.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Suunnistautuminen ilman ohjelmaa

(Moses Mendelshon)

(Ensimmäinen jakso – Kuvat ja suunnistautuminen – on osittain sama teksti kuin aikaisemmin julkaistu Maailmankuva ja suunnistautuminen (http://koetinkivet.blogspot.com.es/2014/06/maailmankuva-ja-suunnistautuminen.html )

1.Kuvat ja suunnistautuminen

Muutama ravistelukysymys vain: Miksi maailmankatsomus? Mihin sitä tarvitsemme? Onko se välttämätön? Ilkka Niiniluoto sanoo teoksessaan Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, että maailmankatsomuksessa on kolme osaa: maailmankuva (käsitys todellisuudesta kokonaisuudessaan), arvot (käsitys siitä millainen maailman pitäisi olla) ja tieto-oppi (käsitys siitä miten tietoa voi hankkia). Tämä on tietenkin vain yksi määritelmä. Jos haluaa tai tarvitsee toisenlaista käsitystä ja kuvaa maailmankatsomuksesta, voi antaa toisenlaisen määritelmän. Niiniluodolla ei ole yksinoikeutta sanan määrittelyyn.

Niinluodon erittely tuo esiin komponentteja, jotka selittävät, miksi jotkut maailmankatsomukset erityisesti asetetaan vastakkain ja aiheuttavat ehkä myös sisäisiä ristiriitoja ihmisessä. Koska maailmankuva käsittää toisaalta käsityksen todellisuudesta ja myös käsityksen siitä, miten tietoa voi hankkia ja mihin tietoon voi luottaa, vastakkain asettuvat ns. tieteellinen maailmankatsomus ja uskonnollinen maailmankatsomus.

Mielestäni Niiniluodon erittelemät osat tuovat esiin myös sen, mistä syystä ihminen muodostaa maailmankatsomuksen – mihin sitä tarvitaan. Maailmankatsomus auttaa suuntaamaan ihmisen ajatuksia ja toimintaa. Maailmankatsomus auttaa löytämään koordinaatit, joiden avulla orientoitua.

Immanuel Kantilla ottaa tekstissään Mitä on suunnistautuminen ajattelussa? käyttöön Moses Mendelshonin käsitteen orientoituminen, suunnistautuminen. Otan tämän suunnistautumisen käsitteen esiin, koska se liittyy kysymykseen maailmankatsomuksesta. Kantille suunnistautuminen on suuntien löytämistä erottelukriteerien tai periaatteiden avulla. Nämä erottelukriteerit ovat subjektiivisia; ne ovat uskoa, tosin sellaista, joka on valmista kuuntelemaan järjen ääntä.

Ihminen suunnistaa pimeässä huoneessa. Jos hän löytää jonkun kiintopisteen, tuntemansa paikan, hän voi suunnistaa sen avulla. Tässä on tietenkin lisättävä, että ihminen käyttää myös sisäistä kykyään erottaa vasen ja oikea. Sama pätee Kantin mukaan teoreettisiin tai moraalisiin ongelmatilanteisiin: olemme pimeässä huoneessa, koska ei ole mitään objektiivista tietoa tai yleisesti tiedettyjä periaatteita, joiden avulla suunnistaa. Suunnistautuminen on mahdollista, jos me tunnistamme itsessämme subjektiiviset koordinaatit ja mielenkyvyt.

Jos maailmankatsomuksen tehtävä – sen tarpeellisuus – on suunnistautumisessa, voisi siis kantilaisesti sanoa, että maailmankatsomus on näiden koordinaattien ja kykyjen tunnistamista. Kantia seuraten voisi tietenkin myös sanoa, että teoreettinen tieto, esim. luonnontieteellinen tieto, ei riitä suunnistautumiseen. Suunnistautumisessa käytetty tieto on käytännöllistä, tilanteeseen sidottua ja henkilökohtaista.

Suunnistautumisen käsitteen kautta saamme välineen, joka auttaa arvioimaan ja erottelemaan maailmankatsomuksia. Epäilemättä yksi maailmankatsomus voi olla toista parempi, jos se auttaa suunnistautumaan toista paremmin. Olemme kuitenkin uusien kysymysten edessä. Yksi sanoo yhtä suunnistautumistapaa paremmaksi kuin toista siksi, että hän on menossa ihan eri paikkaan kuin toinen. Joku pyrkii pelastukseen, toinen menestykseen. Silloin tarvitaan erilaisia koordinaatteja, vaikka sanotaan, että joissakin maailmankatsomuksissa nämä päämäärät – pelastus ja menestys – on liitetty yhteen.

Mihin tarvitsemme maailmankatsomusta?  Jos vakuutumme siitä, että tarvitsemme sitä suunnistautumiseen, voimme silti pitää kysymyksen esillä, sillä koordinaatit tai kyvyt tai tiedot, joita tarvitsemme suunnistautumiseen, voisivat olla muodostumatta kokonaisuudeksi, jota sanomme maailmankatsomukseksi. Tämä avoimeksi jääminen voisi olla merkittävää, sillä maailmankatsomuksella on aina taipumus synnyttää ja kristallisoida ennakko-odotuksia ja –oletuksia.

Vaikka olisimme vakuuttuneita orientoivien koordinaattien ja kykyjen tarpeellisuudesta, maailmankuvia voi kritisoida muunkin kuin sisältöjensä takia. Niitä luodaan, ne syntyvät, koska ihmisellä on taipumus tehdä maailmasta oletustensa kuvan ja asettaa sen siten itsestään erilliseksi, objektiksi itsensä eteen.

Maailmankuva tai maailmankatsomus tulee sisältönsä luonteesta riippumatta vaaralliseksi, jos se muuttuu sulkeutuneeksi tai dogmaattiseksi. Silloin se on aina perustelu tai oikeutus hyökätä toisinajattelijaa vastaan. Se on melkein aina vaarallinen siksi, että ihmisen luomuksena se on lähes aina antropomorfinen.

2.Ilman ohjelmaa, ilman suunnitelmaa

Ehdotukseni avoimeksi jättämisen merkityksestä vaatii muutaman lisähuomautuksen.

Kun joku ryhmä organisoituu, haluaa tehdä politiikkaa, ajaa jotain asiaa, vapauttaa ryhmän, saada oikeuksia, päämäärät voivat olla vaikka kuinka jaloja, mutta organisoituminen tuo mukanaan sivuvaikutuksia: ihmisen on sitouduttava ohjelmaaan, noudatettava sääntöjä. Tämä on tietenkin silloin erityisen ironista, kun tarkoitus on vapautuminen (naisten vapautusliike tms.).

Ohjelma ja suunnitelma voivat vähentää luovuutta, kekseliäisyyttä; alamme kulkea kohti päämäärää näkemättä mitä on sivuilla, emme pysähdy ajattelemaan ja keksimään uusia asioita. Esimerkiksi politiikan teatteri tarjoaa yleensä vain mahdollisuuden ottaa puolen, määritellä kannan. Tässä on kyse asettumisesta valmiille pelikentälle, mitään uutta ei keksitä.

Voiko suunnistautua ilman ohjelmaa, ilman suunnitelmaa? Maailmankuvan sokeuttavuuden tilalle voisi ehdottaa ajattelua. Muutoksia on tehty enemmän ilman ohjelmaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Maailmankuva ja suunnistautuminen

(Tämän haluaisin ottaa aiheeksi. Saa nähdä, osaanko...)

Tiedän, että on olemassa yleinen mielipide, jonka mukaan maailmankuva tai maailmankatsomus on saavutus ja tavoiteltava asia. Sen ajatellaan olevan jotakin mitä ihminen kehittää osallistuessaan sivistysprosessiin; ihminen on sivistynyt, kun hän on kehittänyt itselleen tai omaksunut maailmankatsomuksen. Tätäkin mielipidettä on syytä ravistella.

Muutama ravistelukysymys vain: Miksi maailmankatsomus? Mihin sitä tarvitsemme? Onko se välttämätön? Ilkka Niiniluoto sanoo teoksessaan Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, että maailmankatsomuksessa on kolme osaa: maailmankuva (käsitys todellisuudesta kokonaisuudessaan), arvot (käsitys siitä millainen maailman pitäisi olla) ja tieto-oppi (käsitys siitä miten tietoa voi hankkia). Tämä on tietenkin vain yksi näkemys. Jos haluaa tai tarvitsee toisenlaista käsitystä ja kuvaa maailmankatsomuksesta, voi antaa toisenlaisen määritelmän. Niiniluodolla ei ole yksinoikeutta sanan määrittelyyn.

Niinluodon erittely tuo esiin komponentteja, jotka selittävät, miksi jotkut maailmankatsomukset erityisesti asetetaan vastakkain ja aiheuttavat ehkä myös sisäisiä ristiriitoja ihmisessä. Koska maailmankuva käsittää toisaalta käsityksen todellisuudesta ja myös käsityksen siitä, miten tietoa voi hankkia ja mihin tietoon voi luottaa, vastakkain asettuvat ns. tieteellinen maailmankatsomus ja uskonnollinen maailmankatsomus.

Mielestäni Niiniluodon erittelemät osat tuovat esiin myös sen, mistä syystä ihminen muodostaa maailmankatsomuksen – mihin sitä tarvitaan. Maailmankatsomus auttaa suuntaamaan ihmisen ajatuksia ja toimintaa. Maailmankatsomus auttaa löytämään koordinaatit, joiden avulla orientoitua.

Immanuel Kantilla on kuuluisa teksti Mitä on suunnistautuminen ajattelussa? Kirjoitus on historiallisestikin mielenkiintoinen, sillä se liittyi F.G Jacobin ja Moses Mendelsshonin kiistaan. Keskustelun aihe oli G.E. Lessingin spinozalaisuus, ainakin alunperin. Yksinkertaistaen voisi sanoa, Mendelsshon puolusti puhtaammin rationalistista maailmankatsomusta, ja Jacobin näkemyksen mukaan puhdas rationaalisuus sulkee pois moraalin, mistä syystä ”terveempää” on omaksua ”uskon asenne”. Kant asettui enemmän Mendelsshonin puolelle ja Kant ottikin orientoitumisen käsitteen häneltä. Kirjoitus julkaistiin lokakuussa 1786, vain pari kuukautta valistusta kannattaneen Frederik II Suuren kuoleman jälkeen, poliittisesti arkaluontoisella hetkellä. Jännitys – myös Kantin – oli aiheellista. Kuninkaan seuraaja Frederik Wilhelm II tuli kieltämään Kantia puhumasta uskonnollisista asioista.

En esittele koko kirjoitusta, vaan otan tämän orientoitumisen, suunnistautumisen, käsitteen esiin, koska se liittyy kysymykseen maailmankatsomuksesta. Kantille suunnistautuminen on suuntien löytämistä erottelukriteerien tai periaatteiden avulla. Nämä erottelukriteerit ovat subjektiivisia; ne ovat uskoa, tosin sellaista, joka on valmista kuuntelemaan järjen ääntä. (Näemme siis, että varsinainen nykyaikainen vastakkainasettelu ei ole tässä kyseessä).

Ihminen suunnistaa pimeässä huoneessa. Jos hän löytää jonkun kiintopisteen, tuntemansa paikan, hän voi suunnistaa sen avulla. Tässä on tietenkin lisättävä, että ihminen käyttää myös sisäistä kykyään erottaa vasen ja oikea. Sama pätee Kantin mukaan teoreettisiin tai moraalisiin ongelmatilanteisiin: olemme pimeässä huoneessa, koska ei ole mitään objektiivista tietoa tai yleisesti tiedettyjä periaatteita, joiden avulla suunnistaa. Suunnistautuminen on mahdollista, jos me tunnistamme itsessämme subjektiiviset koordinaatit ja mielenkyvyt.

Jos maailmankatsomuksen tehtävä – sen tarpeellisuus – on suunnistautumisessa, voisi siis kantilaisesti sanoa, että maailmankatsomus on näiden koordinaattien ja kykyjen tunnistamista. Kantia seuraten voisi tietenkin myös sanoa, että teoreettinen tieto, esim. luonnontieteellinen tieto, ei riitä suunnistautumiseen. Suunnistautumisessa käytetty tieto on käytännöllistä, tilanteeseen sidottua ja henkilökohtaista.

Suunnistautumisen käsitteen kautta saamme välineen, joka auttaa arvioimaan ja erottelemaan maailmankatsomuksia. Epäilemättä yksi maailmankatsomus voi olla toista parempi, jos se auttaa suunnistautumaan toista paremmin. Olemme kuitenkin uusien kysymysten edessä. Yksi sanoo yhtä suunnistautumistapaa paremmaksi kuin toista siksi, että hän on menossa ihan eri paikkaan kuin toinen. Joku pyrkii pelastukseen, toinen menestykseen. Silloin tarvitaan erilaisia koordinaatteja, vaikka sanotaan, että joissakin maailmankatsomuksissa nämä päämäärät – pelastus ja menestys – on liitetty yhteen.

Mihin tarvitsemme maailmankatsomusta?  Jos vakuutumme siitä, että tarvitsemme sitä suunnistautumiseen, voimme silti pitää kysymyksen esillä, sillä koordinaatit tai kyvyt tai tiedot, joita tarvitsemme suunnistautumiseen, voisivat olla muodostumatta kokonaisuudeksi, jota sanomme maailmankatsomukseksi. Tämä avoimeksi jääminen voisi olla merkittävää, sillä maailmankatsomuksella on aina taipumus synnyttää ja kristallisoida ennakko-odotuksia ja –oletuksia.

Vaikka olisimme vakuuttuneita orientoivien koordinaattien ja kykyjen tarpeellisuudesta, maailmankuvia voi kritisoida muunkin kuin sisältöjensä takia. Niitä luodaan, ne syntyvät, koska ihmisellä on taipumus tehdä maailmasta oletustensa kuvan ja asettaa sen siten itseään vastaan, objektiksi.

Maailmankuva tai maailmankatsomus tulee sisältönsä luonteesta riippumatta vaaralliseksi, jos se muuttuu sulkeutuneeksi tai dogmaattiseksi. Silloin se on aina perustelu tai oikeutus hyökätä toisinajattelijaa vastaan. Se on melkein aina vaarallinen siksi, että ihmisen luomuksena se on lähes aina antropomorfinen. Niin kuin olen kirjoittanut aikaisemmin (Kuvaan hukut 23.kesäkuuta 2013): Kaikki mitataan ihmisen mukaan, alennetaan ihmisen mukaiseksi. Kuvaan kuihdut, kuvaan hukut.

Tai niin kuin kirjoitti René Char: Kuinka tämä maailma kärsiikään muuntumisestaan ihmisen mukaiseksi, olemaan muokattu kirjan neljän muurin sisälle!

Kuvaan hukut

(Gyula Benczúr: Narkissos 1881)

Ajattelen sitä typerystä, Narkissosta. Kuvaan kuihdut, kuvaan hukut kuin miekkaan. Jos rakastat pysyvää ja sitä minkä tahdot pysyvän, pysyt, kuolet.

Mutta voimmeko kehua itseämme? Eikö se olisi itsensä kaunistamista ja sitten itsensä ihailemista peilikuvassa? Ihmiset imartelevat ihmistä ja siis itseään: ”Onhan ihminen sentään kaunis!” Mutta kysy sitä virtahevolta. Ei se tahdo tehdä lapsia Brad Pittin kanssa.

Me luomme maailmasta kuvia, vakuutamme itseämme kuvassa ja kuvista, valmistelemme itsellemme vakaumuksia. Se on työlästä ja tulos on typeryys, vakaumus.

Kaikki mitataan ihmisen mukaan, alennetaan ihmisen mukaiseksi. Kuvaan kuihdut, kuvaan hukut.

Jotkut ovat varmoja, ettei ajattelu auta mitään. Ajattelu, sen jäänne meissä, kysyy kuitenkin: Miten päästä ulos maailmankuvan luolasta?

Ihminen lakina

(Zhuangzi)

Zhuangzi puhui aidosta, elämää ruokkivasta toiminnasta, joka huolehtii elämän omasta liikkeestä. Tällainen välittäminen, ravitseminen, välttää sen, että vaivutaan ”ihmisen maailmaan” (ren). Zhuangzi oli uskonnollinen ajattelija, joka ajatteli, että oikea, elämää palveleva toiminta on Taivaan synnyttämää. Taivas asettui ”ihmisen maailmaa” vastaan; ihminen tai ihmisen maailma oli elämän liikkeen sammumista, rappeutumaa.

Pierre Hadot on kiinnittänyt huomiota siihen, että myös Euroopassa antiikin ajattelijat yrittivät ylittää antropomorfisen ja ihmiskeskeisen näkökulman, kohottaa vision ja kokemuksen ”kosmiseksi”. Esimerkiksi Epikuros: harvoissa häneltä säilyneissä teksteissä on nähtävissä voimakas kamppailu ”ihmisten maailmaa” ja ”kulttuuria” vastaan.

Myöhemmin kristillinen teologia halusi luoda ihmiskuvan, kiinnittää ihmiseen tietyn pysyvän merkityksen. Tästä syystä esimerkiksi Tuomas Akvinolainen, Aristoteleen tulkitsija ja soveltaja, arvosteli voimakkaasti esikuvansa ajatusta, ettei ihmisellä ole omaa, ihmiselle ominaista ”operaatiota” (ergon, työ), siis olemusta. Varsinkin uuden ajan myötä ja antropologian sekä Immanuel Kantin ajattelun myötä syntyi ajatus Ihmisestä – joka enemmänkin kuin luomakunnan kruunu ja kaiken mitta, myös päämäärä. Ihmisestä tuli laki.

Vaikka länsimainen ajattelu on yrittänyt irtaantua ihmisestä lakina, on tietty ihmiskeskeisyys säilynyt ja pysynyt myös esteenä. Meille alkaa olla vaikeaa käsittää Zhuangziin ajatuksia.
Ongelma on silti yksinkertainen. Ihminen tekee koko ajan maailmastaan ”inhimillistä”, oman kuvansa mukaista muokaten samalla omaa kuvaansa kiinnittyen siihen. Ihminen ikään kuin poimii maailmassa olevia esineitä, määrittelee niiden hyödyllisyyden itselleen ja sitä kautta niiden olemuksen. Tämä inhimillistäminen, arvottaminen, käyttöönotto ja välineellistäminen on tarpeellista, mutta samalla maailmaa kaventavaa. Maailmankuva – ihmisen suuri saavutus – on ihmistä ja maailmaa köyhdyttävä.

Vastavoima, vastaliike, tälle inhimillistämiselle ja maailmankuvan luomiselle on eräänlainen ”mystinen operaatio” (Heidegger puhuisi ehkä meditatiivisesta ajattelusta): keskittyminen nyt-hetkeen ilman käsillä olevan välineellistämistä, ilman suunnitelmia, ilman projekteja, voi avata näkemään maailman kokonaisuuden, kosmisen ulottuvuuden. Epäilemättä myös luonnontieteellinen, esimerkiksi tähtitieteellinen tutkailu, voi irrottaa antroposentrisyydestä. Aikanaan fysiikan harjoittamiseen onkin liittynyt tällainen henkisen harjoittamisen ulottuvuus.

Nyt voimme siis ymmärtää, miksi Nietzsche antoi eräälle nuoruuden teokselleen tämän nimen: Inhimillistä, liian inhimillistä. Hän ei sotinut ihmisiä vastaan, vaan Ihmistä vastaan. Ehkä se oli jopa taistelua ihmisten, tulevien, vapaampien ihmisten puolesta. Tehdä ihmisestä kaiken mitta – länsimaisen humanismin suuri motto, on tarkastettava, asetettava uudelleenarvionnin alle.

Vääränlaisen inhimillisyyden, antropologisuuden ja antroposentrisyyden, seuraukset näkyvät monessa paikassa. Miten osaisimme tästä irtaantua?