Maailmankuva ja suunnistautuminen

(Tämän haluaisin ottaa aiheeksi. Saa nähdä, osaanko...)

Tiedän, että on olemassa yleinen mielipide, jonka mukaan maailmankuva tai maailmankatsomus on saavutus ja tavoiteltava asia. Sen ajatellaan olevan jotakin mitä ihminen kehittää osallistuessaan sivistysprosessiin; ihminen on sivistynyt, kun hän on kehittänyt itselleen tai omaksunut maailmankatsomuksen. Tätäkin mielipidettä on syytä ravistella.

Muutama ravistelukysymys vain: Miksi maailmankatsomus? Mihin sitä tarvitsemme? Onko se välttämätön? Ilkka Niiniluoto sanoo teoksessaan Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, että maailmankatsomuksessa on kolme osaa: maailmankuva (käsitys todellisuudesta kokonaisuudessaan), arvot (käsitys siitä millainen maailman pitäisi olla) ja tieto-oppi (käsitys siitä miten tietoa voi hankkia). Tämä on tietenkin vain yksi näkemys. Jos haluaa tai tarvitsee toisenlaista käsitystä ja kuvaa maailmankatsomuksesta, voi antaa toisenlaisen määritelmän. Niiniluodolla ei ole yksinoikeutta sanan määrittelyyn.

Niinluodon erittely tuo esiin komponentteja, jotka selittävät, miksi jotkut maailmankatsomukset erityisesti asetetaan vastakkain ja aiheuttavat ehkä myös sisäisiä ristiriitoja ihmisessä. Koska maailmankuva käsittää toisaalta käsityksen todellisuudesta ja myös käsityksen siitä, miten tietoa voi hankkia ja mihin tietoon voi luottaa, vastakkain asettuvat ns. tieteellinen maailmankatsomus ja uskonnollinen maailmankatsomus.

Mielestäni Niiniluodon erittelemät osat tuovat esiin myös sen, mistä syystä ihminen muodostaa maailmankatsomuksen – mihin sitä tarvitaan. Maailmankatsomus auttaa suuntaamaan ihmisen ajatuksia ja toimintaa. Maailmankatsomus auttaa löytämään koordinaatit, joiden avulla orientoitua.

Immanuel Kantilla on kuuluisa teksti Mitä on suunnistautuminen ajattelussa? Kirjoitus on historiallisestikin mielenkiintoinen, sillä se liittyi F.G Jacobin ja Moses Mendelsshonin kiistaan. Keskustelun aihe oli G.E. Lessingin spinozalaisuus, ainakin alunperin. Yksinkertaistaen voisi sanoa, Mendelsshon puolusti puhtaammin rationalistista maailmankatsomusta, ja Jacobin näkemyksen mukaan puhdas rationaalisuus sulkee pois moraalin, mistä syystä ”terveempää” on omaksua ”uskon asenne”. Kant asettui enemmän Mendelsshonin puolelle ja Kant ottikin orientoitumisen käsitteen häneltä. Kirjoitus julkaistiin lokakuussa 1786, vain pari kuukautta valistusta kannattaneen Frederik II Suuren kuoleman jälkeen, poliittisesti arkaluontoisella hetkellä. Jännitys – myös Kantin – oli aiheellista. Kuninkaan seuraaja Frederik Wilhelm II tuli kieltämään Kantia puhumasta uskonnollisista asioista.

En esittele koko kirjoitusta, vaan otan tämän orientoitumisen, suunnistautumisen, käsitteen esiin, koska se liittyy kysymykseen maailmankatsomuksesta. Kantille suunnistautuminen on suuntien löytämistä erottelukriteerien tai periaatteiden avulla. Nämä erottelukriteerit ovat subjektiivisia; ne ovat uskoa, tosin sellaista, joka on valmista kuuntelemaan järjen ääntä. (Näemme siis, että varsinainen nykyaikainen vastakkainasettelu ei ole tässä kyseessä).

Ihminen suunnistaa pimeässä huoneessa. Jos hän löytää jonkun kiintopisteen, tuntemansa paikan, hän voi suunnistaa sen avulla. Tässä on tietenkin lisättävä, että ihminen käyttää myös sisäistä kykyään erottaa vasen ja oikea. Sama pätee Kantin mukaan teoreettisiin tai moraalisiin ongelmatilanteisiin: olemme pimeässä huoneessa, koska ei ole mitään objektiivista tietoa tai yleisesti tiedettyjä periaatteita, joiden avulla suunnistaa. Suunnistautuminen on mahdollista, jos me tunnistamme itsessämme subjektiiviset koordinaatit ja mielenkyvyt.

Jos maailmankatsomuksen tehtävä – sen tarpeellisuus – on suunnistautumisessa, voisi siis kantilaisesti sanoa, että maailmankatsomus on näiden koordinaattien ja kykyjen tunnistamista. Kantia seuraten voisi tietenkin myös sanoa, että teoreettinen tieto, esim. luonnontieteellinen tieto, ei riitä suunnistautumiseen. Suunnistautumisessa käytetty tieto on käytännöllistä, tilanteeseen sidottua ja henkilökohtaista.

Suunnistautumisen käsitteen kautta saamme välineen, joka auttaa arvioimaan ja erottelemaan maailmankatsomuksia. Epäilemättä yksi maailmankatsomus voi olla toista parempi, jos se auttaa suunnistautumaan toista paremmin. Olemme kuitenkin uusien kysymysten edessä. Yksi sanoo yhtä suunnistautumistapaa paremmaksi kuin toista siksi, että hän on menossa ihan eri paikkaan kuin toinen. Joku pyrkii pelastukseen, toinen menestykseen. Silloin tarvitaan erilaisia koordinaatteja, vaikka sanotaan, että joissakin maailmankatsomuksissa nämä päämäärät – pelastus ja menestys – on liitetty yhteen.

Mihin tarvitsemme maailmankatsomusta?  Jos vakuutumme siitä, että tarvitsemme sitä suunnistautumiseen, voimme silti pitää kysymyksen esillä, sillä koordinaatit tai kyvyt tai tiedot, joita tarvitsemme suunnistautumiseen, voisivat olla muodostumatta kokonaisuudeksi, jota sanomme maailmankatsomukseksi. Tämä avoimeksi jääminen voisi olla merkittävää, sillä maailmankatsomuksella on aina taipumus synnyttää ja kristallisoida ennakko-odotuksia ja –oletuksia.

Vaikka olisimme vakuuttuneita orientoivien koordinaattien ja kykyjen tarpeellisuudesta, maailmankuvia voi kritisoida muunkin kuin sisältöjensä takia. Niitä luodaan, ne syntyvät, koska ihmisellä on taipumus tehdä maailmasta oletustensa kuvan ja asettaa sen siten itseään vastaan, objektiksi.

Maailmankuva tai maailmankatsomus tulee sisältönsä luonteesta riippumatta vaaralliseksi, jos se muuttuu sulkeutuneeksi tai dogmaattiseksi. Silloin se on aina perustelu tai oikeutus hyökätä toisinajattelijaa vastaan. Se on melkein aina vaarallinen siksi, että ihmisen luomuksena se on lähes aina antropomorfinen. Niin kuin olen kirjoittanut aikaisemmin (Kuvaan hukut 23.kesäkuuta 2013): Kaikki mitataan ihmisen mukaan, alennetaan ihmisen mukaiseksi. Kuvaan kuihdut, kuvaan hukut.

Tai niin kuin kirjoitti René Char: Kuinka tämä maailma kärsiikään muuntumisestaan ihmisen mukaiseksi, olemaan muokattu kirjan neljän muurin sisälle!