Minulta kysyttiin, ovatko filosofit käsitelleet
urheilukilpailuteemaa. Ensimmäinen mieleeni tullut ”käsittely” oli Diogeneen.
Hän meni ja seppelöi hevosen eikä ratsastajaa niin kuin oli tapana.
Omana kantanani esitin, että todennäköisesti filosofiaa
ei olisi keksitty, jos antiikin Ateenassa olisi pelattu jalkapalloa.
Teema herättää kysymyksiä. Entä jos joku suhtautusi
kaksintaisteluun niin kuin Juan José Arreola? Hän kirjoitti:
Missä tahansa on kaksintaistelu, tulen olemaan kaatuvan puolella. Oli
sitten kyseessä sankarit tai konnat.
Tuhoaisiko tällainen asenne pelin? Arreola menee
pidemmällekin; ei tahdo olla kenenkään puolella:
Katsojaksi pakotettuna näen kiistelijät, jotka aloittavat taistelun enkä
halua olla kenenkään puolella.
Täytyy olla naiivi, jos jalkapalloa katsoessa ei tulisi
mieleen vanha resepti: ”Leipää ja sirkushuveja.” Tätä kautta jalkapallo liittyy
varsin mielenkiintoiseen aiheeseen: hallitsijoiden ja hallittujen väliseen
suhteeseen. Teema, johon on tartuttava...
Silti minä ymmärrän, että jalkapallo herättää intohimoja
ja innostusta. Minäkin saatan innostua, jos joku pelaa hyvin. En innostu, kun
itse pelaan; silloin vain satutan itseni.
Innostuessanikin olen vähän filosofi, vähän itseni
vieressä, katossa kärpäsenä ja ajattelen samalla niin kuin Arreola:
Hyvät naiset ja herrat: Ei ole pelastusta. Ottelu hävitään meissä. Piru
pelaa nyt valkoisilla nappuloilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti