Onko jalkapallo filosofian vihollinen?

(Birkenau)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

1.Peli joka jatkuu

SS viittasi sanalla Sonderkommando leiriläisiin, jotka huolehtivat kaasukammioista ja krematorioista. Auschwitzissa tällaiseen ryhmään kuulunut Miklos Nyiszli kertoi myöhemmin, että hän muistaa ”tauon”, jonka aikana järjestettiin SS-upseereiden ja Sonderkommandon edustajien välinen jalkapallo-ottelu. Tunnelma ei ollut sellainen kuin oltaisiin helvetissä: lyötiin vetoa, kannustettiin pelaajia, osoitettiin suosiota.

Giorgio Agamben kommentoi tätä jalkapallo-ottelua teoksessaan Quel che resta di Auschwitz. Tämä tauko, normaali hetki, oli leirin todellinen kauhu ja on kuin tämä peli  jatkuisi, niin kuin se ei olisi koskaan keskeytynyt. Agamben toteaa hirveällä tavalla, että me, jotka emme ole olleet leirillä, osallistumme tähän otteluun, joka toistuu kaikissa peleissä stadioneillamme, kaikissa televisiolähetyksissä, kaikissa jokapäiväisen elämän normaaleissa muodoissa. Agamben kirjoittaa:

”Jos emme opi ymmärtämään tätä ottelua, jos emme pysty sitä päättämään, ei ole koskaan toivoa.”

2.Leipää ja sirkushuveja

Joka kerta jalkapalloa katsellessa ja seuratessa tuntikausia jatkuvia keskusteluja jalkapallosta tulee mieleen, miten tähän ollaan tultu. En ihmettele jalkapallon viihdyttävyyttä, vaan tarvettamme viihteeseen. Jo Roomassa keksittiin, että viihde voi olla hyvä keino hallita, järjestää tietyllä tavalla hallittujen ja hallitsijoiden suhteet. Juvenalis kirjoitti satiirissaan: ”Leipää ja sirkushuveja.”(Panem et circences) Kirjoittaja viittasi roomalaisten laiminlyöntiin: he olivat unohtaneet mahdollisuutensa osallistua politiikkaan. Iskulause sopii sellaiseen hallitsemiseen tapaan, jossa pyritään välttämään kansalaisten aktiivisuus: heidät pidetään rauhallisina ja heiltä ehkä salataan jotain.

Kyse on yhdenlaisesta populismin muodosta. Vaikka se voi yhdistyä demomagogiaan, tässä kansanvillitsemisen sijasta tarjotaan huvituksia. Spektaakkelien järjestäjä ja rahoittaja (rahoitus oli yksityistä) vietteli, yritti ansaita yleisön, massojen, moraalisen kunnioituksen ja asettui heidän eteensä. Tässä mielessä jalkapallo ei muistuta kovin paljon antiikin maailman areenoita. Hallitsijoilla ei ole intressejä eivätkä hallitsijat tarjoa spektaakkelia. Vaikka roomalaiset spektaakkelit ja ajatus leivästä ja sirkushuveista ymmärretään usein niin, että tarkoitus oli vähentää politisointia, oli käytäntö hiukan toisenlainen, hienostuneempi. Ihmiset, massat, olisivat varmasti politisoituneet, vihastuneet, jos heiltä olisi sirkus otettu pois.

Tilanne on erilainen, mutta jalkapallolla on kuitenkin vastaavanlaisia vaikutuksia. Se myös tiedostetaan, esimerkiksi Espanjassa, jalkapallomaassa. Viime kesänä, vaalien ja EM-kilpailujen jälkeen, levisi pilakuva, joka ilmaisi, että espanjalaiset vaativat enemmän maajoukkueen valmentajalta kuin pääministeriltä. Lopulta huvitukset, spektaakkelit – esimerkiksi jalkapallo – vievät mielen toisaalle, pois todellisuudesta, pois häiritsevistä ajatuksista. Mutta se on se minkä ihmiset ovat valinneet. Tässä on kansan tahto, jos joku haluaa siitä jotain tietää.

3.Onko jalkapallo filosofian vihollinen?

Onko jalkapallo siis filosofian vihollinen? Paljon pahempaa: se on sen kilpailija. Se on voittamaton kilpailija, pahin vastustaja; se viettelee tehokkaammin kuin filosofia. Jalkapallo voi olla hieno laji, mutta se ruokkii pahinta ihmisissä: puolueellisuutta, väkivaltaa, fanaattisuutta ja tietynlaista rahvaanomaisuuden juhlintaa. Koska jalkapallo on hauskaa, viihdyttävää ja koska se on intohimo, se lisää torjuntaa kaikkeen sellaiseen, joka vaikeaa, teoreettista tai haastavaa todellisuudessamme, kulttuurissamme.

Epäilen vahvasti, että tilanne on samanlainen kuin Juan José Arreolan tekstissä Telemaquia:

Mies miestä vastaan. Haluaako joku lyödä vetoa?

  Hyvät naiset ja herrat: Ei ole pelastusta. Ottelu hävitään meissä. Piru pelaa nyt valkoisilla nappuloilla.

Haluan nostaa esiin kysymyksen viihteestä, huvituksista, niiden asemasta elämässämme, en muuta. Olemmeko liian varomattomia, kun annamme huvittaa itseämme?

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA 14.3. KLO 13.30. PAIKKA: RAVINTOLA KUKKO, SAUNAN TERASSI. AIHE: KANSA JA MUUT TUNNEASIAT.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Huumori, todellisuus ja käytös

(Tämä on siis aiheena filosofiakahvilassa 21.10./22.10./23.10. Ei siis Eurooppa, johon liittyvän muistiinpanon julkaisen uudestaan todennäköisesti 23.10.)

Huumori ymmärretään asenteeksi, tietynlaiseksi tavaksi ottaa asiat; se on kykyä nähdä jotain koomista, kykyä nauraa. Jos huumorin ymmärtää näin, on nähtävissä, että huumori on suhde todellisuuteen. Siksi meksikolaisen kirjailijan, Juan José Arreolan määritelmä humoristille saattaa olla paras. Hänen mukaansa humoristi katsoo vinosti, koska edestä, suoraan katsottuna, asiat ovat liian voimakkaita, vaikuttavia. Arreola sanoo, että juuri tämä vino, viisto katse auttaa meitä näkemään  todellisuuden paremmin; humoristi pystyy antamaan meille tarkan kuvan maailmasta.

Tietenkin Arreola puhuu todellisesta humoristista, ei mistä tahansa vitsailijasta tai herjanheittäjästä. Jokatapauksessa tämä todellisuuden näkeminen toisella tavalla, kirkaammin, tuo esiin jonkun muun asian kuin tavanomaiset pohdinnat siitä mikä meitä naurattaa tai puheet huumorin julmuudesta tai ylemmyydentuntoisuudesta.

Jos huumoria ajattelee asenteena, sen voi ajatella olevan osa ihmisen käytöstä, tapaa ohjata omaa toimintaansa. Kaikilla ihmisillä on huumorintajua – tai ainakin melkein kaikilla – mutta kaikki eivät siitä tee kuintenkaan luonteenpiirrettä, kaikki eivät viljele huumoria. Huumoriin ja nauruun on kohdistunut monenlaista moraalista hyökkäystä, ne on liitetty itse Saatanaankin. Vakavuus haluaa tuomita ja eristää naurun. Länsimainen ihminen ei enää oikein tiedä, pysty muistamaan, että kulttuurissa, kirjallisuudessa viljeltiin antiikin maailmassa ”vakavanaurullisia” lajeja.

Huumori ajateltuna asenteeksi, jota voi viljellä ja jonka avulla voi ohjata käytöstään, mahdollistaa uuden kysymyksen: Mitä merkitystä huumorin viljelemisessä on? Tätä kysymystä voi lähestyä ensimmäisen kysymyksen (huumori suhteena todellisuuteen) kautta. Se mitä huumori tekee todellisuudelle, on suhteellistaminen. Ehdottomat totuudet eivät ole enää niin ehdottomia, pysyviltä ja ikuisilta tuntuvat asemat ovat vaihtuvia. Tämä suhteellisuuden näkeminen auttaa pehmentämään luonteeseen niin helposti tarttuvia ominaisuuksia kuten ehdottomuus, dogmaattisuus ja dramatisointi.

Dramatisoinnilla tarkoitan tässä sitä, että ihminen niin helposti ja juhlallisesti julistaa – julistaa jotain omasta ajastaan tai tulevaisuudesta: ”Me olemme uuden ajan kynnyksellä, totaalisen kriisin edessä.” Tällainen juhlallisuus ja dramatisointi ei ole tyypillistä vain teologiselle – ja teleologiselle – ajattelulle, vaan myös tiedemiehet osaavat tehdä näin. Kun alku idealisoidaan, lopusta tehdään katastrofi. Huumori, joka on ”pahuutta”, kykyä nähdä alhaisuus ja vaatimattomuus, ei voi idealisoida alkua ja siksi se näkee myös käsillä olevien kriisien menevän ohi.

Huumori, vakavan juhlallisuuden ja dogmaattisuuden vihollinen, kaataa kuvat ja patsaat. Siksi se on ollut tärkeä myös ajattelussa, filosofiassa ja henkisessä kehityksessä. Näin esimerkiksi zenissä: se on ollut nauravaa buddhalaisuutta. Tietenkin filosofit ovat kietoutuneet hienoihin viittoihinsa, kulkeneet leuka pystyssä, otsa rypyssä tai lyöneet synkkiä otsiansa norsuuluutorniensa seiniin. Filosofien seinissä on aina kolhuja.

Länsimainenkaan ajattelu ei ole aina vierastanut huumoria. Kuuluisia ovat Sokrateen ironia, kyynikkojen käytännön pilat, Kierkegaardin huumori ja huumorin arvostus. Tietenkin filosofit ovat itse joutuneet humoristien viiltäviin kynsiin. Aristofanes sijoitti näytelmässään Sokrateen puuhun nostettuun koriin, koska sieltä hän saattoi tähyillä tähtiä paremmin. Johann Gotlieb Fichte (1762-1814) uskoi, että todellisuus on Minän luomusta – hän oli sillä tavalla idealistinen. Kerrotaan, että joku kysyi kuultuaan tästä: ”Mitä hänen vaimonsa on tästä mieltä?”

Jalkapallosta

Minulta kysyttiin, ovatko filosofit käsitelleet urheilukilpailuteemaa. Ensimmäinen mieleeni tullut ”käsittely” oli Diogeneen. Hän meni ja seppelöi hevosen eikä ratsastajaa niin kuin oli tapana.

Omana kantanani esitin, että todennäköisesti filosofiaa ei olisi keksitty, jos antiikin Ateenassa olisi pelattu jalkapalloa.

Teema herättää kysymyksiä. Entä jos joku suhtautusi kaksintaisteluun niin kuin Juan José Arreola? Hän kirjoitti:

Missä tahansa on kaksintaistelu, tulen olemaan kaatuvan puolella. Oli sitten kyseessä sankarit tai konnat.

Tuhoaisiko tällainen asenne pelin? Arreola menee pidemmällekin; ei tahdo olla kenenkään puolella:

Katsojaksi pakotettuna näen kiistelijät, jotka aloittavat taistelun enkä halua olla kenenkään puolella.

Täytyy olla naiivi, jos jalkapalloa katsoessa ei tulisi mieleen vanha resepti: ”Leipää ja sirkushuveja.” Tätä kautta jalkapallo liittyy varsin mielenkiintoiseen aiheeseen: hallitsijoiden ja hallittujen väliseen suhteeseen. Teema, johon on tartuttava...

Silti minä ymmärrän, että jalkapallo herättää intohimoja ja innostusta. Minäkin saatan innostua, jos joku pelaa hyvin. En innostu, kun itse pelaan; silloin vain satutan itseni.

Innostuessanikin olen vähän filosofi, vähän itseni vieressä, katossa kärpäsenä ja ajattelen samalla niin kuin Arreola:

Hyvät naiset ja herrat: Ei ole pelastusta. Ottelu hävitään meissä. Piru pelaa nyt valkoisilla nappuloilla.

Kirjaleikki

(Venedikt Erofejev)

On tunnettua, että jotkut avaavat Raamatun tai jonkun muun kirjan sattumanvaraisesta kohdasta ja valitsevat sattumanvaraisesti lauseen. Idea on se, että tälle lauseelle annetaan ohjeen, neuvon, opastuksen luonne. Perinteellisesti tätä leikkiä ollaan nimitetty ”virgiliaaniseksi arvaksi” – vaikka käännökseni saattaa olla hassu (espanjaksi leikin nimi on suertes virgilianas). Satoja vuosia sitten älyköt leikkivät tätä leikkiä nimenomaan Virgiliuksen teosten, erityisesti Aeneis-eepoksen kanssa.

Tunnustan, että leikin tätä leikkiä usein. Ja hyvin usein lause puhuttelee oudosti, kiinnittyy salaperäisesti siihen mitä olen ollut tekemässä ja ajattelemassa tai mitä olen jättänyt tekemättä ja ajattelematta.

Leikin nyt tätä leikkiä, mutta otan käsiini viisi kirjaa. Ne ovat: Anna Veijalaisen Joukkokohtaus, Malcolm Lowryn Tulivuoren juurella, Juan José Arreolan Narrativa completa, Luis-Ferdinand Célinen Niin kauas kuin yötä riittää ja Venedikt Erofejevin Moskova-Petuški.

Joukkokohtaus, s.11:”Tarvitsimmeko toisiamme vain päästäksemme molemmat, toistemme avulla, näin syvälle?”

Tulivuoren juurella, s.159: ”Tiedättekö, Quincey, olen usein miettinyt että eiköhän vain vanhassa tarinassa Eedenin puutarhasta ja niin edelleen piilekin enemmän kuin päältäpäin näyttää.”

Narrativa completa, s.151: ”Myös minä olen paininut enkelin kanssa.”

Niin kaus kuin yötä riittää, s.341: ”Muistoillakin on nuoruutensa...Heti kun ne jättää homehtumaan ne muuttuvat egoismia, turhamaisuuksia ja valheita tihkuviksi, ällöttäviksi haamuiksi... Ne mätänevät kuin omenat...”

Moskova-Petuški, s.62: ”Ja piru teidät periköön! Jättäkää ulkogalaktinen tähtitiede jenkkien ja psykiatria saksalaisten huoleksi. Painukoot kaiken maailman roskasakki niin kuin nyt esimerkiksi espanjalaiset katsomaan corridaansa, ja afrikkalaiskelmi rakentakoot Assuanin patoaan, rakentakoon rauhassa, kelmi, tuuli sen kumminkin hajottaa, ja tikahtukoon Italia bel cantoonsa, viis kaikesta...!”

Tässä siis viisi tienviittaa!?