Huumori, todellisuus ja käytös

(Tämä on siis aiheena filosofiakahvilassa 21.10./22.10./23.10. Ei siis Eurooppa, johon liittyvän muistiinpanon julkaisen uudestaan todennäköisesti 23.10.)

Huumori ymmärretään asenteeksi, tietynlaiseksi tavaksi ottaa asiat; se on kykyä nähdä jotain koomista, kykyä nauraa. Jos huumorin ymmärtää näin, on nähtävissä, että huumori on suhde todellisuuteen. Siksi meksikolaisen kirjailijan, Juan José Arreolan määritelmä humoristille saattaa olla paras. Hänen mukaansa humoristi katsoo vinosti, koska edestä, suoraan katsottuna, asiat ovat liian voimakkaita, vaikuttavia. Arreola sanoo, että juuri tämä vino, viisto katse auttaa meitä näkemään  todellisuuden paremmin; humoristi pystyy antamaan meille tarkan kuvan maailmasta.

Tietenkin Arreola puhuu todellisesta humoristista, ei mistä tahansa vitsailijasta tai herjanheittäjästä. Jokatapauksessa tämä todellisuuden näkeminen toisella tavalla, kirkaammin, tuo esiin jonkun muun asian kuin tavanomaiset pohdinnat siitä mikä meitä naurattaa tai puheet huumorin julmuudesta tai ylemmyydentuntoisuudesta.

Jos huumoria ajattelee asenteena, sen voi ajatella olevan osa ihmisen käytöstä, tapaa ohjata omaa toimintaansa. Kaikilla ihmisillä on huumorintajua – tai ainakin melkein kaikilla – mutta kaikki eivät siitä tee kuintenkaan luonteenpiirrettä, kaikki eivät viljele huumoria. Huumoriin ja nauruun on kohdistunut monenlaista moraalista hyökkäystä, ne on liitetty itse Saatanaankin. Vakavuus haluaa tuomita ja eristää naurun. Länsimainen ihminen ei enää oikein tiedä, pysty muistamaan, että kulttuurissa, kirjallisuudessa viljeltiin antiikin maailmassa ”vakavanaurullisia” lajeja.

Huumori ajateltuna asenteeksi, jota voi viljellä ja jonka avulla voi ohjata käytöstään, mahdollistaa uuden kysymyksen: Mitä merkitystä huumorin viljelemisessä on? Tätä kysymystä voi lähestyä ensimmäisen kysymyksen (huumori suhteena todellisuuteen) kautta. Se mitä huumori tekee todellisuudelle, on suhteellistaminen. Ehdottomat totuudet eivät ole enää niin ehdottomia, pysyviltä ja ikuisilta tuntuvat asemat ovat vaihtuvia. Tämä suhteellisuuden näkeminen auttaa pehmentämään luonteeseen niin helposti tarttuvia ominaisuuksia kuten ehdottomuus, dogmaattisuus ja dramatisointi.

Dramatisoinnilla tarkoitan tässä sitä, että ihminen niin helposti ja juhlallisesti julistaa – julistaa jotain omasta ajastaan tai tulevaisuudesta: ”Me olemme uuden ajan kynnyksellä, totaalisen kriisin edessä.” Tällainen juhlallisuus ja dramatisointi ei ole tyypillistä vain teologiselle – ja teleologiselle – ajattelulle, vaan myös tiedemiehet osaavat tehdä näin. Kun alku idealisoidaan, lopusta tehdään katastrofi. Huumori, joka on ”pahuutta”, kykyä nähdä alhaisuus ja vaatimattomuus, ei voi idealisoida alkua ja siksi se näkee myös käsillä olevien kriisien menevän ohi.

Huumori, vakavan juhlallisuuden ja dogmaattisuuden vihollinen, kaataa kuvat ja patsaat. Siksi se on ollut tärkeä myös ajattelussa, filosofiassa ja henkisessä kehityksessä. Näin esimerkiksi zenissä: se on ollut nauravaa buddhalaisuutta. Tietenkin filosofit ovat kietoutuneet hienoihin viittoihinsa, kulkeneet leuka pystyssä, otsa rypyssä tai lyöneet synkkiä otsiansa norsuuluutorniensa seiniin. Filosofien seinissä on aina kolhuja.

Länsimainenkaan ajattelu ei ole aina vierastanut huumoria. Kuuluisia ovat Sokrateen ironia, kyynikkojen käytännön pilat, Kierkegaardin huumori ja huumorin arvostus. Tietenkin filosofit ovat itse joutuneet humoristien viiltäviin kynsiin. Aristofanes sijoitti näytelmässään Sokrateen puuhun nostettuun koriin, koska sieltä hän saattoi tähyillä tähtiä paremmin. Johann Gotlieb Fichte (1762-1814) uskoi, että todellisuus on Minän luomusta – hän oli sillä tavalla idealistinen. Kerrotaan, että joku kysyi kuultuaan tästä: ”Mitä hänen vaimonsa on tästä mieltä?”