Miten me kadotimme itsemme

Malcolm Lowry
 Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Päivät/ajat ovat:

Keskiviikkoisin Espanjan aikaa klo 11.00 (Suomen aikaa klo 12.00)

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 28.lokakuuta ja 30.lokakuuta:

Itseään ei voi etsiä. Oma itse ei ole missään annettuna ja valmiina. Siksi sitä ei voi löytää. Oma itse täytyy luoda. Sen voi silti hukata.

Me voimme kukin hukata itsemme yksilöinä tai voimme hukata itsemme kollektiivisesti – voimme pilata jotakin jonka olemme luoneet. Rakastavaiset, jotka ovat yhdessä luoneet määrittelemätöntä kauneutta, osaavat rikkoa sen. Malcolm Lowryn faustmainen sankari Geoffrey Firmin (Under the Volcano/Tulivuoren juurella) kirjoittaa lähettämättömässä kirjeessä ex-vaimolleen:

”Yvonne, me emme voi sallia sen minkä loimme vaipuvan unohdukseen näin nuhruisesti –”

Emme voi sallia sitä, emme voi hyväksyä sitä. Silti niin tapahtuu ja alistumme siihen. Miten kadotimme itsemme? Vai pitäisikö kysyä, mikä olisi voinut estää pilaantumisen ja rumentumisen? Ei ole aina niin vaikea selittää, miksi ihminen, puolue tai avioliitto pilaantui. Yritysjohtajan tai poliittisen johtajan päähän voi kerääntyä virtsaa kaikessa hiljaisuudessa, kenenkään puuttumatta kunnes desilitramäärä on myrkyllinen koko ympäristölle. Olisi hyvä löytää ne välineet, jotka estäisivät tämän ja käyttää niitä.

Todellisuudessa on monta tapaa kadottaa itsensä. Voimme tehdä sen ryhmässä sopeutuessamme ja taipuessamme yleisen mielipiteen vangiksi. Voimme tehdä sen yksin, eristyksessä, irrotettuna mahdollisuudesta osallistua. Mihail Kalatozovin elokuvan Kurjet lentävät (1957) päähenkilö Veronika sanoo tilanteessa, jossa hän ei ole enää tyytyväinen itseensä ja elämäänsä: ”En tahdo elää kenenkään selän takana.” Tämä on yksi tapa kadottaa itsensä: elää jonkun selän takana. Sillä on ainakin kaksi alalajia. On byrokraatti, joka menee ylempien ja sääntöjen taakse. On myös kuka tahansa, joka menee enemmistön taakse.

Voimme kuvitella, että joku tuntee menettäneensä tai kadottaneensa itsensä, jos hän tajuaa elävänsä ja toimivansa arvojensa vastaisesti. Hän esimerkiksi uskoo oikeudenmukaisuuteen ja toimii todellisuudessa omien intressiensä tai taloudellisen laskelmallisuuden mukaan, unohtaa arvonsa.

Ihminen voi menettää itsensä vastaavanlaisissa olosuhteissa, vaikkei oikeudenmukaisuus (tai demokratia, ihmisoikeudet tms.) olisikaan hänen päällimmäisiä arvoja. Miten se on mahdollista? Siten että oikeudenmukaisuus (tai demokratia, ihmisoikeudet tms.) ovat osa meitä, vaikkemme olisi niiden aktiivisia puolustajia.

Jotain tällaista tapahtui Ranskassa ja muualla Euroopassa vuoden 1981 lopussa, kun Puolan hallitus julisti kansallisen sotatilan kieltäen solidaarisuusliikkeen. Näihin aikoihin Michel Foucault totesi: ”Hylätessämme puolalaiset hylkäämme osan itsestämme.”

Emme kadota itseämme pelkästään ja ainoastaan sellaisissa olosuhteissa, joissa tyranni pistää meidät polvistumaan tai myymme itsemme. Arkipäivä on itsensä kadottamista. Me olemme varattuja. Meillä on niin paljon tehtäviä, puuhaa, työtä. Velvollisuudet miehittävät meitä. Me olemme vieraiden voimien haltuunottamia. Jäämme kiinni menneeseen, takerrumme siihen mikä katoaa. Lowryn sankarin sanat ovat protestia, kapinaa, mutta niissä voi nähdä myös takertuneen epätoivoa.

Jos on monta tapaa kadottaa itsensä, ei ole yhtä keinoa, joka auttaisi tai pelastaisi. Joskus on osattava pysähtyä, toisinaan on astuttava ulos. On opeteltava seisomaan selkä suorassa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Plantagenet´n kysymys

(Malcolm Lowry)

Malcolm Lowryn kertomuksessa Lunar Caustic kysyy mielisairaalaan joutunut päähenkilö tohtori Claggartilta: ”Etkö näe ihmisen tuhoutumisen hyväksymisen kauheutta? Monet, joiden oletetaan olevan hulluja täällä... ovat yksinkertaisesti ihmisiä, jotka näkivät... muutoksen välttämättömyyden itsessään.” Kysyjä, Plantagenet, selittää siis, että ongelma on itsensä ja maailman orjamainen hyväksyminen.

Tohtori Claggartin nimi ei sattumanvarainen; se tulee Herman Melvillen teoksesta Billy Budd, jossa Claggart on perusteettomasti viatonta Billyä syyttävä upseeri. Tohtori Claggart näkee, että Plantagenet´n  valitukset sairaalan epäinhimillyydestä ovat vain merkki siitä, ettei hän hyväksy auktoriteettia ja tämän näkemykset potilaiden tarpeesta uudelleensyntymiseen ovat hänen oman neuroosinsa ilmentymää.

Jos kuuntelemme näin, emme voi mitään. On vain tämä huomion puute ja tarkkaamattomuus, joka on pahimmillaan horrosta, ei muuta.

Kirjaleikki

(Venedikt Erofejev)

On tunnettua, että jotkut avaavat Raamatun tai jonkun muun kirjan sattumanvaraisesta kohdasta ja valitsevat sattumanvaraisesti lauseen. Idea on se, että tälle lauseelle annetaan ohjeen, neuvon, opastuksen luonne. Perinteellisesti tätä leikkiä ollaan nimitetty ”virgiliaaniseksi arvaksi” – vaikka käännökseni saattaa olla hassu (espanjaksi leikin nimi on suertes virgilianas). Satoja vuosia sitten älyköt leikkivät tätä leikkiä nimenomaan Virgiliuksen teosten, erityisesti Aeneis-eepoksen kanssa.

Tunnustan, että leikin tätä leikkiä usein. Ja hyvin usein lause puhuttelee oudosti, kiinnittyy salaperäisesti siihen mitä olen ollut tekemässä ja ajattelemassa tai mitä olen jättänyt tekemättä ja ajattelematta.

Leikin nyt tätä leikkiä, mutta otan käsiini viisi kirjaa. Ne ovat: Anna Veijalaisen Joukkokohtaus, Malcolm Lowryn Tulivuoren juurella, Juan José Arreolan Narrativa completa, Luis-Ferdinand Célinen Niin kauas kuin yötä riittää ja Venedikt Erofejevin Moskova-Petuški.

Joukkokohtaus, s.11:”Tarvitsimmeko toisiamme vain päästäksemme molemmat, toistemme avulla, näin syvälle?”

Tulivuoren juurella, s.159: ”Tiedättekö, Quincey, olen usein miettinyt että eiköhän vain vanhassa tarinassa Eedenin puutarhasta ja niin edelleen piilekin enemmän kuin päältäpäin näyttää.”

Narrativa completa, s.151: ”Myös minä olen paininut enkelin kanssa.”

Niin kaus kuin yötä riittää, s.341: ”Muistoillakin on nuoruutensa...Heti kun ne jättää homehtumaan ne muuttuvat egoismia, turhamaisuuksia ja valheita tihkuviksi, ällöttäviksi haamuiksi... Ne mätänevät kuin omenat...”

Moskova-Petuški, s.62: ”Ja piru teidät periköön! Jättäkää ulkogalaktinen tähtitiede jenkkien ja psykiatria saksalaisten huoleksi. Painukoot kaiken maailman roskasakki niin kuin nyt esimerkiksi espanjalaiset katsomaan corridaansa, ja afrikkalaiskelmi rakentakoot Assuanin patoaan, rakentakoon rauhassa, kelmi, tuuli sen kumminkin hajottaa, ja tikahtukoon Italia bel cantoonsa, viis kaikesta...!”

Tässä siis viisi tienviittaa!?