Rasismi on imartelua

 

Otmar Freiherr von Verschuer

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 26. helmikuuta:

Lukekaamme kansallissosialistien rotuoppia. Sen mukaan saksalaiset ovat arjalainen rotu, joka on muiden yläpuolella oleva herrarotu. Kaikkein alimmat, esimerkiksi juutalaiset ja romanit, määriteltiin elinkelvottomaksi elämäksi. Olemme tottuneet ajattelemaan rasismin alistussuhteita tuottavaksi ajattelu-, puhe- ja toimintatavaksi. Se kytkeytyy syrjintään ja väkivaltaan, joskus äärimmäiseen. Kansallissosialistien puheiden – ja myöhempien vastaavanlaisten esitysten – tutkaileminen tuo esiin myös sen, että rasismissa on toinen puoli: jokin ryhmä nostetaan yläpuolelle ja etuoikeutettuun asemaan. Rasismi on halveksuntaa, mutta se on toisaalta myös yläpuolelle asetetun ryhmän imartelua. Hitler haukkui juutalaisia, mutta hän myös kehui ja ylisti saksalaisia.

En sano, että imartelu on kokonaan unohdettu puoli rasismissa, mutta sen ainakin jossain määrin se on laiminlyöty. Se avaisi mielenkiintoisia näkökulmia nykyisiin tapahtumiin ja meidänkin päivinämme esitettyihin puheisiin.

Imartelu oli tärkeä teema antiikin filosofiassa. Esimerkkejä löytyy Platonilta tai Plutarkhokselta. Aihe oli poliittinen. Isokrateen puhe Rauhasta liittää imartelun demagogiaan. Tekstin perusteella voi päätellä, ettei demagogia ollut vain kansankiihotusta (tämä käännös tuo esiin vain tietyn piirteen). Demagogi on joku, joka puhuu sitä mitä halutaan kuulla.

Imartelu ymmärrettiin usein suoran tai vapaan puheen (parrhesia) moraalisena vastustajana. Jälleen kerran Plutarkhos voisi olla esimerkki. Plutarkhoksella on kirjoitus nimeltään Miten erottaa ystävä ja imartelijasta. Todellinen ystävä ei imartele, vaan puhuu suoraan, hän puhuu totta, on parrhesian harjoittaja. Alemassa asemassa olevan ainoa tapa vaikuttaa ylempään on puhe. Hän voi yrittää saada mitä haluaa imartelun avulla. Rikas, enemmän valtaa omaava, ylempi saa kuulla olevansa rikkaampi tai mahtavampi kuin onkaan. Imartelu estää häntä näkemästä itseään sellaisena kuin hän on.

Tästä syystä kreikkalaiset ajattelijat näkivät tässä ongelman, joka oli luonteeltaan poliittinen. Yksivaltiaalla on imartelijoiden keskellä väärä kuva itsestään ja tilanteesta, mistä syystä hänen on vaikea tehdä oikeita päätöksiä, hallita niin kuin pitää. Imartelu on ongelma myös demokratiassa. Isokrateen mainittu teksti viittaa tällaiseen tilanteeseen. Ihmiset ovat karkottaneet kokouksista ne, jotka eivät puhu miellyttävällä tavalla, sano mitä halutaan kuulla.

Myös roomalaiset olivat huolissaan imartelusta ja sen vaaroista. Teoksen Naturales questiones neljännen kerran johdannossa Seneca puhuu tästä. Kirja on omistettu prokuraattorina toimivalle ystävälle, Luciliukselle. Seneca luottaa ystävänsä hoitavan työn hyvin, koska tällä on oikea suhde itseeensä – koska hän on kykeneväinen olemaan yksin itsensä kanssa. Imartelun vaara piilee siinä, että ihmisellä (esimerkiksi prokuraattorilla) on puutteellinen suhde omaan itseensä. Silloin hän voi tulla riippuvaiseksi toisesta, erityisesti imartelijasta ja hänen puheistaan.

Emme helposti huomaa, että Hitler tai joku muu yksinvaltias voi olla imartelija. Näemme helpommin hänet imartelun kohteena, myös riippuvaisena imartelusta ja ihailusta. Kun kuuntelemme massoja kiihdyttävää ja viihdyttävää puhetta, on ilmeistä, että puhuja, populisti, tarvitsee massoja. Kun arvioimme tai analysoimme tilannetta imartelun näkökulmasta, näemme, että puhuja tekee ihmiset riippuvaiseksi itsestään.

Mitä ihmiset kaipaavat, kun he kaipaavat johtajaa? Mitä he haluavat, kun haluavat isähahmoa? He tahtovat, että joku sanoisi: ”Te olette hyviä, te olette parempia...” Rasismissa ei ole kyse epätieteellisistä tai pseudotieteellisistä käsityksistä, tuntemattoman pelosta, halusta löytää syntipukki. Se ei ole vain harmillinen marginaalinen ilmiö. Se on erottamaton osa yhteiskunnallisia rakenteita, sosiaalisia suhteita ja poliittisia strategioita. Se on erottamaton osa niitä, mutta sen ei tarvitse olla välttämätöntä. Se ei olisi niin yleistä eikä se olisi välttämätöntä, jos ihmiset osaisivat kasvattaa itseään elämään ilman imartelua...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Gorgias tänään

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU
Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 ja torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Platonin varhaiseen tuotantoon kuuluu teos nimeltään Gorgias (uusplatonistien luokituksissa sillä on alaotsikko Retoriikasta). Dialogi on kirjoitettu ilmeisesti aika pian Sokrateen kuoleman jälkeen. Alaotsikko on ymmärrettävä, sillä keskustelun aiheena on retoriikka eli puhetaito. Teos on Platonin kovasanaisin hyökkäys retoriikkaa vastaan. Sitä verrataan jopa ruonlaittotaitoon. Samalla tavalla kuin taitava kokki laittaa maukasta mutta epäterveellistä ruokaa taitava puhuja tuottaa nautintoa, muttei mitään hyötyä - päinvastoin vahinkoa, koska se synnyttää valheellisuuksia.

Retorikka samastuu tekstissä imarteluun ja lopulta Sokrates sanoo: ”Se ei ole mitään.” Kun Sokrates sanoo, ettei retoriikka ole mitään, hän tarkoittaa, ettei se pääse väittämäänsä tavoitteeseen, hyvään. Samalla hän asettaa retoriikan tekniikkaa (taitoa) vastaan toisenlaisen puheen, filosofian, joka hänen mukaansa on kykeneväinen ilmaisemaan totuuden. Sanoessaan että filosofia ilmaiseen totuuden hän ei tarkoita mitä tahansa totuutta, vaan filosofia näyttäytyy puheena, joka todella voi ohjata ihmisten sieluja (psykhagogia).

Jotta sieluja voisi muokata, niitä johdattaa kohti oikeudenmukaisuutta, täytyisi puheen synnyttää muutakin kuin mielihyvää; se pitäisi sattua ja häiritä. Platonin teos asettaa saman kysymyksen kuin minä olen tehnyt joitakin aikoja sitten: Kuka suostuu ajattelemaan? Platon menee pidemmälle ja kysyy myös, kuka pystyy ajattelemaan. Ongelma on se, että retorikka tekee ihmisistä parantumattomia.

Pythagorasta Wittgensteiniin saakka on filosofiassa ollut perinne, joka vaatii, että filosofian pitäisi parantaa – tai idea, jonka mukaan filosofia voisi tehdä meidät immuuneiksi. Perinne ja sen vaatimus voivat olla epäilyttäviä tai huvittavia, mutta Gorgiaksen teema on yhä ajankohtainen. Teoksen kysymykset ovat yhä eläviä. Me elämme yhä valheellisuuksia synnyttävän retoriikan keskellä. Me haluamme yhä tulla imarrelluiksi. Haluamme mielihyvää, emme työlästä ajattelua tai ponnistelua oikeudenmukaisuuden puolesta.

Yksi syy, miksi Gorgias esittää meille mielenkiintoisia kysymyksiä, on se, että meidän aikanamme vaikutelmalla on niin suuri merkitys. Oikeudenmukaisuuden teema esiintyy kysymyksessä retoriikasta, koska puhetaito voi antaa vaikutelman oikeudenmukaisuudesta. Sokrateen mukaan olisi kuitenkin tärkeää todella olla oikeudenmukainen, ei vain vaikuttaa siltä.

Nykyajan suuri retoorikko on tietenkin markkinoija. Markkinoinnin suuri sankari, Sokrateen todellinen vastakohta, Steve Jobs. Nykyaikainen puhetaito – journalistin tai poliitikon – synnyttää vaikutelmia ja usein ohjaa ihmiset pohtimaan pseudo-ongelmia tai sekoittaa asioita. Steve Jobsin poliittinen vastine: Donald Trump, jonka suurin valhe on siinä, että hän esiintyy antiretoorikkona.

Retoriikka on taitoa vaikuttaa, kykyä suostutella. Jotta voisimme kehittää immuniteettiamme, olisi opittava ainakin retoriikan tiettyjä tunnistettavia piirteitä. Ensinnäkin kaunopuheisuus. Retoorikko viljelee eufemismia. Kaunistelu ja lieventäminen synnyttää vaikutelman siitä, että jokin todellinen ongelma tai vaara ei ole mitään. Demagogian ja populismin tarkoitus ja vaikutus on päinvastainen: puhuja maalaa eteemme vaaroja.

Ottakaamme arkinen (ja poliittinen) esimerkki: imartelu (teema johon myös Gorgias viittaa). Imartelu on alemmassa asemassa olevan yritystä hankkia valtaa tai hyötyä. Joku siis sanoo toista kauniimmaksi ja mahtavammaksi kuin mitä hän on, jotta voisi saada jotain hyötyä hänestä. (Voimme ottaa esiin myös Quintilianuksen antaman  päinvastaisen tilanteen, jossa on eräänlaista kvasi-imartelua mukana. Kenraali voi tietää totuuden vihollisen voimasta, mutta suostuttelee miehensä hyökkäämään sanoen, ettei vihollinen ole mitään. Tässä tapauksessa kenraali epäsuorasti imartelee alemmassa asemassa olevia sotilaita.) Imartelu estää imarreltua tietämästä totuutta itsestään ja tilanteestaan. Mitä filosofia voi tehdä näin voimakkaan vihollisen edessä? Miten se voisi tehdä immuuniksi? Pitäisi lakata imartelemasta itseä...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila